Siitä puhe, mistä puute

Seuraa pitkä tilitys kirjoittamisesta ja uskosta omaan kirjoittamiseen. Ei tätä kannata lukea. Kenenkään.

Paitsi ehkä jonkun, joka kirjoittaa työkseen tai ilokseen. Tai surukseen.

Mun toinen romaanini, työnimeltään Juuret, on vaiheessa: 221 sivua tekstiä, josta 125 on kertaalleen editoitu. Suhtautumiseni tekstiin on uskomattoman kaksijakoista. Kun en katso sitä ruudulta, olen aivan varma että koko juttu on ihan p—a. Siis ihan kertakaikkisen, käsittämättömän huono tekele, jossa ei ole pääjuonta, pääteemaa eikä uskottavaa päähenkilöä. Mutta on lukemattomia sivujuonia, puolimielisesti käsiteltyjä teemoja ja noin miljoona sivuhenkilöä. Niin ja epäuskottava päähenkilö, joka muistuttaa epämiellyttävällä tavalla minua.

Mutta kun avaan tekstinkäsittelyohjelman, olenkin muka taas löytäväni siitä paljon hyvää. Teksti on ihan hauskasti kirjoitettua ja ihmiskohtalot uskottavia. Eikä niitä sivuhenkilöitäkään muka niin paljon ole, ja onko Laura sittenkin ihan näppärästi kuvattu, asiallinen nuori nainen? Välillä jään jopa lukemaan tekstiä, vaikken ollenkaan samalla tavalla kuin jäin vastaavassa työstövaiheessa lukemaan Veljen vaimoa.

Sehän tässä epäilyttääkin: jos pidin Veljen vaimosta tässä vaiheessa ihan valtavasti, miksi tämän kanssa ei tunnu samalta? Luen tätä vähän samalla tavalla kuin valmista Veljen vaimoa. En osaa keskittyä tarinaan, tuijotan vain virheitä.

Enkä tiedä, onko vika minussa vai tekstissä.

Eilen keksin ratkaisuksi, että pitää kirjoittaa väliin 100 sivua lisää. Silloin tekstiin mahtuu useampia henkilöitä ja on tilaa tehdä heistä uskottavia. Lähetin mailia asiasta kustannustoimittajalle, ja hän vastasi että hieno juttu, nyt tiedät mitä tehdä! Tuntia myöhemmin olin taas ihan eri mieltä… ettei tätä tarvitse kehittää mihinkään, tämähän on tosi hyvä tällaisenaan.

Kustannustoimittaja on lukenut suunnilleen ensimmäiset 50 korjattua sivua. Hän näki niissä samat viat kuin näen itse, ja ne samat viat näki miehenikin. (Suurin vika: liikaa takaumia ja eri aikatasoja, välillä ei tajua yhtään, mitä lukee – en siis minäkään.) Tiedän, miten korjaan viat. Tiedän sitä paitsi senkin, että Veljen vaimon kanssa oli tämä sama tunne: ei tästä mitään tule, tässä on liian paljon ihmisiä, liian monia langanpätkiä, en osaa tehdä tästä hyvää kokonaisuutta. Osasin kuitenkin (no, lukijat voivat olla monta mieltä, mutta kokonainen kirja siitä kuitenkin tuli ja se haluttiin julkaista!).

Silti en jotenkin usko, että osaan tehdä sitä toista kertaa. Ja sitten taas kuitenkin uskon. Periaatteessa kun minä uskon, että mikä tahansa teksti on mahdollista muokata hyväksi. Luin juuri jostain, että huonoja tekstejä ei olekaan, vain enemmän ja vähemmän kehityskelpoisia.

Helppo selitys olisi se, että Veljen vaimon saama kritiikki on saanut mut epäuskoiseksi. Mutta se ei ole oikea selitys – musta kun on tuntunut tältä jo ainakin puoli vuotta! Ehkä  kässäri onkin oikeasti tosi huono?

Taidan lämmittää vähän kaalipiirakkaa. Ehkä se selvittää ajatuksia.

Lennä, Julia!

Huomasin, että tänään hypätään MM-kisoissa naisten normaalimäki. Julia Kykkänen on minusta hauska tyyppi. Ihan samaa sarjaa ulosanniltaan kuin miespuoliset mäkihyppääjät. Tsemppiä Julialle, meinaan katsoa. En kerta kaikkiaan yhtään tiedä kuinka lähellä maailman kärkeä Kykkäsen taso on – silti odotan mitalia.

Reilu peli ennen kaikkea, eiksje!