Minulle kaikkein rakkain sote-sektorin siivu on nuoret. Olen paiskinut nuorten parissa töitä koko aikuisikäni, monesta eri näkökulmasta: psykologina nuorisopsykiatrian yksikössä ja opiskeluterveydenhuollossa, äitinä, vapaaehtoistyöntekijänä MLL:ssa, yrittäjänä sekä kirjailijana.

Tosiaan, kaikissa kirjoissanikin käsitellään tavalla tai toisella nuoruutta ja aikuistumista!

Teini-ikä on kiehtovaa, kaikenmuuttavaa aikaa. Juuri silloin kaikki on mahdollista ja alullaan, kaikki muuttuu nopeasti ja toisin kuin lapsuudessa varhemmin, nuori on jo itse muutostensa itse ohjaimissa, vaikka samaan aikaan ei ihan olekaan.

Mitä meidän nuorille kuuluu?

Näen nuorten kuulumisia niin töissä kuin kotona. Töissä asiakkaani ovat Seinäjoen lukion ja Sedun ammattikoulun asiakkaita, minkä lisäksi kotona on kolme teini-ikäistä tytärtä (pian 17-, 15- ja 13-vuotiaat). Näen, miten kaikki nuoret ovat uniikkeja, mahtavia – ja aika usein myös isojen haasteiden keskellä.

Korona, sosiaalinen media, digi- ja ruutuaika. Siinä läheltä nähtynä ovat isoimmat nuorten elämän vaikuttimet. Niiden suurta vaikutusta on vaikea ymmärtää, jos ei ole päivittäisessä kontaktissa nuoriin ja todella pysähdy sen äärelle.

Vaikutukset ovat: Etäisyyttä. Yksinäisyyttä. Vähemmän kohtaamista, kasvonilmeiden lukemista, äänenpainojen kuuntelua, kosketusta. Enemmän ristiriitoja kommunikaatiossa, enemmän itsetuntemuksen haasteita.

Enemmän ahdistusta, masennusta, keskittymisvaikeuksia.

Meidän kosketuspinnassa olevien työntekijöiden ääntä ei kuitenkaan usein kuulla – onneksi nuoria välillä tutkitaan myös aivan riippumattomasti.

Valtakunnallisen kouluterveyskyselyn tulokset vuodelta 2021 ovat jo selattavissa THL:n sivuilla. Kyseessä on pitkittäistutkimus, joka toistetaan muutaman vuoden välein eri ikäryhmille. Minun näkökulmastani erityisen kiinnostavia ovat 8.-9. luokkalaiset, lukiolaiset ja ammattikoululaiset.

Keitin siis kupillisen teetä ja tutkin minulle sitä tärkeintä osuutta: nuorten mielenterveyttä. Toinen kupillinen, ja kolmaskin, meni sitten pohtiessa havaintojani.

Tässä poimintoja Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueelta:

Mielenterveysoireilua on joka viidennellä – kaikki eivät saa apua

Ahdistuksen, masennuksen ja sosiaalisen ahdistuksen määrä on hurja.

Kahden viime viikon aikana oli kohtalaista tai vaikeaa ahdistusta kokenut keskimäärin joka viides nuori, ikäryhmien välillä oli vaihtelua jonkin verran. Lukemat olivat samat masennusoireilun kohdalla.

Sosiaalista ahdistusta koki useampi, ikäryhmästä riippuen 26,8-37,4%. Koronan syytä – vaiko ruutuelämän?

Silmiinpistävää on se, että mielialastaan on ollut viime vuoden aikana huolissaan lähes joka toinen lukiolainen.

Kaikki itsestään huolissaan olleet eivät olleet saaneet apua. Noin 85% eri ryhmissä oli saanut apua koulun aikuisilta ammattilaisilta – 15% siis ei. Opiskeluterveydenhuollon resurssit eivät riitä, se tiedetään. Koulupsykologeja puuttuu, koulukuraattoreita on paremmin mutta heilläkin vaihtuvuutta ja kädet täynnä töitä.

Onko tuo 15% käytännössä se opiskeluterveydenhuollon puuttuvien resurssien määrä? Jos meitä olisi 15% enemmän, saisivatko kaikki nuoret apua?

Yksinäisyyden tunne lisääntynyt hurjasti

Kaikissa tutkituissa ikäryhmissä 7,1-7,5% kokee, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää.

Arkeen siirrettynä tämä tarkoittaa, että esim. 350 oppilaan koulussa on 26 nuorta, joilla ei ole ainoatakaan läheistä ystävää.

Merkittävää on, että kaikissa ikäryhmissä on yksinäiseksi itsensä tuntevia noin tuplasti enemmän kuin niitä, joilla ei ole yhtään läheistä ystävää. Yksinäiseksi itsensä tuntevien määrä on lisäksi lisääntynyt kahden vuoden takaisesta noin puolella.

Esimerkiksi peruskoulun 8.-9. luokkalaisista itsensä tuntee yksinäiseksi 14,9%, vaikka vailla läheistä ystävää on 7,2%. Yksinäisyyden tunne on lisääntynyt kahden vuoden takaisesta tilanteesta noin kolmanneksella. Koronanko syytä?

Olenko tärkeä? Mihin mä kuulun?

Tärkeä havainto aineistosta osallisuuden tunteen väheneminen. Yli kolmannes nuorista ei koe olevansa tärkeä osa luokkayhteisöä tai kouluyhteisöä, ja joka 10:s nuori ei koe kuuluvansa kumpaankaan.

Tätä harmittelen erityisesti. Osallisuus on vähän sosiaalihuollolta kalskahtava sana, mutta todella tärkeä sana. Se viittaa siihen, minkä minä uskon olevan pohjimmiltaan elämälle ja onnellisuudelle kaikkein olennaista: se, että tuntee ja tietää oman paikkansa maailmassa, tietää että on merkityksellinen ja arvokas ihminen yhteisölleen.

AIneiston lukema tarkoittaa, että jokaisessa 25 oppilaan luokassa on 2-3 nuorta, jotka eivät koe olevansa luokkayhteisössä merkittäviä.

Löytävätkö he paikkaansa muualla? Harrastuksissa, perheessä, ystäväpiirissä? Miten me varmistamme, että löytävät?

Hyvääkin on – ainahan sitä on

Aineistossa on hyviäkin asioita.

Päihteidenkäyttö ei ainakaan ole lisääntynyt, vaan pysynyt samana tai laskenut. Voi toki kysyä, johtuuko se siitä, että kysely mittaa korona-aikaa, jolloin on oltu pääasiassa kotona. Onko se lopulta hyvä vai huono asia, että päihdekokeilut jäävät tekemättä?

Noin neljä viidestä itsestään huolissaan olleista nuorista oli saanut apua vanhemmilta tai ystäviltä.

Ja tyytyväiseksi tai erittäin tyytyväiseksi elämäänsä itsensä tuntee kuitenkin onneksi valtaosa vastanneista nuorista: ikäryhmästä riippuen noin 90%.

Toisaalta sitten on se 10 prosenttia. Kääntäen: 350 oppilaan koulusta 315 on tyytyväisiä tai erittäin tyytyväisiä elämäänsä, mutta 35 ei ole sitä lainkaan.

Yllätyitkö? Minä en

Kyselyn vastaukset eivät ole yllättäviä meille, jotka toimimme nuorten parissa. Elämä on ollut viime vuosina monimutkaista koronapandemian vuoksi, mutta taustalla on pidempiaikaisia ilmiöitä, joista merkittävimpinä sosiaalisen median kasvu ja lisääntynyt ruutuaika.

On vaikea erottaa, mikä johtuu koronasta, mikä somesta, koska molemmat johtavat samoihin seurauksiin: nuorten fyysinen yhdessäolo vähenee, kasvokkainen kommunikaatio vähenee. Kosketus vähenee.

Myös perheyhteys vähenee, kun nuorella on saatavilla omat kaverit ja omat viihteet aamusta iltaan. Koskaan ei ole pakko tulla istumaan sohvalle vanhempien viereen, ihan vaan saadakseen seuraa tai vaikka katsoakseen telkkaria. Samalla jää saamatta aimo annos rauhallista aikuisen läsnäoloa – mahdollisuus jutella ihan vaan jostain hetki, kun nyt siinä ollaan.

Sosiaalinen media sitten tuo vielä oman mausteensa jatkuvilla hälytyksillä ja keskeytyksillä. Kouluterveyskyselyssä ei tiedusteltu keskittymisvaikeuksia, mutta näppituntumalta voi sanoa, että vähintään joka toinen nuori opiskeluterveydenhuollossa mielenterveysasioissa asioiva nuori kokee niitä.

Mitä me sitten tälle tehdään?

Tehdään hyvinvointialueet (tehty jo) ja aletaan ratkoa ongelmia.

Tärkeää on, että suunnitellaan niillä homma tehtäväksi tällaisella pyramidimallilla!

On helppo ratkaisu vaatia resursseja nuorisopsykiatrisiin palveluihin. Niitä vaatimuksia tullaan näkemään, eivätkä ne harhassa ole. Todellakin lisätekijöitä tarvitaankin korkeimmalle tasolle, nuorisopsykiatrisiin interventioihin, joilla nuoren elämän kulkuun pyritään puuttumaan toden teolla. Viime vuoden aikana jonotusajat hoitokontaktin alkamiseksi ovat olleet useita kuukausia, mikä on vaikeutuneessa tilanteessa aivan liian pitkään.

Lisää tekijöitä tarvitaan myös keskimmäiselle tasolle, opiskeluterveydenhuoltoon. Ammattilaispula on tosiasia, sillä alueellamme puuttuu koulupsykologeja monin paikoin eikä tilanne näytä helposti parantuvan. Koulupsykologin ja -kuraattorin puuttuminen tarkoittaa käytännössä myös sitä, ettei nuori pääse keskustelemaan asioistaan lainkaan ilman vanhemman apua. Osa vanhemmista ei ole hoitomyönteisiä, ja niissä tapauksissa nuori on pahassa välikädessä ja tilanteen vaikeutuminen iso riski.

Lisäresurssit eivät kuitenkaan ole se todellinen ratkaisu, vaan väliaikaista “yhteiskunnallisen taudin” oireen hoitoa.

Kouluterveyskyselystä näkyy, että hoidontarve on kasvanut nopeasti. Korona-aika toivottavasti päättyy joskus (pian!) – mutta some- ja digiaika ei. Se on tulevaisuuttamme.

Emme voi kouluttaa aina vain lisää psykologeja, psykiatreja, sairaanhoitajia ja kuraattoreita ratkomaan sen mukanaan tuomia ongelmia.

Ratkaisut on tuotava alemmalle tasolle: Perhe, ystävät, yhteisö. Koulu. Päiväkoti. Harrastusryhmät. Vanhemmuus. Hyvä arki.

Hyvä, onnistunut arki ja turvallinen lähiympäristö on on peruskallio kaikkien elämässä. Niiden kannatteleva voima on viime vuosina vaikeutunut monista syistä, joista korona ja sosiaalinen media ovat näkyvimpiä.

Tarvitaan vastaliikettä. Hyvinvointialueilla on voitava vihdoin siirtää painopiste sote-sektorin ennaltaehkäisevään toimintaan, mikä tarkoittaa kahta alinta pyramidin lohkoa.

Homma ei ole helppo, koska järjestelmämme on jo pitkään painottanut sairaudenhoitoa, ei terveydenhoitoa. Voi olla, että loikka vaatii enemmän rahaa kuin on suunniteltu. Satsaus on kuitenkin väliaikaista ja investointi tulevaisuuteen. Minusta se on kuitenkin tehtävä.

Mitä sinä ajattelet?

P.S. Lisäsin söpöt kissat elävöittämään vähän tylsää kuvaa! Tulitpa katsoneeksi, eikö?