Helmikuun kuva päivässä -haaste jatkuu. Aiheena tänään words.
Toiset sanat säilyvät, toiset eivät. Eli kuvassa on kai yksi syy sille, miksi haluan olla kirjailija enkä toimittaja.
P.S. Oho, onpas meillä pölyinen lattia. Älkää katsoko sitä.
![[]](/uusileiska/grx/flowers.jpg)

Helmikuun kuva päivässä -haaste jatkuu. Aiheena tänään words.
Toiset sanat säilyvät, toiset eivät. Eli kuvassa on kai yksi syy sille, miksi haluan olla kirjailija enkä toimittaja.
P.S. Oho, onpas meillä pölyinen lattia. Älkää katsoko sitä.
Kuva päivässä ja kuukausi vuodessa. Kiitos Susan Facebookissa antaman linkkivinkin, päätin ryhtyä päivän kuva -haasteeseen helmikuun ajaksi. Ennenkuulumatonta, koska olen laiska ja huono valokuvaaja, enkä viime aikoina ole blogannutkaan päivittäin. No, hah!
Idea ohjeistuksineen on siis peräisin Fat Mum Slim -blogista.
Kuva 1: your view today.
Varsin monitulkintainen tehtävänanto. Jotain mitä näin tänään? Tai ehkä minun näköalani maailmaan tänään?
Tiedän, että tänään kaikki (muut) ovat nähneet, ihailleet ja kuvanneet upeita talvimaisemia, lumihiutaleita, joita pakkanen on kristalloinut oksistoihin. Minä en osaa sellaista – en ole sielultani mitenkään erityisen kaunis ihminen. Huomaan kyllä että on kaunista, mutta en saa siitä oikein mitään irti.
Siksipä kuvasin tuon takapihan kuusen. Se seisoo vahvasti aloillaan, oli talvi tai kesä. Oikeastaan meidän piti jo kaataakin se salaojitusremontin yhteydessä, mutta paikallaan se yhä vaan jököttää.
Kuten sanottua, en ole ollenkaan hyvä valokuvaaja, mutta pidän ottamistani kuvista usein silti itse! Nyt pidän siitä, että tässä kuvassa henkii yhtaikaa paholainen ja enkeli kuusen oksilla. Ehkä juuri siksi se tuo mun mieleen Rorschachin projektiivisen testin eli musteläiskät. Onko tässä kuvassa kuusen vahvuutta, raskaita kannettavia taakkoja vai esteiden ylitsepääsemättömyyttä?
Saisikohan kuviaan selittää? Aivan sama, selitän silti. Minä olen sentään kirjailija enkä valokuvaaja, saakeli.
Huomenna: words.
Puhun taas. Paljon enkä juuri asiaa, mutta… what else is new!
Suosikkiradiokanavani Radio Aalto kyseli tänään Facebookissa, mitä olet uhrannut unelmasi tavoittelun eteen. Kun kysymys asetellaan noin, minä ajattelen aina ensimmäisenä kirjailijaksi tulemista/ryhtymistä/pääsemistä, koska se on ollut ainoa todellinen unelma elämässäni.
Itse asiassa heti pitää vähän selittää. Kirjailijuus on ollut sekä tavoite, haave että unelma. Jo pikkulikkana erottelin nuo kolme toisistaan:
Tavoite on jotain, minkä voi saavuttaa omin avuin ilman muiden apua. Vaikkapa hyvä koenumero oli tavoite silloin, nyt tavoite voisi olla 10 kilon laihtuminen tai säästäminen kesälomamatkaa varten.
Haave taas on sellaista, mihin tarvitsee muiden apua tai onnea mutta mikä on vielä realistista. Vaikka uusi työpaikka ja parempi palkka. Nuorempana minun suurin haaveeni oli tulla äidiksi, muilla asioilla ei ollut niin väliä… Ammattiinkin lähdin opiskelemaan lähinnä sitä odotellessa.
Unelma sitten on minulle edustanut jotain sellaista, mikä vaatii onnenpotkua ja mikä ei ole kovinkaan realistista. Nuorena pidin unelmanani pop-tähteyttä – ei kovin realistista, koska en erityisemmin nauti esiintymisestä, en ole kovin hyvännäköinen, en osaa tanssia enkä ole kuorotasoa parempi laulaja.
Kirjailijuus sen sijaan ei ollut varsinainen unelma, sillä uskoin aina pystyväni kyllä kirjoittamaan hyvän kirjan. Jos vaan haluaisin, viitsisin, olisi aikaa ja niin edelleen. Olen ihan fiksu tyyppi ja laskeskelin, että jos vuodessa ilmestyy vaikka 500 kaunokirjaa niin ei voi olla mahdotonta, että joku haksahtaisi julkaisemaan minunkin tekstini. Jos vaan haluaisin, viitsisin, olisi aikaa ja niin edelleen…
Ja hei, olin oikeassa! Jossain vaiheessa kirjailijuudesta tuli unelman sijaan aivan konkreettinen haave ja lopulta myös tavoite, viimeistään silloin kun Veljen vaimon käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli koossa.
Tällä erää kärsin pienestä unelmien puutteesta. Suurin unelmani on toteutunut. Mitä seuraavaksi?
Ainakin unelmoin taloudellisesta riippumattomuudesta, mikä palauttaakin tämän jorinani alkuperäiseen Radio Aallon kysymykseen: mitä olen uhrannut unelmani tavoitteluun. Ennen kaikkea olen tainnut uhrata elintasoni. Psykologina palkkani olisi kaiketi vähintään 3200 euroa kuussa (muistaakseni tuon verran oli peruspalkkana viimeisimmässä työssä, jota hain pari vuotta sitten – enkä siis saanut). Voisin elää sillä ihan kivasti, matkustella ja ostella joskus uusia vaatteitakin.
Mutta mitäs väliä sillä on? Saan sentään elää unelmaani! Ehkä henkkamaukan kalsareissa enkä koskaan Suomen ulkopuolella, mutta menetteleehän tämäkin. Saan sentään tehdä töitä kotisohvalla, ihan milloin haluan ja kirjoittaa tismalleen sitä mitä haluan.
Käytännössä kuitenkin unelmoin siitä, että kirjoittaisin suurmenestyskirjan. Se johtaisi jonkinmoiseen taloudelliseen riippumattomuuteen, kun saisi asuntolainan maksettua pois!
Tähän loppuun sopiikin kiittää kaikkia kuulijoita, ei vaan siis Pohjanmaan taidetoimikuntaa. Jostain täysin käsittämättömästä syystä sain heiltä viime viikon maanantaina kirjeen, jossa myönsivät minulle kokovuotisen työskentelyapurahan. Olin rustannut hakemuksen marraskuun puolella ja elätellyt jonkinlaista toivetta puolivuotisesta apurahasta, sillä olin ollut huomaavinani taidetoimikunnan suosivan niitä. Toisaalta kuitenkin tiedostin kritisoineeni kaikenlaisia apurahakäytäntöjä ja niitä myöntäviä lautakuntia, joten en pitänyt mahdollisuuksiani hirveän hyvinä.
Sitten postilaatikkoon kolahti A4-kokoinen kirje kirjailija Henna Helmi Heinoselle. Toin juuri lapsia päiväkodista enkä heti viitsinyt avata kirjettä, ajattelin tulevani vaan huonolle tuulelle. Päivä oli ollut muutenkin raskas ja olin saanut huonoja uutisia. Mies, joka teki etäpäivää, tuli auttamaan lasten riisumisessa ja näki kirjeen. Hän kysyi, onko tuolla se apurahatieto. Vastasin että on, olkoon, avaan joskus myöhemmin.
Siinä muksujen riemukirjavia toppavaatteita riisuessa aloin kuitenkin miettiä, että olisikohan A4-koko hyvä enne? Että sisällä voisi olla jotain tärkeää, jota ei haluta taittaa. Sainkohan viime vuonna kieltävän päätöksen A5-kokoisena?
En tiedä, mutta siellä se kuitenkin oli. Kokovuotinen työskentelyapuraha!
Myönnän, että itkuhan siinä tuli – se oli niin suuri kivi pois sydämeltä tässä epävarmuuden tilanteessa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Yhdessä äitiyspäivärahakauden kanssa, joka alkaa viikon-parin kuluttua, tämä tarkoittaa mulle ainakin vielä kahta vuotta kirjailijana. Niiden kahden vuoden aikana voin jatkaa unelmani tavoittelua ja kirjoittaa sen menestyskirjan.
Siihen pyritään. Ettei koskaan enää tarvitsisi apurahaa hakea mutta saisi silti vielä elää unelmaa.
Kiitos.
Tulen olemaan vaiti jonkin aikaa. On elämässä sellainen tilanne. Turta.
Ehkä menee viikko. Tai ehkä vähemmän tai enemmän. Mistä näistä tietää.
Toisinaan muistan pysähtyä ihmettelemään, miten hemmetin monta lahjakasta ja mahdottoman innovatiivista ihmistä olen saanut elämäni aikana tavata ja tuntea. Tänään on taas yksi niitä päiviä.
Tuletteko te koskaan hämmästelleeksi samaa?
Moni muu asia on pielessä, mutta kiitollinen vielä jaksaa olla siitä, mitä on saanut.
Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa…
Up in the air on George Clooneyn leffa parin vuoden takaa, jolle ei ollut suomenkielistä nimeä. Leffa tuli mieleen ehkä siksi, että toinen – julkaisematon, keskeneräinen, julkaisupäätöstäkin odottava – romaanini Irti käsittelee paljolti samoja teemoja, vaikkakin toisenlaisesta näkökulmasta.
Toisaalta otsikoin tämän tekstin Up in the air siksi, että kaikki on ilmassa. On vaikea pysytellä itse tasapainossa, kun ympäristö leijuu.
Kirjoitin jo syksympänä siitä, että epävarmuus on haastava olotila: se vie itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden varautua tulevaan. Epävarmuutta on helppoa sietää lyhyitä aikoja, mutta pitkissä leijailujaksoissa tulee helposti sellainen olo, että menisi sitten edes mönkään, kunhan vaan ratkeaisi. Ylämäkeä voi sentään kiivetä omin jaloin, ei ole tuulenpuuskien heiteltävänä!
Kun tuolloin edellisen kerran kirjoitin epävarmuudesta, tunne kosketti lähinnä työasioita. Oli monia lupaavia lankoja, muttei mitään varmaa. Irti-kässärin tilanne oli epävarma, se makasi kustantamossa odottamassa. Yhä tilanne on työasioiden kohdalta jokseenkin samanlainen (toisenlainen, mutta samanlainen…) mutta lisäksi myös henkilökohtaisen elämän puolella joutuu odottelemaan tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Kaksi läheistäni on varsin huonossa kunnossa, vakavasti sairaita, ja heidän kohtalonsa on mielessä useita kertoja päivässä. Haluaisi tehdä jotain, muttei pysty – mitä sitä toinen ihminen voisi tehdä? Ei voi edes kirjoittaa blogiinsa tai puhua juuri ystävilleen heidän tilanteistaan, koska nehän ovat heidän yksityisasioitaan.
Siitä sentään voin puhua, että viikonloppuna sairastui myös perheemme 11-vuotias koirarouva. Tuosta vaan alkoi oksennella, kunnes ei mikään pysynyt sisällä ja yleiskunto oli aivan onneton: normaalisti hyvin terhakka ja vahtivainen otus makasi vaan lattiannurkassa eikä jaksanut edes lähteä pissalle. Takajalat vispasivat jäykkinä, jos pystyyn oli pakko nousta. Mies vei koiran eilen eläinlääkärille (jo toistamiseen) ja minä puhuin lapsillekin, että ehkä koira joudutaan nukkuttamaan ikiuneen, kun arvelin kyse olevan väkisinkin jostain vakavasta eikä ohimenevästä mahataudista.
Vaan ei. Tuli sama arvio kuin muissakin asioissa: katsotaan. Tiukkasin mieheltä, että eikö ne nyt sanoneet, mikä sillä on? Ei sanottu, kun ei tiedetty. Veriarvoissa paljon häikkää, mutta varmaa diagnoosia ei voitu tehdä. Tehtäväksi tuli saattaa koiran yleiskuntoa paremmaksi, jotta voidaan ottaa kontrollikokeita.
Eli ilmaan jäi leijumaan sekin asia, vanha partasuinen koirarouva.
Tänään koira voi jo hieman paremmin. On jaksanut syödä ja kun viimeisintä ruokaa panin kuppiin, köpötteli jopa keittiöön katsomaan. Lääkkeenottoakin jaksoi sitkeästi vastustella, kunnes noin 25 yrityksen jälkeen luovutin ja käärin lääkkeen makkaranpalaan. Se hulahti alas samantien, vaikka koira näki että laitoin lääkkeen sen sisään…
Toisaalta eläinlääkäristä varoiteltiin, että kunto saattaa taas alkaa hiipua.
Up in the air. Tuntuu, etten saa itsekään aikaan mitään ennen kuin tiedän jotain tulevasta. Ja siis mikä tahansa kelpaisi! Katson sähköpostit vartin välein siltä varalta, että siellä ilmoitettaisiin missä ryhmissä lapset jatkavat taitoluisteluharrastusta. Postilaatikolle kipitän heti postiauton käytyä hakemassa Suomen Kulttuurirahastolta kielteistä päätöstä apurahasta. Tiedän sen olevan tulossa, mutta tulisi nyt, niin olisi sekin asia selvä!
Aina pitäisi ajatella tietysti vain seuraavaa päivää, keskittyä olennaiseen, nykyhetkeen. Minä olen tosi tekevä ihminen, tottunut luottamaan itseeni ja seisomaan omilla jaloillani. Ehkä se onkin tässä vaikeaa, että mikään ei riipu minusta?
Mitä jos se kaikki oli tässä? Tai mitä jos tulossa onkin jotain tosi hienoa ja suurta? Onko ensi viikolla vielä samanlaista ja jos on, miten minä saan edes silloin jotain aikaiseksi?
No, jokin on ainakin ensi viikolla toisin: ei tarvitse enää kuunnella vaalitenteissä muita kuin Niinistöä ja Väyrystä. Muistakaa äänestää. Minä päätin äänestää Niinistöä, koska ei muilta löytynyt mitään parempaa.
Nyt olen sotkenut puurot ja vellit ihan totaalisesti, kun loikkasin Iltalehden kirjallisuusblogissani riipustelemaan yhteiskunnallisesta aiheesta eli perhesurmista. Oli eilisten otsikoiden johdosta niin sekavat tunnelmat, että halusin ottaa kantaa nimenomaan siellä ja useampien lukijoiden edessä.
Jutun pointti oli, että tehdään jotain eikä vaan pyydellä muita tekemään.
Tarkoituksena on ollut pitää kirjallisuusjutut siellä ja oman elämän sekalaiset asiat täällä omassa blogissa. Mutta joulun alla aloin pohtia myös käsityöblogin perustamista (olisi niiiin mukavaa esitellä omia aikaansaannoksia), mikä taas johti pohtimaan, miksi en voisi postailla käsityöaiheita tänne… paitsi ilmeisestä syystä eli siksi, että ei niitä täällä kuitenkaan kukaan ihastele
Ja nyt sotkin siis pakkaa vielä entisestään.
No, olen joka tapauksessa pohtinut tämän oman blogin luonnetta paljon. Tekisi mieli ehkä avata oman arkielämän ajatuksia enemmän. Joulukuisessa Meidän perheen artikkelissa sitä tuli tehtyä ja minulle asti kantanut palaute höpöttelyistäni oli pelkästään positiivista.
Enemmän kuviakin haluaisin tänne blogiin lisäillä. Pääesteenä on huono kännykkäkamera. Jouduin vastikään hankkimaan uuden puhelimen, kun vanha tökki niin armottomasti, mutta tässä uudessa nokialaisessa on yllättäen huonompi kamera kuin 3-4 vuotta vanhassa edeltäjässään. Ei tahdo millään saada tarkkaa kuvaa ainakaan näin talvisin. Tavallinen digikamerakin meillä on, mutta vanhanpuoleinen sekin, joten kärsii samoista ongelmista – lisäksi muistikortin kanssa räpeltäminen tuottaa aina lisähaasteita.
No, käsityöblogia en kuitenkaan saa aikaiseksi ihan heti, joten postitan tänne suuren ylpeyteni aiheet: omin töppösormin tehdyt joululahjat kummi- ja sukulaislapsille sekä omille mukuloille.

Barbinvaatteet tilkkupussin antimista 4-vuotiaalle kummitytölle. Nukkelikka on vain mallina, se asuu pysyvästi meillä.
Lakanasetit ja pienet unikaverit lasten serkuille (2v ja 2kk). Syntyivät materiaaleista, jotka oli tullut vuosien aikana hankittua kangaslaatikoihin. Tekstiilitussi ja muutamat kirjontalangat tosin piti ostaa, mutta muuten kaikki löytyi kotikaapista, jopa pupun korvansisustat.
Ne ovat muuten noin 20 vuotta vanhaa kangasta, josta piti 1990-luvulla tehdä minulle kylpytakki. Kaverillani Maaritilla oli pehmoinen fleece-kylpytakki, ja kerran yökylässä ihastuin siihen. Kangas äidin kanssa hankittiin, muttei sitä koskaan tullut tehtyä, ja pari vuotta sitten se palautui sitten minun kangashyllyyn…
Piskuisen pupun kaava on peräisin täältä.
Omillekin muksuille tein sitten barbinvaatteita samoista jämäkankaista. Vielä aatonaattonakin kone hurrasi. En tosin ehtinyt tehdä ihan niin paljon kuin olisin halunnut, joten turvauduin sitten noihin kuponkeihin, joilla saavat tilata lisää.
Olen tehnyt pari vaalikonetta presidentinvaaleja varten. Vaalikone kuuluu jo äänestämisperinteeseen, se ikään kuin nostattaa vaalikuumetta. Joskus se auttaa ihan oikeasti valinnassakin. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa äänestin keskustalaista Antero Alkua, josta en olisi tiennyt mitään ilman vaalikonetta.
Läheskään aina en äänestä ehdokasta, jota kone arpoo ykköseksi, vaan tarkistelen 5-10 parhaan osuman joukosta niiden vastauksia, jotka tuntuvat muutoin sopivimmilta. Mulle vaalikoneissa tärkeintä antia ovat vapaan sanan osuudet: esimerkiksi vuoden 2008 eurovaaleissa päätin antaa ääneni vihreiden Tarja Cronbergille, sillä vaikka olin monista asioista eri mieltä kuin hän, hän perusteli kantansa hyvin. Ajattelin, että tärkeämpää on valita edustajistoon viisas ihminen kuin sellainen, joka on samaa mieltä kuin minä-noobi.
No mutta nyt löytyi Facebook-linkistä vaalikone, joka on kaikin puolin paras mahdollinen. Siinä kysytään todellisia kysymyksiä ja vaaditaan vapaita sanoja eikä pelkkiä rasti ruutuun -vastauksia.
Vaalikoneen on tehnyt vanha kaverini Vanhasen Masa kolumnistipestissään Suomen Kuvalehdessä. Kehtaan kutsua Masaa vanhaksi kaverikseni, koska olen kerran kätellyt häntä Isonkyrön koulun liikuntasalissa, ja koska olen saanut hänet pukeutumaan valkoiseen villapuseroon Suomen jalkapallomaaottelua varten.
Vaalikoneessaan Masa kysyy muun muassa:
Euroopassa asuva uiguurien ihmisoikeusaktivisti on tullut EU:n säännösten mukaisesti Suomeen ja perustanut tiedotustoimiston. Hän esiintyy julkisesti voimakkaasti Kiinan johtoa vastaan. Kiina esittää kysymyksen, joka on tulkittava kehotukseksi häätää henkilö Suomesta. Monet pelkäävät kiistan heijastuvan kauppasuhteisiimme. Mikä on kantanne?
Sekä:
Jos paljastuu, että Venäjän ilmavoimien koneet ovat uudelleen ryhtyneet loukkaamaan ilmatilaamme Suomenlahdella, miten menettelette?
Vaalikoneen ainoa ongelma on se, ettei se toimi. Vanhanen on siis kehitellyt kysymykset, mutta SK ei ole pyytänyt niihin vastauksia.
Toivottavasti vastauksetkin on jo pyydetty ja ehditään saada julki ennen 22. päivää, sillä nuo vapaat sanat minä haluan kuulla. Oman ääneni kohtalo näissä vaaleissa on täysin ratkaisematta enkä ole ilmoittautunut kenenkään taustajoukkoihin (juu ihan niin kuin niitä kiinnostaisi).
Lupaan äänestää sitä, joka parhaiten vastaa SK:n kysymyksiin. Riippumatta puoluekannasta, sukupuolesta, ulkonäöstä, puolison rattijuopumustuomioista, vaalimukeista tai säälittävistä Youtube-vaalivideoista.
P.S. Jos SK ei lähde vastauksia kyselemään, on kai vaan äänestettävä parhaan näköistä.
Pian ilmestyvät kevään 2012 kirjojen listat sanomalehdissä eikä Irti ole niillä mukana.
En vielä tiedä mitä käsikirjoituksen kanssa on seuraavaksi edessä, mutta ehkä saan tällä viikolla hajua suuntaan tai toiseen. Pinnan alla on jonkinlaista liikehdintää.
Sitä odotellessa toivotan oikein hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille! Olkoon vuosi 2012 meille kaikille kokonaisuutena hieno. Alamäkiä ja aallonpohjia se tulee välttämättä sisältämään, vaan olisivatpa ne lyhkäisempiä ja vähäisempiä kuin huippukohdat!
Luin vastikään, ettei uudenvuodenlupauksia kannata tehdä, että niillä pilaa vain elämänsä. Parempi elämä syntyy kuulemma välttämällä lakkoja ja lupauksia. Niinpä en esitäkään uudeksi vuodeksi lupausta vaan toivomuksia:
Ensinnäkin henkilökohtaisessa elämässä toivoisin, että kaikki menee hyvin, kun perheeseemme liittyy uusi jäsen keväällä. Jokaisen lapsen vauva-aikana olen kärsinyt jonkinasteisesta kätkytkuoleman pelosta, välillä enemmän, välillä vähemmän. Jostain syystä tällä kertaa raskausajan viimeiset kuukaudetkin jännittävät enemmän kuin ennen. Niinpä en paljon muuta tälle vuodelle toivokaan kuin vauvan parasta!
Sitten esittäisin yleisen toiveen: toivoisin poliittisen journalismin tason kohentumista. Olen up to here täynnä otsikoita, joissa joku sanoi yhden poikkipuolisen sanan Twitterissä, Facebookissa tai kutsuvierastilaisuudessa. Jättäkää niiden perussuomalaisten yksikätinen ja -oikoinen jahtaaminen – keskittykää asioihin, kokonaisiin puheenvuoroihin yksittäisten sanojen sijaan!
Suomi on paskassa jamassa monin puolin eivätkä asiat tule korjaantumaan, jos poliittisen päättäjän tehtävästä tehdään median laiskuuden avulla niin epämiellyttävä, ettei siihen kukaan halua hakeutua. Ugh, olen puhunut. Kiitos!
Tavoite, haave ja unelma: Kolmannen romaanin (nanoromaanin) kässärin ensimmäinen vedos valmiiksi tämän vuoden puolella. Toisen romaanin epäselvä tilanne selväksi ennen joulua. Teemme itse kaikki joululahjat. Joulu vietetään kotona, tehdään itse jouluruoat ja nautitaan rauhassa porukalla.
Todellisuus: Koko joulukuussa yhtenä tai kahtena päivänä on ollut koko perhe terveenä. On sairastettu kaksi flunssaa, kaksi korvatulehdusta, allerginen reaktio antibioottiin ja nyt viimeisimpänä oksennustauti. Yhtään joululahjaa ei ole valmiina, mutta porkkanasose on sentään tehty ja taatelikakku leivottu. Vielä ehtii?
Kirjoittamisesta on pitänyt tinkiä. Olen ollut itsekin sairaana ainakin neljä työpäivää ja toisaalta sairaiden lasten hoitajana noin kuusi. Kun nyt on kuun 18:s päivä, ja väliin on mahtunut kolme viikonloppua, lyhyelläkin matikalla osaa laskea, montako työpäivää olen ehtinyt tehdä…
Niinpä kolmannen romaanin ensimmäinen vedos valmistuu… joskus.
Todellisuutta on kuitenkin joulu kuuden yön kuluttua <3 Lantut on kiehumassa.


