Juuri nyt

Otetaan tilannekatsaus. Mitä tapahtuu juuri nyt:

Oikeastaan istun olohuoneen sohvalla ja kuuntelen seinän takaa Paavo Pesusientä, jota sairas lapsi katsoo – mutta en tarkoita sitä, vaan isompia linjoja. Sitä, mitä on nyt meneillään ja mitä on tulossa.

Tammikuussa minulta ilmestyy kaksi kirjaa: Miisa-sarjan kolmas osa Miisa ja jääprinsessa sekä minun ja perheeni vuosista 2010-2013 kertova asiaproosateos Sairauden voittamat. Kirjat ilmestyvät oikeastaan aivan yhtä aikaa, mikä jollain lailla sopii hyvin minun elämääni ylipäänsä. Tässä tapahtuu muutenkin kaikki yhtä aikaa ja yhdessä rysäyksessä.

Aloitan Miisasta.

Miisa ja jääprinsessa on siis kolmas osa sarjassa, joka kertoo ihanasta 13-vuotiaasta taitoluistelijatyttö Miisasta. Miisa on välillä hyvin fokusoitunut, tavoitteellinen harrastaja vaikeassa lajissa – välillä taas oikutteleva, kovapäinen tytär ihan tavallisessa perheessä – välillä sydämellinen mutta epävarma ystävä – ja toisinaan myös ihan pikkuisen ihastunut ja jopa vähän r****tunut teini-ikäinen.

Miisasta on ihana kirjoittaa. Hän on vahvin hahmo, josta olen koskaan kirjoittanut, ja Miisa todella ohjaa tiensä tekstin läpi. Hän tekee välillä oikein ja välillä väärin, ja aina hän toimii ennen kuin ajattelee, jolloin kirjailija lähinnä yrittää pysyä kärryillä siitä, mitä hänen toimensa aiheuttavat. Miisa on ihana, vahvasti oikeudentuntoinen teini! Tässä kolmannessa osassa hän joutuu pohtimaan omaa rooliaan kaveripiirissä ja perheessä, ja jopa taistelemaan paikastaan. Toivon, että Miisan ystävät tykkäävät tästäkin osasta.

9789513187132_frontcover_draft_medium

Sitten se toinen.

9789513184735_frontcover_draft_medium

Sairauden voittamat on kirja, jota en tietenkään olisi koskaan halunnut kirjoittaa. Se kertoo kaikista niistä tunteista ja vaiheista, joita kävimme läpi vuosina 2010-2013, kun äitini ja isäni vuorotellen sairastuivat ja kuolivat syöpäsairauksiin. Äiti sairastui keväällä 2010 ja kuoli helmikuussa 2012. Vain kaksi viikkoa äidin hautajaisten jälkeen sairastui isä, joka menehtyi kesäkuussa 2013.

Tuo ajanjakso olisi voinut olla toisenlainen. Helmikuussa 2011 julkaisin esikoisromaanini Veljen vaimo, jonka piti olla hieno lähtölaukaus unelmieni uralle kirjailijana. Kävi kuitenkin niin, että toinen romaani ei mennyt heti kustantamossa läpi, sitten kustantamon oma liiketoiminta alkoi sakata ja sen jälkeen äiti äkkiarvaamatta kuolikin. Kaikki meni ihan toisin kuin piti ja kirjailijanura tuntui välillä hyvin kaukaiselta. Mutta isän sairastuttua minun piti tehdä päässäni tilaa: piti käsitellä äidin monivaiheinen sairaus ja yllättävä kuolema, että voisin ymmärtää mitä oli tapahtumassa isälle. Silloin asiat alkoivat järjestyä tekstiksi kuin luonnostaan.

Nyt niistä on tullut kirja, joka kertoo nimensä mukaisesti sairauden voittamista äidistä ja isästä. Toivon sen kertovan samalla myös kymmenistä ja sadoista tuhansista muista ihmisistä, jotka ovat kuolleet syöpään hiljaisuudessa. Äideistä, isistä, tyttäristä, pojista, puolisoista, veljistä, siskoista, enoista, tädeistä, sedistä, mummoista, vaareista, ystävistä, rakastetuista, naapureista. Äidin ja isän sairastaessa kaipasin valtavasti tukea syöpäsairauden käsittelyyn ja lähestyvään kuolemaan läheisen näkökulmasta. Etsin tarinoita, joita ei ollut. Syöpäkuolemasta ei puhuttu, puhuttiin vain selviytyjistä. Heidän tarinansa kerrottiin, kuolleiden ei. Minusta alkoi tuntua siltä, että minun on kerrottava oma tarinani.

Sitä kirja todella on: minun tarinani. Haluan alleviivata sitä. Siinä ei kerrota sitä, miltä tuntuu kuolla syöpään tai edes sairastaa sitä, sillä en – ainakaan vielä – tiedä millaista se on. Kirja kertoo siitä, millaista on seurata läheistensä sairautta ja kuolemaa, vieläpä etäältä, 300 kilometrin päästä vanhemmistani, voimatta juuri vaikuttaa mihinkään. Se kertoo sairaudesta ja yhtaikaa siitä, miten arki jatkuu eikä elämä lakkaa, vaikka kuolema tulee.

Kuolema on osa elämää, ja siitä puhutaan ja koetaan aivan liian vähän. Kuolema on meillä sairaalassa ja kirkossa, ei arjessa eikä kodeissa. Pelkäämme sairaalaa, kirkkoa ja kuolemaa. Jos puhuisimme kuolemasta enemmän, ehkä emme pelkäisi sitä vaan hyväksyisimme sen – ja samalla näkisimme elämämme toisin sen, mitä haluamme ja mitä yritämme elämämme aikana tehdä.

Siksi onkin sopivaa puhua myös muusta.

Kyllä, käsikirjoituksia on tekeillä yhä vain monta (ei ehkä kuitenkaan aiempaa enempää). Kaikkien niiden joukosta ehkä kuitenkin tärkein on toinen aikuisten romaanini, joka on ollut kesken vuodesta 2009 alkaen, tai itse asiassa se on jo valmistunutkin muka monta kertaa, ja olen luullut sen olevan hyvä, muttei se ole ollut. Tekoniminä sillä on ollut muun muassa Juuret ja Irti, ja nyt olen taas nimennyt sen uudelleen (työnimi on niin lattea, etten taida uskaltaa kirjoittaa sitä tähän).

Mikä parasta tai pahinta, olen saanut taas kerran yhden valaistumisen sen suhteen! Mutta tällä kertaa se ei koske tekstin rakennetta tai kertojamuotoa – vaan minua. Yhtäkkiä tunnen löytäneeni kirjoitustyylin, joka on luonteva ja pakoton. En käsitä, en siis todellakaan käsitä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä kirjoittaminen sujuu.

Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että sitä edelsi ”oivallus” kertojamuodosta – ja seurasi oivallus tekstin rakenteesta…

Nyt tuntuu siltä, että minusta voi vielä tulla kirjailija.

En sano, että minusta tulee kirjailija. Olen jo kirjailija, pian viisi kirjaa julkaissut. Mutta jotain puuttuu – ehkä varmuus siitä, että olen kirjailija jatkossakin. Siinä on vielä tekemistä ja tavoittelemista.

Totuus on täällä jossain

Arvatkaa, mitä olen tehnyt viimeisen kolmen kuukauden aikana?

Vastauksen pitäisi olla: Kirjoittanut loppuun Miisa-sarjan kolmannen osan sekä keskeneräisen aikuisten käsikirjoituksen Jotain punaista. Tällainen suunnitelma minulla nimittäin oli.

Tosiasiassa olen viime kuukaudet olen tehnyt kodin remonttia, hoitanut lapsia ja yrittänyt keksiä mistä saisin lisää rahaa ja aikaa, jotta voisin kirjoittaa. En ole kirjoittanut juuri mitään. Parhaillaan hoidan paria mahatautipotilasta ja kuuntelen 3-vuotiaan poikani raivaria jäähypenkiltä tuosta parin metrin päästä ja odottelen, että se menisi ohi (kyllä, meillä käytetään jäähypenkkiä – kyllä, olen ajoittain käynyt huomauttamassa, että äiti tulee sitten kun voidaan jutella rauhallisesti).

Kirjoittamiselle on ollut hirveän vaikeaa löytää aikaa. Laskut – sekä kirjoitettavat että maksettavat – haukkaavat aikaa, samoin kirjanpito ja veroilmoitukset. Niitä kaikkia pitää tehdä, kun harjoittaa omaa ammattiaan. Pitää yrittää hankkia töitä ja tehdä niitä, joita on onnistunut tekemään. Siivota pitää ainakin enimmät, tiskit laittaa kun astiat loppuvat kesken, koirat käyttää lenkillä kun kuonot laskeutuvat aina yhä uudelleen reiden päälle. Lisätään siihen lasten hammaslääkärit, soittotunnit, valmennuskontaktit, vaatehankinnat. Syntymäpäivistä puhumattakaan, niitä on meidän perheessä kertynyt kolmet tähän maalis-huhtikuulle!

Ja sitten tulevat nämä mahataudit, flunssat, nuorimmaisen hampaidentulo…

Lyhyesti sanottuna: Arki ei sovi ollenkaan yhteen kirjailijan työn kanssa.

Mutta jotain olen saanut aikaiseksi silti! Avasin pienen Miisa-kirjakaupan! Sieltä – eli nettikaupasta täältä minun sivuilta – saa ostaa Miisa-kirjoja nimikirjoituksella ja halutessaan myös omistuksella. Kirjat lähtevät postiin täältä minun hyllystä omin pikku kätösin (no, välillä tyttäret auttavat).

Lanseerasin pikkukaupassa muuten keksimäni Reilu kirja kaupan -konseptin. Se viisaa ostajille, että näistä kirjoista jää kirjailijalle käteen paljon enemmän rahaa kuin kirjakaupasta ostetuista. Syy on selvä: minä ostan kirjat suoraan kustantajalta ja myyn ostajille, joten sekä tukkuliikkeen että kirjakaupan osuus jää välistä. Moni kirjailija ei taida samaa tehdä. Ei kuulu lajiin, mutta minulta se sujuu melkein luonnostaan.

No niin, 3-vuotiaan raivari on ohi eli nyt töihin. Tiskien laittoon ja sähköpostitteluun, sairaspäivä kun on, mutta on minulla jo suunnitelma kirjoittamiseenkin. Pääsiäinen. Neljä pitkää päivää, mies kotosalla, eikä meillä voi mitenkään olla mahatautia, koska se oli jo. Suljen oven, luen mitä olinkaan tehnyt ja jatkan siitä. Ei ole vaikeaa, eihän?

Eihän?

Ei. Todellakaan. Tulossa: Henna Helmin kolmoisaxel! Tässä malliksi Elizaveta Tuktamishevan 3A tältä aamulta Japanin MM-kisoista. Mikä mimmi, mikä urheilija! <3