Klikkasin eilen itseni blogikirjoitukseen otsikolla Kirjailijuuden arvottamiseen ei ole oikotietä, jossa runoilija-kirjailija Tero Hannula pohdiskelee kirjailija-tittelin käyttöä.
Yllättäen postauksessa sivuttiin myös meikäläistä, kun Tero lainaa Facebook-keskustelusta tuntemattomaksi jäävän kirjoittajan sanoja:
Minua kiinnostaa Vesiperän ja Henna Helmi Heinosen tms pakkomielle siitä, että pitää päästä kirjailijaksi. Mikä siinä on niin glamöröösiä?
“Vesiperällä” ilmeisesti viitataan Minttu Vettenterään.
Tulee aina hölmistynyt olo, jos huomaa jonkun toisen ihmisen ajattelevan minua ja liittävän minuun jotain käsityksiä. Pakkomielle siitä, että pitää päästä kirjailijaksi. Varmaan sellainen minulla onkin, kun suollan jatkuvasti uutta tekstiä ja käsikirjoitusideaa ja olen jopa julkaissut kirjan, ja aion julkaista vielä uusia! Saakeli!
Mutta miksi juuri minun pakkomielteeni tätä kirjoittajaa ihmetyttää? Miksi tätä kirjoittajaa ei ihmetytä oma pakkomielteensä? Teron mukaan hän on ihka oikea kirjailija. Miten ihmeessä kukaan kirjailija voi kyseenalaistaa toisen ihmisen halun tulla kirjailijaksi?
Minusta kirjailijan työ on mahtavaa. Saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa eikä vastaa kenellekään. Saa tuottaa ihmisille tunteita ja keskustelunaiheita. Saa elää omassa maailmassaan, ohjailla toisten elämää ja vaikka päästää pari ärsyttävää henkilöhahmoa päiviltä, jos huvittaa. No, tulonsaanti on epävarmaa, mutta täytyyhän jokaisessa työssä olla haittapuolensa. En yhtään ihmettele, että moni haluaa kirjailijaksi.
Glamouriakin työhön kyllä kuuluu jos hyvä tuuri käy – tai ainakin tällaisen peruskotiäidin näkökulmasta tv-esiintymiset ja lehtihaastattelut ilmaisine lounaineen ovat aikamoista glamouria huutoraivarien ja koiranlenkitysten lomaan.
No. Yhtäkkiä huomasin jotain: minulla ei ole pakkomiellettä kirjailijaksi tulemiseen (tai pikemminkin pitäisi sanoa kirjailijana olemiseen, koska mihinkäs tästä enää tulisi?). Pakkomielle on hukkunut jonnekin äitinä, vaimona, tyttärenä, veljen- ja siskontyttärenä, ystävänä ja naapurina olemisen rakoihin. Kaikkia niitä rooleja olen viime kuukausina joutunut pitämään aivan tarpeettoman paljon.
Minä kaipaan kirjoittamista, omiin ajatuksiin sulkeutumista, lukijoiden palautetta ja jopa lehtihaastatteluja. Haluan taas olla kirjailija.
Neljäs lapsemme on nyt noin neljä kuukautta vanha. Kun kolmas oli tämän ikäinen, minä aloin kirjoittaa sinnikkäästi Veljen vaimoa ja muita keskeneräisiä käsikirjoituksia, aikeenani saada jotain valmiiksi. Nyt tuntuu samalta, haluaisi luoda jotain uutta, jotain muutakin kuin tuon ihanan höpöttelevän palloposken. Ehkä tähän aikaan naisen elämässä liittyy jotain, halua olla jotain muuta kuin äiti.
On vaan… jonkinlainen sekasotku. Jos on aikaa, ei ole jaksamista. Jos on jaksamista, ei ole aikaa. Jos on molempia, on luovuus kateissa.
Äitini siis kuoli helmikuussa, maaliskuussa meille syntyi poika hätäsektiolla. Sen jälkeen otin tarkoituksella pitkän loman toipuakseni, tyyliin kirjoitan-jos-huvittaa. Se alkoikin lupaavasti: tunsin rentoutuvani. Ideoita alkoi pyöriä päässä ja olen saanut tekstiäkin tehtyä. Mutta… mutta. Toinen lähisukulaiseni on vakavasti sairas. Hänen oireensa alkoivat käytännössä heti äidin hautajaisten jälkeen ja ne herättivät heti huolen vakavasta sairaudesta. Hän ei kuitenkaan tuolloin suostunut menemään lääkäriin – eikä ole edelleenkään suostunut. Keskusteluyhteys häneen on ollut taholtani poikki jo pitkään, vain kiertoteitse olen saanut tietoa hänen voinnistaan. Hän on mielessä joka aamu, joka päivä, joka ilta. Tuleva ahdistaa, sillä edessä tuntuu olevan vain väistämätön, vaikken sitä nyt nimeltä sanokaan. Ja milloin? En tiedä.
Ennen äidin kuolemaa elin kuusi viikkoa välitilassa, jolloin hän lähestyi lähtöä minun sitä tietämättäni. Luovuus tukahtui kuitenkin vähä vähältä.
Onko nyt kyse samasta? Aistinko väistämättömän, kun en saa kirjoitetuksi enää mitään, vaan mieluummin kokoan huonekaluja tyttärieni uuteen huoneeseen, pesen pyykkivuorta, lenkitän koiraa, järjestelen kangaslaatikkoa.
Pahinta on se, että haluaisin kirjoittaa. Haluaisin taas olla kirjailija ja elää elämänpituista haavettani, johon jo pääsin kiinni. Tuntuu että petän tässä itseni, lukijat, kustannustoimittajan, apurahalautakunnankin, kaikki ne, jotka ovat uskoneet minuun. Mutta mistä minä tiesin, että en pystykään kun käy näin? Onko elämä tiellä, vai olenko minä vaan itse liian heikko, pitäisikö yrittää enemmän?
Olen arastellut kirjoittaa näitä asioita tänne julki, sillä eihän kyse ole minun asioistani. Tai ehkä jo on, näin kaksi kuukautta myöhemmin. Ainakin elämäni tämä tilanne on pysäyttänyt, vienyt johonkin välitilaan, jossa vain odottaa ratkaisua. Ja aina tulee uusi huomen sitä vailla.
Kiitos tästä kirjoituksesta kuuluu kai tuolle anonyymille “oikealle” kirjailijalle.
![[]](/uusileiska/grx/flowers.jpg)



