Up in the air on George Clooneyn leffa parin vuoden takaa, jolle ei ollut suomenkielistä nimeä. Leffa tuli mieleen ehkä siksi, että toinen – julkaisematon, keskeneräinen, julkaisupäätöstäkin odottava – romaanini Irti käsittelee paljolti samoja teemoja, vaikkakin toisenlaisesta näkökulmasta.

Toisaalta otsikoin tämän tekstin Up in the air siksi, että kaikki on ilmassa. On vaikea pysytellä itse tasapainossa, kun ympäristö leijuu.

Kirjoitin jo syksympänä siitä, että epävarmuus on haastava olotila: se vie itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden varautua tulevaan. Epävarmuutta on helppoa sietää lyhyitä aikoja, mutta pitkissä leijailujaksoissa tulee helposti sellainen olo, että menisi sitten edes mönkään, kunhan vaan ratkeaisi. Ylämäkeä voi sentään kiivetä omin jaloin, ei ole tuulenpuuskien heiteltävänä!

Kun tuolloin edellisen kerran kirjoitin epävarmuudesta, tunne kosketti lähinnä työasioita. Oli monia lupaavia lankoja, muttei mitään varmaa. Irti-kässärin tilanne oli epävarma, se makasi kustantamossa odottamassa. Yhä tilanne on työasioiden kohdalta jokseenkin samanlainen (toisenlainen, mutta samanlainen…) mutta lisäksi myös henkilökohtaisen elämän puolella joutuu odottelemaan tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Kaksi läheistäni on varsin huonossa kunnossa, vakavasti sairaita, ja heidän kohtalonsa on mielessä useita kertoja päivässä. Haluaisi tehdä jotain, muttei pysty – mitä sitä toinen ihminen voisi tehdä? Ei voi edes kirjoittaa blogiinsa tai puhua juuri ystävilleen heidän tilanteistaan, koska nehän ovat heidän yksityisasioitaan.

Siitä sentään voin puhua, että viikonloppuna sairastui myös perheemme 11-vuotias koirarouva. Tuosta vaan alkoi oksennella, kunnes ei mikään pysynyt sisällä ja yleiskunto oli aivan onneton: normaalisti hyvin terhakka ja vahtivainen otus makasi vaan lattiannurkassa eikä jaksanut edes lähteä pissalle. Takajalat vispasivat jäykkinä, jos pystyyn oli pakko nousta. Mies vei koiran eilen eläinlääkärille (jo toistamiseen) ja minä puhuin lapsillekin, että ehkä koira joudutaan nukkuttamaan ikiuneen, kun arvelin kyse olevan väkisinkin jostain vakavasta eikä ohimenevästä mahataudista.

Vaan ei. Tuli sama arvio kuin muissakin asioissa: katsotaan. Tiukkasin mieheltä, että eikö ne nyt sanoneet, mikä sillä on? Ei sanottu, kun ei tiedetty. Veriarvoissa paljon häikkää, mutta varmaa diagnoosia ei voitu tehdä. Tehtäväksi tuli saattaa koiran yleiskuntoa paremmaksi, jotta voidaan ottaa kontrollikokeita.

Eli ilmaan jäi leijumaan sekin asia, vanha partasuinen koirarouva.

Tänään koira voi jo hieman paremmin. On jaksanut syödä ja kun viimeisintä ruokaa panin kuppiin, köpötteli jopa keittiöön katsomaan. Lääkkeenottoakin jaksoi sitkeästi vastustella, kunnes noin 25 yrityksen jälkeen luovutin ja käärin lääkkeen makkaranpalaan. Se hulahti alas samantien, vaikka koira näki että laitoin lääkkeen sen sisään…

Toisaalta eläinlääkäristä varoiteltiin, että kunto saattaa taas alkaa hiipua.

Up in the air. Tuntuu, etten saa itsekään aikaan mitään ennen kuin tiedän jotain tulevasta. Ja siis mikä tahansa kelpaisi! Katson sähköpostit vartin välein siltä varalta, että siellä ilmoitettaisiin missä ryhmissä lapset jatkavat taitoluisteluharrastusta. Postilaatikolle kipitän heti postiauton käytyä hakemassa Suomen Kulttuurirahastolta kielteistä päätöstä apurahasta. Tiedän sen olevan tulossa, mutta tulisi nyt, niin olisi sekin asia selvä!

Aina pitäisi ajatella tietysti vain seuraavaa päivää, keskittyä olennaiseen, nykyhetkeen. Minä olen tosi tekevä ihminen, tottunut luottamaan itseeni ja seisomaan omilla jaloillani. Ehkä se onkin tässä vaikeaa, että mikään ei riipu minusta?

Mitä jos se kaikki oli tässä? Tai mitä jos tulossa onkin jotain tosi hienoa ja suurta? Onko ensi viikolla vielä samanlaista ja jos on, miten minä saan edes silloin jotain aikaiseksi?

No, jokin on ainakin ensi viikolla toisin: ei tarvitse enää kuunnella vaalitenteissä muita kuin Niinistöä ja Väyrystä. Muistakaa äänestää. Minä päätin äänestää Niinistöä, koska ei muilta löytynyt mitään parempaa.