Julkkareista selvittiin kunnialla (tosin en vieläkään tiedä, mistä sana “julkkarit” on lyhenne – julkaisutilaisuus, tai ehkä julkaisujuhlat, kun monikossa puhutaan?). Tai no…

Ensin oli mediatilaisuus. Sen piti alkaa kello 13, mutta tietysti jo 12:40 soi ovikello vaikka meikkaaminen oli puolitiessä ja päällä huppari. Piti siis hipsiä äkkiä takahuoneeseen vaihtamaan vähän nätimpää.

Mediajutut menivät hyvin. Ei edes ehtinyt paljon jännittää. Roman Schatz haastatteli mua toimittajayleisön edessä (osaan muuten nyt jo kutsua häntä ihan suvereenisti Romaniksi ilman sukunimeä). Sen jälkeen oli muutama 1on1-haastattelu ja pari kuvaustakin. Erilaiset kuvaustilaisuudet ovat melkein kaikkein parasta – en siksi, että erityisesti tykkäisin itsestäni kuvissa (hah!) mutta on tosi mahtavaa seurata kuvaajien työskentelyä, kun he näkevät maailman niiiiin eri tavalla kuin minä. Toimittajien työtavat ymmärrän paljon paremmin, kun itsekin kirjoitan. Valokuvaajien osaamista taas ei voi ymmärtää, on pakko pelkästään ihailla!

Toiseen osuuteen tuli paikalle paljon tuttua porukkaa. Vähintään blogin tai Twitterin kautta tuttuja. Siellä oli ihanan rento ja lämmin tunnelma. Sain kiitellä kaikkia siitä, että ovat omalla tavallaan auttaneet jaksamaan tätä proggista. Kaikki kauniit sanat ja tsempit ovat tulleet juuri oikeilla hetkillä.

Erityisen mielenkiintoista oli tavata eilen Jussi Keinonen, Pienen Esikoiskirjakerhon vetäjä, joka on taajaan täällä blogissakin esiintynyt. Oli se kummallistakin, kun olin juuri aamulla nähnyt hänet telkkarissa… oli muuten ihan eri näköinen kuin olin luullut. Tosin jouduin tasapainottelemaan salaattilautasen kanssa koko ajan hänen kanssa jutellessa.

Se summaakin hyvin eilisen: ihania, mielenkiintoisia ihmisiä – ja ihan liian vähän aikaa!

Päivä hujahti niin älyttömän nopeasti, etten ehtinyt edes hakea Kymen Sanomia, joissa oli juttu minusta. Enkä kuunnella Yle Pohjanmaata, joka lähetti musta tehdyn haastattelun. Onneksi saan lehden postissa ja haastattelunkin toivottavasti joku nauhoitti…

Kiitos kaikille läsnäolleille! Ja teille, jotka olisitte halunneet olla paikalla muttette voineet. Nyt mä sitten olen kir-jai-li-ja! Olen, koska Roman Schatz sanoi niin!

Huh hah hei!

Palasin Helsingistä. Siellä totesin, että totta se on: ne on painaneet sen kirjaksi.

Sain kuoharia. Kuten kuvasta näkyy. Ja rikoin laihariakin vähän, kun söin juustokakkua. Mutta vain yhden pienen palan! Muuten pysyin ruodussa!

Juustokakun jälkeen signeerasin ison pinon Veljen vaimoja (se on kirjallisuuskieltä ja tarkoittaa: kirjoitin mahdollisimman tyylikkään nimmarini kirjan alkusivulle, jota mahdollisesti kutsutaan nimiösivuksi).

Muuten. Jos joku signeeratun kappaleen tilannut saa kirjansa ilman signeerausta, niin se on sitten se minun oma Veljen vaimoni. Sekoitin sen pinoihin. Se oli siis ensimmäinen, jota kosketin ja selasin, ja halusin viedä kotiin juuri sen. Saatoin myös signeerata sen. Tai sitten en.

Ja hei. Sitten mun piti mennä lounaalle Roman Schatzin ja Pertti Jarlan seurueessa! Piti istua niiden keskellä ja yrittää näyttää siltä kuin olisin ihan oikea kirjailija! Onneksi ne oli mukana leikissä ja kuuntelivat, kun mä puhuin. Tai ainakin näytti siltä.

P.S. Lounas kesti noin kaksi tuntia. Jokohan mä voin pyytää niitä mun Facebook-kavereiksi?

P.P.S. Roman Schatzia ja Pertti Jarlaa siis. Tai siis Romania ja Perttiä. Luultavasti tässä vaiheessa täytyy lakata kutsumasta niitä koko nimellä.