Puhun taas. Paljon enkä juuri asiaa, mutta… what else is new!
Suosikkiradiokanavani Radio Aalto kyseli tänään Facebookissa, mitä olet uhrannut unelmasi tavoittelun eteen. Kun kysymys asetellaan noin, minä ajattelen aina ensimmäisenä kirjailijaksi tulemista/ryhtymistä/pääsemistä, koska se on ollut ainoa todellinen unelma elämässäni.
Itse asiassa heti pitää vähän selittää. Kirjailijuus on ollut sekä tavoite, haave että unelma. Jo pikkulikkana erottelin nuo kolme toisistaan:
Tavoite on jotain, minkä voi saavuttaa omin avuin ilman muiden apua. Vaikkapa hyvä koenumero oli tavoite silloin, nyt tavoite voisi olla 10 kilon laihtuminen tai säästäminen kesälomamatkaa varten.
Haave taas on sellaista, mihin tarvitsee muiden apua tai onnea mutta mikä on vielä realistista. Vaikka uusi työpaikka ja parempi palkka. Nuorempana minun suurin haaveeni oli tulla äidiksi, muilla asioilla ei ollut niin väliä… Ammattiinkin lähdin opiskelemaan lähinnä sitä odotellessa.
Unelma sitten on minulle edustanut jotain sellaista, mikä vaatii onnenpotkua ja mikä ei ole kovinkaan realistista. Nuorena pidin unelmanani pop-tähteyttä – ei kovin realistista, koska en erityisemmin nauti esiintymisestä, en ole kovin hyvännäköinen, en osaa tanssia enkä ole kuorotasoa parempi laulaja.
Kirjailijuus sen sijaan ei ollut varsinainen unelma, sillä uskoin aina pystyväni kyllä kirjoittamaan hyvän kirjan. Jos vaan haluaisin, viitsisin, olisi aikaa ja niin edelleen. Olen ihan fiksu tyyppi ja laskeskelin, että jos vuodessa ilmestyy vaikka 500 kaunokirjaa niin ei voi olla mahdotonta, että joku haksahtaisi julkaisemaan minunkin tekstini. Jos vaan haluaisin, viitsisin, olisi aikaa ja niin edelleen…
Ja hei, olin oikeassa! Jossain vaiheessa kirjailijuudesta tuli unelman sijaan aivan konkreettinen haave ja lopulta myös tavoite, viimeistään silloin kun Veljen vaimon käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli koossa.
Tällä erää kärsin pienestä unelmien puutteesta. Suurin unelmani on toteutunut. Mitä seuraavaksi?
Ainakin unelmoin taloudellisesta riippumattomuudesta, mikä palauttaakin tämän jorinani alkuperäiseen Radio Aallon kysymykseen: mitä olen uhrannut unelmani tavoitteluun. Ennen kaikkea olen tainnut uhrata elintasoni. Psykologina palkkani olisi kaiketi vähintään 3200 euroa kuussa (muistaakseni tuon verran oli peruspalkkana viimeisimmässä työssä, jota hain pari vuotta sitten – enkä siis saanut). Voisin elää sillä ihan kivasti, matkustella ja ostella joskus uusia vaatteitakin.
Mutta mitäs väliä sillä on? Saan sentään elää unelmaani! Ehkä henkkamaukan kalsareissa enkä koskaan Suomen ulkopuolella, mutta menetteleehän tämäkin. Saan sentään tehdä töitä kotisohvalla, ihan milloin haluan ja kirjoittaa tismalleen sitä mitä haluan.
Käytännössä kuitenkin unelmoin siitä, että kirjoittaisin suurmenestyskirjan. Se johtaisi jonkinmoiseen taloudelliseen riippumattomuuteen, kun saisi asuntolainan maksettua pois!
Tähän loppuun sopiikin kiittää kaikkia kuulijoita, ei vaan siis Pohjanmaan taidetoimikuntaa. Jostain täysin käsittämättömästä syystä sain heiltä viime viikon maanantaina kirjeen, jossa myönsivät minulle kokovuotisen työskentelyapurahan. Olin rustannut hakemuksen marraskuun puolella ja elätellyt jonkinlaista toivetta puolivuotisesta apurahasta, sillä olin ollut huomaavinani taidetoimikunnan suosivan niitä. Toisaalta kuitenkin tiedostin kritisoineeni kaikenlaisia apurahakäytäntöjä ja niitä myöntäviä lautakuntia, joten en pitänyt mahdollisuuksiani hirveän hyvinä.
Sitten postilaatikkoon kolahti A4-kokoinen kirje kirjailija Henna Helmi Heinoselle. Toin juuri lapsia päiväkodista enkä heti viitsinyt avata kirjettä, ajattelin tulevani vaan huonolle tuulelle. Päivä oli ollut muutenkin raskas ja olin saanut huonoja uutisia. Mies, joka teki etäpäivää, tuli auttamaan lasten riisumisessa ja näki kirjeen. Hän kysyi, onko tuolla se apurahatieto. Vastasin että on, olkoon, avaan joskus myöhemmin.
Siinä muksujen riemukirjavia toppavaatteita riisuessa aloin kuitenkin miettiä, että olisikohan A4-koko hyvä enne? Että sisällä voisi olla jotain tärkeää, jota ei haluta taittaa. Sainkohan viime vuonna kieltävän päätöksen A5-kokoisena?
En tiedä, mutta siellä se kuitenkin oli. Kokovuotinen työskentelyapuraha!
Myönnän, että itkuhan siinä tuli – se oli niin suuri kivi pois sydämeltä tässä epävarmuuden tilanteessa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Yhdessä äitiyspäivärahakauden kanssa, joka alkaa viikon-parin kuluttua, tämä tarkoittaa mulle ainakin vielä kahta vuotta kirjailijana. Niiden kahden vuoden aikana voin jatkaa unelmani tavoittelua ja kirjoittaa sen menestyskirjan.
Siihen pyritään. Ettei koskaan enää tarvitsisi apurahaa hakea mutta saisi silti vielä elää unelmaa.
Kiitos.
![[]](/uusileiska/grx/flowers.jpg)



