Kaksi apurahahakemusta kirjoitettu ja postitettu. Aneluja lähti Pohjanmaan taidetoimikunnalle sekä Suomen kulttuurirahaston keskusrahastoon. Molemmista hain täyttä taiteilija-apurahaa perustein: esikoisromaani on saanut hyviä arvioita, toinen romaani on lähes valmis ja kolmaskin suunnitteilla. Lisäksi totesin osallistuvani varsin aktiivisesti kirjalliseen keskusteluun blogeissani ja pyrkiväni siten parantamaan sekä suomalaisen kirjailijan että suomalaisen kirjallisuuden asemaa.

Herrojen haltuun siis!

Hakemuksien täyttäminen on ikävää, koska joutuu muiden melko mielivaltaisen arvioinnin kohteeksi. Kuitenkin samalla siinä on kiinni oman uran jatko ja tulevaisuus. Onneksi sitä ei tarvitse hetkeen taas tehdä – ensin on joulut ja muut ilot.

Yksi asia täytyy myöntää. Pohdittuani aiemmassa ketjussa lainauskorvauksia versus kirjastoapurahoja aloin miettiä, ovatko periaatteeni apurahojen suhteen järkeviä.

Mähän olen moneen kertaan sanonut etten aio hakea mitään apurahoja urani alun jälkeen. Koen, että jos ura ei lähde lentoon noin kolmen kirjan aikana niin että pärjäisin omillani, niin ei minulla ole oikeutta viedä apurahoja muilta aloittelijoilta. Vaan palaan sitten tekemään psykologin työtä ja katson, miten kirjoittamisen käy sen ohessa.

Mutta lainauskorvausmääriä ajatellessani olen alkanut pohtia tätä uudelleen. Voisinko katsoa olevani oikeutettu kirjastoapurahaan myös myöhemmissä elämänvaiheissa?

Otetaan vertailukohdaksi vaikka Virpi Hämeen-Anttila ja hänen viimesyksyinen romaaninsa Toisen taivaan alla. Nidettä on hankittu Helmet-kirjastoihin 177 kappaletta, joita on lainattu 2144 kertaa alkuvuoden 2011 aikana. Voisin olettaa, että loppuvuonna 2010 sitä on lainattu suunnilleen yhtä paljon (en tosin löydä aiheesta kalla faktaa) – joten lainauskertoja voisi olla vaikka 4000 vuoden aikana tästä yhdestä kirjasta. HS:n artikkelin mukaan yhden lainan korvaus on noin 3,5 senttiä, eli lainauspohjaisista lukukerroista Hämeen-Anttila ja Toisen taivaan alla ovat siis ansainneet noin 140 euroa. Lisäksi kirjailija saa ehkä noin 500 euroa 177 opuksen hankintahinnasta. Yhteensä 4000 lukukerrasta siis ehkä 640 euroa?

Kun suomalainen lainauskorvaus on näin onnettoman pieni, kirjastoapurahajärjestelmä on oikeasti välttämätön, jotta kirjailija saisi teoksistaan mitään järkevää tuloa. Valtiohan ostaa tätä kirjaa samaan hintaan kuin kuluttaja ja antaa sitä ilmaiseksi käytettäväksi (toisin on esimerkiksi vuokra-dvd:jen kohdalla, eli niistä maksetaan korkeampi hankintahinta – tilannetta kirjasto-dvd:jen kohdalla en tiedä tahi tunne).

Voinko siis jämäköistä periaatteistani huolimatta oikeutetusti hakea kirjastoapurahoja uran alunkin jälkeen? Juuri lainauksista johtuvien tulonmenetysten vuoksihan järjestelmä on olemassa. Voinko sillä kurin pidentää uraa, jos se ei lähdekään omavaraiseen lentoon jo kiitoradalta?

Toisin olisi, jos Suomessa olisi isompi lainauskorvaus. HS:n artikkelin mukaan Norjassa tuo lainauskorvaus on 63 senttiä eli yli 20-kertainen Suomeen nähden. Hämeen-Anttilakin olisi saanut Toisen taivaan alla -romaanistaan jo 2520 euroa lainauskorvausta. Hankintahinnan kanssa korvaus olisi jo yli 3000 euroa noin 4000 lainasta eli huomattavasti mielekkäämpi – eikä enää tähtitieteellisen kaukana siitä, mitä kirjailija saisi jos nuo 4000 lainaajaa ostaisivat kirjan lainaamisen sijaan (tuon saman nyrkkisäännön mukaan 8 000-12 000 eur). Ollaan edes samassa nollaluokassa!

Ja tuolla 3000 eurolla jo elääkin pari kuukautta. Isomman lainauskorvauksen turvin uraansa voisikin suunnitella myös lainausmäärien varaan eikä pelkästään apurahalautakuntien ystävällisyyteen. Tai ystävyyteen.

Käsitykseni apurahasta ovat muuttuneet myös yksityisten säätiöiden osalta. Esimerkiksi Suomen kulttuurirahasto on täysin yksityinen, samoin mm. WSOY:n ja Otavan kirjasäätiöt. Niiden myöntämät apurahat ovat minusta tunnustuksenomaisia ja olenkin sanonut, että mulle on ihan sama minne he niitä myöntävät, parhaaksi katsomilleen tahoille tietysti. Södika myöntää tietysti etupäässä omille kirjailijoilleen, Otava omilleen, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta voisinko siis hakea myös niitä hyvällä omallatunnolla?

Olennaisena olen aina pitänyt sitä, että valtion rahoja ei myönnetä kenenkään kirjallisen uran tekohengittämiseen (edes omani). Aiemmin vaan luulin, että apurahat tulevat käytännössä aina valtiolta! Oikeasti kuitenkin valtion apurahoja jakavat vain taidetoimikunnat sekä kunnat. Näiden suhteen kantani on täysin järkähtämätön. Mutta entä ne muut?

Mitä tehdä? Summa ergo sum tai jotain muuta viisasta (eikä itse keksittyä) latinalaista?

Onneksi on aikaa vielä pohtia. Tai kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen päättää, että pannaan palasiksi koko sisäsiittoinen kirjastokorvausjärjestelmä ja aletaan maksaa kunnollisia lainauskorvauksia!