“Omistettu kaikille puhelin-, tekstiviesti-, sähköposti-, Facebook- ja muille häiriköille. Hankkikaa elämä.”

Koska Roman haastatteli minua kirjan julkkareissa ja toivotti mut lämpimästi tervetulleeksi kirjailijakuntaan, hänen sanoillaan sopii mainiosti aloittaa tämän blogin viimeinen kirjoitus.

Tässä kirjoituksessa tehdään paljastuksia. Ehkä nimetäänkin henkilöitä. Harkitsen vielä.

Tämän blogin tarkoituksena oli alunperin auttaa minua kirjoittamaan esikoisromaanini. Ulkoistaa ajatukseni ja seurata kirjoittamiani sanamääriä. Luulin pitäväni blogia vuosikausia ja ehkä saavani tätä kautta pari kirjoittajakaveria, joiden kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. (Sainkin! Jee!)

Sitten sain kustannussopimuksen ja tuli mieleen, että tätä kautta voisin markkinoida kirjaa. Ehkä blogi saisi muutaman seuraajan.

No, hommahan lähti menemään reisille jo ennen kuin kustannussopimus oli solmittu kaksi viikkoa kustannussopimuksen solmimisen jälkeen, kun kirjailija Leena Parkkinen kirjoitti minusta HS:n kolumnissaan. Hänen mielestään minua saattoi syyttää naiskirjailijoiden ulkonäköpaineista, koska olin kerran blogissani heittänyt läppää, että pitää varmaan laihtua 10 kiloa ennen helmikuun kirjanjulkkareita. Jos tulee kutsu telkkariin.

Isä soitti minulle jutun luettuaan ja nauroi ääneen. “Kyllä ne kuule pelkää sinua!”

Blogissa on käynyt valtavasti ihania ja mukavia ihmisiä. On tullut paljon mukavia kommentteja ja myös asiallista kritiikkiä. Niitä on ollut ilo lukea – kiitos niistä kaikista. Päällimmäisenä blogista jää hyviä muistoja ja hyvä mieli. Kiitos etenkin vakikommentaattoreille kuten Jussi Keinonen, SusuPetal, Tuomo B, Mies huoneesta, minna, Vera A., Kevätkukkanen, Jouni Kemppi, Eija, Aino, Mika, tiinanen, Maija Haavisto, Polga ja varmasti pari muuta, jotka unohdin.

Blogin avulla sain myös tutustua useisiin kivoihin ja asiallisiin kirjailijoihin. Kiitos Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Kirsti Ellilä, joista on myös ollut apua kahden kesken erilaisissa tilanteissa. Blogissa ovat tunnustaneet vierailleensa myös ainakin kirjailijat Mikko Karppi, Tuomas Vimma, Marko Hautala sekä Johanna Sinisalo. Ja luultavasti aika iso joukko muita, jotka eivät kuitenkaan ole kommentoineet. Ehkä mainitsette asiasta, jos joskus tapaamme.

Blogin kautta tutustuin lisäksi aivan ihaniin esikoiskirjailijakollegoihini: Anne Tammelin, Hanna van der Steen, Mia Vänskä ja Netta Walldén. Kiitos kaikesta. Tiedätte kyllä mistä. Jatkuu FB:n puolella, siskot.

Ja sitten. Te muut, jotka luette tätä vaikkette kuulu edellä mainittuihin joukkoihin. Luitte tänne asti, koska haluatte tietää, mitä paljastan.

Tajusittekohan te, että minä näen keitä täällä käy? Näen ketkä kommentoivat, ja ketkä käyvät hennahelmi.fi-palvelimella. Tietokone jättää jäljen jokaisesta askeleesta, joka verkossa otetaan: syö cookieita ja suoltaa protokollatietoja.

Näen esimerkiksi teidät WSOY:laiset, jotka käytte täällä päivittäin. Joku haukkuu, toinen tsemppaa. Juu, sinä et ole ainoa. Voit kyräillä nyt kahvipöydässä naapuria, että kävikö toi siellä, ja tykkäskö se vai inhosko se. Tai ehkä Södikalla puhutaan jo nyt kahvipöydissä minusta! Että luitteko, mitä se daiju tällä kertaa sanoi!

Näen sinut kirjailijan, joka kävit nimelläsi täällä minua ojentamassa – ja kehuit perään anonyymisti. Mitä pelkäsit, kun virallisesti et tykkää?

Näen myös erään minut pariin otteeseen haukkuneen kirjabloggaajan käyvän täällä päivittäin, eilenkin 5-6 kertaa hän on käynyt vaklaamassa, mitä se nyt sanoo. En jaksa laskea, montako niitä käyntejä tarkkaan oli. Enkä nyt muista oliko se eilen vai toissapäivänä. You catch my drift.

Eräs toinen kirjabloggaaja puolestaan tapasi käydä omalla nimellään kritisoimassa tekemisiäni kohtalaisen asiallisesti. Hänellä oli tapana ymmärtää sanomiseni aivan väärin, mutta yleensä pääsimme yhteisymmärrykseen. Olimme joskus mailillakin yhteydessä, ja hän oli mukava, toivotti minulle onnea kirjailijanuralla. “Ihan oikeasti.” Jonkin ajan kuluttua hän kävi teilaamassa kirjastani julkaistun lukunäytteen, taas kohtalaisen asiallisesti. Sitten, mitäs helvettiä, anonyymisti samalta tietokoneelta kehaistiin, että lukunäyte oli mielenkiintoinen. Sittemmin tältä kyseiseltä tietokoneelta on kommentoitu anonyymisti ja lähinnä tyyliin “älä nyt viitsi valittaa, itse olet tiesi valinnut”. Tänäänkin, muuten!

Anonyymi kommentointi on siitä erityisen ikävää, että lukijat luulevat kirjoittajia olevan lukuisia. Että mulla on oikea viha-armeija! No ei. Aika vähän niitä on. Tykkäävät vaan naamioitua.

Toki tämäkin edellämainittu kirjoittaja on välillä käynyt (anonyymisti) muistuttamassa, että eihän täällä nyt niin paljon ole sitä negatiivista kommentointia. Että älä viitsi valittaa. Ja että täällä käy lähinnä paljon sinua porukkaa nuoleskelemassa. Kai hän on näin keventänyt omaatuntoaan haukuistaan. Outo tyyppi.

Rasittavin yksittäistapaus on ollut erään kirjoittajabloggaajan toiminta. Tänäänkin hän on kirjoittanut blogiin kolmella eri nimellä minua haukkuen. Kirjani hän jo omassa blogissaan lyttäsi, mutta se ei riittänyt, vaan hän tuli toisella nimimerkillä minun blogiini kirjoittamaan hieman erilaisen lyttäyksen. Kai siksi, että luulisin oikein monen ihmisen inhoavan minua.

Mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa? Jos minä ärsytän teitä, pysyisitte poissa. Mä olen vaan halunnut kirjoittaa ja myydä kirjoituksiani sen verran, että perhe pysyy leivän syrjässä.

Jotenkin ällöttävää on se, että esimerkiksi nämä neljä edellämainittua naista – kyllä, kaikki naisia! – ovat lukeneita ihmisiä. Arvostavat kirjallisuutta ja nauttivat siitä. Uskovat varmaan olevansa kovasti sivistyneitä ja mukavia tyyppejä. Suukottavat lapsiaan iltapalalla ja sitten tulevat haukkumaan sitä Heinosen biatsia.

Oh fuck. Get a life. Kun mä olen omalla nimelläni kritisoinut omassa blogissani kirjallisuusalan epäkohtia ja jopa joidenkin kirjailijoiden työkappaleita (siis kirjoja!), olette katsoneet oikeudeksenne tulla rohkeasti anonyymina mollaamaan minun työni lisäksi myös persoonallisuuttani, esiintymistyyliäni, pukeutumistani, hiusmalliani ja vielä kaiken huipuksi perhettäni.

Lasi läikkyi yli tänään: Pitkäaikainen blogin seuraaja Mies huoneesta sanoi musta pari positiivista sanaa. Häntä epäiltiin ensin kustannustoimittajakseni, sitten miehekseni, kun jumalauta joku kehtaa olla samaa mieltä kuin minä!

Kun mainitsin tästä miehelleni (siis sille oikealle, joka ei todellakaan ole Mies huoneesta), hän huokaisi oikein syvään ja kysyi: “Milloin sä olitkaan ajatellut lopettaa sen blogin?”

Tänään.

Mä olin ajatellut lopettaa blogin silloin, kun kirjasta ilmestyy ensimmäinen lehtiarvostelu, ja sehän tosiaan tapahtui tänään. Tänään on sitten kuljettu loppuun tämän rouvan taival harrastelijakirjoittajasta kirjailijaksi, ja tämä blogi on tehnyt tehtävänsä. Minusta on tullut kirjailija.

Huomenna on business as usual: teen töitä eli kirjoitan toista romaaniani ja blogipäivityksen Ilta-Sanomiin. Ensi viikolla menen Huomenta Suomeen ja odotan, tuleeko Veljen vaimosta lisää arvosteluja. Tänäänkin tuli kaksi: toinen Aamulehteen, toinen Facebook-viestinä. Toinen tykkäsi kovasti ja aikoi ostaa seuraavankin kirjani. Toinen varmaankaan ei.

Ensi viikolla myös avaan uuden, yleisluontoisemman blogin, jossa käsitellään paitsi kirjallisuutta myös politiikkaa, televisio-ohjelmia, jalkapalloa, laihduttamista, käsitöitä ja muotia eli kaikkia muitakin minulle tärkeitä asioita.

Ja siellä on enemmän käyttäjätunnistuksia. Tervetuloa vaan kommentoimaan sinne.

Omalla nimellä. Siellä pidetään vain hauskaa!

Aivan lopuksi haluan lausua teille vielä kauniita sanoja yhdeltä suosikkiartistiltani, P!nkiltä. Joka muuten twiittaa ja bloggaa ja myspaceaa, mutta silti en ole kuullut kenenkään haukkuvan häntä liiasta markkinointi-innosta. Ja on hän ollut vähän useampien lehtienkin jutuissa kuin mä. Joten:

So raise your glass if you are wrong
In all the right ways
All my underdogs!
We will never be, never be anything but loud
And nitty gritty dirty little freaks
Won’t you come on and come on and…
Raise your glass. For me.

Soronoo!

P.S. Koko blogin kommentointi on nyt suljettu. Son loppu ny.

Itse arvion luin näköislehdestä äsken. Samoja teemoja on esillä kuin blogiarvioissakin, mutta myös jotain uutta.

Parasta ehkä tämä:

“Hyvää Veljen vaimossa ovat sen eheät henkilöhahmot. Henkilöiden historiaan sukelletaan huolella ja he ovat uskottavia.”

Ja huonointa ehkä:

“Myös täysin järjettömiä virkkeitä on jäänyt kummittelemaan lopulliseen versioon.”

Palaan siihen kun saan skannattua!

<3 <3 <3

Sadan myydyimmän listalla ei ole kovinkaan montaa romaania, mutta ainakaan niiden joukossa Veljen vaimo ei ole.

Ei mulla muuta. Nyt alan kirjoittaa.

Tai siis oikeammin editoida, Juuria. Mun olotila sen suhteen aaltoilee ihan täysin. Välillä uskon siihen, välillä taas en. Lähetin perjantaina kustannustoimittajalle ensimmäiset 50 aanelosta, jotka olen siis kertaalleen nyt editoinut. Meinasin hermostua, kun se yritti vitsailla että ensimmäisen puolen sivun perusteella jo tiesi ettei tästä mitään tule.

Eiku nyt mä alan kirjoittaa.

P.S. Will you still need me, will you still feed me, when I’m 64. Yksi maailmankaikkeuden ihanimmista kappaleista. Onkohan tässä jotain symboliikkaa?

Kuuntelin tätä Saran Rauhan aikaa ihan loputtomiin kirjoittaessani. Etenkin muistan tän puskeneen ajatuksiin luvussa 24.

Olisi aivan hirrrveän mielenkiintoista ja ihanaa, jos kirjan lukeneet kuuntelisivat tuon juutuubi-kappaleen ja kertoisivat, onko Veljen vaimossa ja Rauhan ajassa jotain yhteistä. Olin tosiaan unohtanut koko jutun. Tänään palasi mieleen, kun Saran nimi tuli esille (paikallisen taideyhdistyksen apurahansaajien listassa muuten).

Vertailun vuoksi, tämä biisi on herätellyt mua kirjoittamaan Juuria. Tai oikeastaan aika monikin tämän bändin kappale.

“Harvoin saa lukea niin kypsää ja mielenkiintoista esikoisromaania, mikä Henna Helmi Heinoselta (s. 1981) on tullut nimellä ‘Veljenvaimo’ (Arktinen Banaani).”

Nyt mä voin hyvillä mielin odotella Hesarin lyttäystä!

Arvion – joka jatkuu juonikuvauksella – kirjoittaja on Pekka Vanhala, paikallislehden varsinainen legenda. Kaikki paikalliset tunnistavat nimen. Tästä ei voi olla muuta kuin otettu.

Oli myös sykähdyttävää nähdä Järjellä ja tunteella -blogin kiehuvassa kirjallisuustyrkkykeskustelussa samassa lauseessa Veljen vaimo sekä HS:n esikoiskirjapalkinto. Edes tämän ainoan kerran!

P.S. Juu juu, kässäsin minä ettei sitä palkintoa Veljen vaimolle povattu, mutten ehkä pääse koskaan tuon lähemmäs!

Kommentoin nimittäin Euroviisuja Twitterissä. Yle poimi sitten sieltä parhaita paloja julkaistavaksi teksti-tv:ssä. Omia viisauksia vilahti ruudussa monta kertaa.

Nyt mä sitten toivon salaa (no, okei, en kovin salaa) että Yle palkkaisi mut arvioimaan kansainvälisen finaalin viisuja esikarsintaan. En kaipaa kutsuja yökerhojen avajaisiin enkä paneelikeskusteluihin, mutta jos Euroviisujen esikarsinta-analyytikoksi pääsisi, niin oih, en enää muuta pyytäis!

P.S. Paradise Oskar on söpö, mutta aivan liian tomdicemainen. Kerran jo nähty ei tule menestymään. En ymmärrä, miten Saara Aalto ei voittanut – Blessed with love oli ihan omassa luokassaan! Se olis ollut käypä viisu mille tahansa maalle. Oma suosikki oli Father McKenzie, mutta hyväksyn sen tappion koska solisti veti aika huonosti. Jännittiköhän se, vai oliko kipeä?

Tuntuu aivan käsittämättömän upealta, että joku saa minun kirjoittamasta tekstistä irti niin paljon. Etenkin, jos sieltä löydetään asioita joita en ihan tajunnut edes kirjoittaneeni. Miten voivat muutkin ihastua Marjaan, Anttiin, Tuikkuun, Heidiin, Santtuun ja jopa Kristianiin (tunnustan: tykkään Kristianista itse melkein eniten). Ja miten osaavatkin ilmaista asioita näin kauniisti:

“Jos lopulta Kristian, ei hänenkään pohjansa ollut kuin pelkällä hiekalla.”

Jo torstaina ehdin huomata myös Järjellä ja tunteella -bloggaajan, Susan, lukevan Veljen vaimoa. Hymyilytti kun hän kuvasi miehensä käyneen jo kyselemässä nukkumaan, mutta vielä piti lukea vähän matkaa (no okei, vähän nousi kyyneliäkin silmiin, mulla on joku liikutuskausi menossa!). Eilen luin Susan kirjoittaman pitkän arvion, joka lämmitti sydäntä oikein tosissaan. Ei vähiten siksi, että Susa kuvasi sitä, kuinka hän oli aluksi ollut kirjan suhteen hyvin epäilevä – voiko tämä muka olla hyvä ennakkokohun jälkeen – mutta kuinka hän oli lukiessaan luopunut ennakkoluuloistaan.

Susan arvio oli herättänyt myös keskustelua – luin sen, mutten kehtaa osallistua. Tuntui joka tapauksessa hyvältä lukea monien mielipiteitä siitä, ettei kirjan markkinoinnissa ole mitään pahaa. Niin mä olen toiveikkaana arvellutkin, että muutaman kovasti metelöivän soraäänen taakse piiloutuu hiljaista hyväksyntää!

Auringonkeltainen puolestaan otti esiin Veljen vaimosta uuden ulottuvuuden: bloggaaja kertoi kirjan välillä ahdistaneen. Se muistutti kustannustoimittajani sanoista… heh… Joskus kesken viimeisintä editointiprosessia puhuttiin siitä, onko Veljen vaimo viihdyttävä. Hän kivahti, että ei ole, se on helevetin ahdistava! Hänen sanansa voi tietysti tulkita ihan miten haluaa…

Mainitsin muuten kustannustoimittajan sanoista tuolloin esikoiskirjailijakollegalle.  Hän varoitti, että älä sitten vaan sano tuota blogissa, saat vaan palautetta että kuvittelet olevasi parempi kuin muut. Se kertoi aika monitahoisesti suomalaisesta kirjallisuudesta!

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä tässä pitkässä, liikuttuneessa mielentilassa kirjoitetussa blogitekstissä mainittakoon pitkäaikaisen blogiseuraajan Kevätkukkasen suorastaan sanatarkka arvio Veljen vaimosta. Se oli yksityiskohtaisuudessaan piristävä poikkeus – hän otti esiin muun muassa monia sanoja, joita ei ollut ymmärtänyt. Näihin on aiemminkin viitannut ainakin Polgara sanoen, että vieraat sanat karsivat lukijakuntaa.

Oon pohtinut tuota asiaa jo aika paljon näiden palautteiden perusteella. Mutten oo vielä valmis. Palaan asiaan.

Kiitos joka tapauksessa kaikille, jotka lukevat ja viitsivät kirjoittaa muutaman sanan. Luen ne kaikki – jos vaan löydän – ja ajattelen ihan jokaista asiaa.

P.S. Kevätkukkanen, huoli pois, mä tulen kommentoimaan!

Et silleesti! Kuvista kiitos ihanalle Pirkko-tädilleni. Ja ohjelmakin löytyy kuukauden ajan muuten Ylen Areenasta.

Koottuja reaktioita ohjelmaan lähipiiristä:

“Noo, ehkä myöhemmin.” (5-vuotias esikoinen, kun kysyin, haluaisiko hän katsoa)

“Äite soitti just että ‘misootonksieltelkkuuhelmionvoimalassa!!!’” (hyvä ystäväni)

“Tos ohjelmas ei oo mitään muuta mielenkiintosta ku sä!”

“Oli kyllä munkin mielestä liikaa Ainolaa…” (eräs Aino)

“Oot kyllä hyvä suustas.”

“hyvin annoit takas, aika niuhoja vetäjät!”

“Kuuntelin kyllä mutten oikein uskaltanu katsoa… pitää sitte myöhemmin…” (Puoliso)

Eniten hilpeyttä lähipiirissä näytti herättäneen (sinällään varsin charmantin ja miellyttävän) Olli Ainolan kommentti siitä, että hän kuulee tänä päivänä Henna Helmi Heinosesta ensimmäistä kertaa. Musta se oli kauhean luonnollista – kukapa, hitto soikoon, minusta olis kuullut – mutta lähipiiri kaikkine laajennuksineen oli ihanasti tukenani silloinkin ja kävi tällaisen keskustelun:

“Huvitti se kohta, kun se äijä puheli, että kuulee Hennasta ensi kertaa ja meikä ei todellakaan tiennyt kuka se äijä oli. Sitten lukaisin, että joku korruptoitunut tapaus se olikin.”

“Mä katsoin ohjelman myös, mutta täytyy sanoa että en vieläkään tiedä kuka se mies oli.”

“Mun mies kommentoi ihan samaa! Siis kun se tyyppi sanoi että kuuli Hennasta ekan kerran, niin hän tokaisi että niin mäkin kuulen sinusta ensimmäisen kerran.”

Tämä siis vinkiksi Olli Ainolalle… Vähän lisää brändäystä, vai miten se nyt menikään?

Kiitos kaikille läheisille <3 Itse en kavahtanut Ainolaa enkä juontajia. Ei hävettänyt mikään puhumani tai tekemäni, vaikka ihan selvästi olinkin vähän irrallinen muuhun keskusteluun nähden, joka pyöri paljolti poliittisten kohujen ympärillä. Sanoin sitten niihin asioihin, joista jotain tiesin ja muuten annoin viisaampien puhua.

Yksi hauska anekdootti tyrkkyilystä oli leikattu pois, höh!

P.S. Ai niin. Illan ylivoimaisesti ihanin viesti tuli ystävältäni, joka kertoi poikansa yrittäneen kovin urheasti pysyä hereillä nähdäkseen mut telkassa. Oli kuitenkin nukahtanut istualleen ennen kuin mun puheenvuoro tuli…

“Voimala pe 11.2. klo 22.00. Maine ja julkisuuden hallinta. Skandaalit ja kohut ovat tiedotusvälineiden jokapäiväistä ruokaa. Kohu-uutisia kierrätetään lehdestä toiseen ja parhaassa tapauksessa media alkaa itse päivitellä median synnyttämää kohua. Viestintäpäällikkö, toimittaja Eveliina Talvitie on joutunut kohujulkisuuteen. Julkisuus on tullut hänelle pyytämättä ja yllättäen, mutta sen sijaan Henna Helmi Heinonen on ottanut tavoitteekseen tulla kirjailijajulkkikseksi. Hänen erikoisromaaninsa Veljen vaimo (Arktinen banaani 2011) julkistettiin viime viikolla. Roman Schatzin haastattelussa hän totesi, olevansa kirjallisuuden perussuomalainen. Toimittaja Olli Ainola joutui eroamaan Ylen uutisten taloustoimituksen päällikön tehtävästä vaalirahaskandaalin mainingeissa. Ainola asema vaikeutui hänen vaimonsa, kansanedustaja Marja Tiuran Nova Group -yhteyksien tähden. Mukana keskustelussa on myös vastikään Skandaali! Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut (Helsinki-kirjat 2011) kirjan toimittaja ja tuleva mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen Turun Yliopistosta. Tarkoittaako läpinäkyvyys ja avoimuus poliittisessa julkisuudessa nykyään sitä, että päähuomio kiinnittyy toisarvoisiin seikkoihin  ja ratkaisua vaativat yhteiskunnalliset ongelmat vaietaan?”

Kirjailijajulkkikseksi?! Ihanko totta ja mitä se tarkoittaa? Tätä ihmettelivät minulle jo näin varhain tänään Facebookissa ystäväni Kimmo sekä kanssakirjailija Henry Aho.

Ja minä selitin näin.

Tuo sana “kirjailijajulkkis” ei oikein kolahda muhun (eikä “julkkiskirjailija” niin kuin ohjelman tv-mainoksessa taidettiin sanoa). Julkisuus ei sinällään minua kiinnosta eikä ole minkäänlainen itseisarvo – en halua saada kutsuja vaatekauppojen avajaisiin enkä päästä VIP-huoneisiin baareissa. En pyri kulttuuripiireihin, en viihdepiireihin eikä tavoitteena ole edes rikastua. Enkä mä himoitse nähdä naamaani lehdessä – mutta en myöskään erityisemmin kärsi siitä jos se siellä on.

Minä haluan vaan tehdä kirjailijan työtä elääkseni, ja julkisuus on olennainen osa sitä tavoitetta. Julkisuuden kautta toivon mä vain tekeväni nimeni tutuksi, niin että jotkut kanssaihmiset haluaisivat hassata 20-30 raa’alla työllä ansaitsemaansa euroa mun kirjoittamaan hyvään kirjaan.

Nii! Tällainen on siis julkkiskirjailija, tai siis ainakin minun haaveeni julkkiskirjailijuudesta. Onhan tästä ollut puhetta koko blogin olemassaoloajan, mutta uusilta seuraajilta se on varmaan mennyt ohi (niin kuin Voimalan tädeiltä!).

Tänään illalla telkassa. Yritän rohjeta katsoa.

P.S. Ne Voimalan tädit olivat muuten tosi kivoja ja rentoja. Olli Ainola oli charmantti, Eveliina Talvitie hauskan itseironinen ja Susanna Paasonen erittäin reilu.

P.P.S. Terveisiä Kimmolle Kuopioon!