Nyt mä hyppään pari kuukautta eteenpäin. Laura viettää joulun, uuden vuoden ja paukkupakkaset… nyt. No niin, ohi on.
Nyt onkin jo kevät hiirenkorvilla, sitä aikaa vuodesta, kun päivällä sulaa ja yöllä jäätyy. Sinne mennään nyt.
Spotify tarjosi taustamusaksi Billie Holidayta. Koitetaan vaikka sitä.
Sainpas ton 21. luvun loppuun. Oon jaaritellut vaikka mitä asiaankuulumatonta. Hirvittää kirjoittaa kamaa, jonka tietää myöhemmin editoivansa pois, mutta onpahan sit jotain mitä editoida.
52 796 sanaa, 140 sivua.
Seuraavaksi olisi edessä juonenkehittelyä loppuratkaisuja varten. Olen aikonut kirjoittaa joitain tapahtumia, joissa tulee ilmi tarpeelliset asenteet ja varaukset. Mutta en mä teekään niin, koska ei huvita kirjoittaa niitä. Miksi ketään huvittaisi lukea niitä? Mä hyppään suoraan niihin loppuratkaisuihin ja kuittaan nämä välivaiheet kasalla takaumia.
Que, que!
Hanne-Maria Linnanen kirjoitti toisaalla:
“Ehkä tärkeintä on valita itselleen ne luontevimmat kanavat. Keskustelen mielelläni foorumeilla ja kommentoin blogeissa, ja aktiivinen keskustelu on toiminut hyvin markkinointikeinona. Twitter ei vain tunnu luontevalta, joten olen jättänyt sen satunnaiseen vierailuun.”
Itse asiasta olen ihan samaa mieltä, mut Twitter-kokemuksistani rupesin raapustamaan erillistä viestiä. Ja tuli tähän jotain ihmeellistä nuoruuden patoutumaakin.
Mulle nimittäin Twitter on osoittautunut kauhean luontevaksi tavaksi verkostoitua. Se muistuttaa paljon 1990-luvun loppupuolen chat-maailmaa, jossa olin aktiivisesti mukana. Molemmissa on ollut niukasti väkeä, minkä vuoksi kaikki voivat tutustua helposti toisiinsa iästä, sukupuolesta ja mielenkiinnon aiheista riippumatta. Koska en ole koskaan ollut ryhmäsidonnainen (tai sitten mikään ryhmä ei ole huolinut mua, hmm) niin mulle sopii hirveän hyvin se, että saa tutustua kaikenlaisiin ihmisiin, joiden kanssa on yksi tai kaksi yhteistä mielipidettä.
Twitterissä tietysti kantaväestö on erilaista kuin chatissa, jossa hengattiin vapaa-aikana. Twitteriä puolestaan käytetään paljon yrittäjähenkiseen jutusteluun ja tiedonvaihtoon, mitä chatissa ei tehty lainkaan. Silti molemmissa on sama ydin: tutustuminen toisiin ihmisiin.
Mä mietin aikanaan chat-aikana sitä, mikä on nyt taas juolahtanut twiittailusta mieleen. Että kaipaanko mä tätä maailmaa, koska en kasvanut siellä?
Siis, kun mä kasvoin suuressa kaupungissa, jossa ikäluokassa oli varaa valita kaverinsa. Minä olin samanhenkisten ihmisten kaveri (väliinputoajien, mutta samanhenkisten kuitenkin). Ei ollut mikään vähän väkiluvun sanelema pakko hengata niiden ihmisten kanssa, joiden joukkoon kelpasi, vaan kaveripiiriä tuli vaihdettuakin sen mukaan, jos mielenkiinnon kohteet vaihtui. Olin suorastaan kateellinen kun aikuisiällä tutustuin pienten paikkakuntien kasvatteihin, joiden parhaisiin kavereihin lukeutui aivan erilaisia tyyppejä kuin he itse olivat. Nämä kaverit olivat tyyliin jostain Jokioisilta kotoisin (moi Antti!).
Nyt meinaa mennä todella off topiciksi, mutta pelastan tämän:
Oon huomannut käsitteleväni tätä aihetta paljon kirjoituksissani. Ryhmään kuulumista ja kuulumattomuutta siis – oikeastaan se on ehkä jopa Veljen vaimossa yksi pääteemoista sen nuorten päähenkilöiden kohdalla. Juurissa se on vielä selkeämmin esillä ja samoin tulevissakin romaaniaihioissa. Kuka on kenen kaveri ja millaista naamaa näytetään missäkin piirissä. Hmm.
P.S. Jos kävit 1990-luvulla Kissin chateissa, sano moi!
Tekis mieli laittaa suruhymiö otsikkoon. Kun mä tein sen taas.
Siis, toin lisää porukkaa Juuriin. Kolme siskosta, joilla on vain symbolinen merkitys, mutta taas kolme uutta nimeä.
Se kyllä kuvaa Lauran mielialaa hyvin, hänkin ajattelee, että taas kolme uutta nimeä – mut kun Lauran on pakko vaan jaksaa. Lukija voi panna kirjan pois ja ajatella, että eihän tässä ole päätä eikä häntää.
Äh… 51 200 sanaa joka tapauksessa. Tänään kirjoitin yli 1000 sanaa, mutten mitään siitä mitä piti, vaan turhaa välitäytettä vaan. 136 sivua.
Heräsin, kun mies tuli sänkyyn yskäänsä köhimään joskus ennen yhtä. Kysyin (kiukkuisena, kun herätti), että missä sä oikein näin pitkään kuppasit. Hän sanoi vaan surffanneensa jotain satunnaista.
No, aamulla vein lapset hoitoon, tämä puolisoni meni takaisin nukkumaan sairastamaan. Kiukkuilin, kun en saanut enempiä apuja häneltä.
Nyt kun lenkin ja aamupalan jälkeen tulin tähän työpöydälle, niin mies olikin yöllä lähettänyt sähköpostin, jossa luki:
“Mä loin sulle soittolistan jolle lisäsin/lisään biisejä joiden ajattelisin inspiroivan kirjoittamista. 
”
En nyt voi mennä kiittämään, kun se nukkuu, mut piti jonkun kanssa jakaa. Aika ihanasti tehty.
Lista alkaa U2-coverilla ja sisältää Laura Närheä, Johanna Kurkelaa, Amorphista noin muun muassa. Niin että koitetaas!
Laura pääsi yli 50 000 sanan, ihan tosi! 50 072 sanaa. Siitäkin huolimatta, että pakka on ihan levällään.
Voi jee sentään, nyt mä taas alan epäillä, että tästä saattaa sittenkin tulla romaani.
Pakkohan siitä on. 50 072 sanaa, en kyllä lopeta kesken. Kirjoitan vaikka roskaa ja leikkaan lopuksi pois. Kunhan vaan etenee.
Pyörittelin aamulenkillä mielessä Juurien juonikuvioita. Aina kun tuntuu, että homma on kasassa, muistan jonkun langanpätkän, joka on jäänyt ihan vaille huomiota.
Blaa!
Nytkin muistin, että Eevasta ei ole puhuttu mitään sitten ehkä neljännen luvun. Ja Pilvin jututkin on vielä ihan kesken, vaikka piti olla jo paljon pidemmällä.
Sitä paitsi alkuperäinen loppu ei toimi enää. No niin, nyt se on sanottu. Oon ajatellut sitä monta kertaa, mutten ole kehdannut sanoa ääneen edes itselleni. Alkuperäinen loppu oli romanttista draamakomediaa, vähän yhteiskunnallista kritiikkiäkin, mut tästä on taas tullut jotain muuta. En mä osaa olla hauska. Enkä tosiaan olla yhteiskuntakriittinen tekstissäni.
Mä en ole hauska enkä vakava, mitähän mä sitten oikein olen. Tosi kiva.
Kirjoitin ihan hyvin tänään. Siis sanamäärässä mitattuna. 47 022 sanaa Juurissa, pian menee 50 kiloa rikki. Tasosta tiedä mitään. Enemmän teksti oli tajunnanvirtaa kuin mitään järkevää johdonmukaista kokonaisuutta.
Tajunnanvirta johtuu varmaan omasta erittäin monipalaisesta olotilasta, joka pitäisi järjestää.
Selitän vähän. Se johtuu syksyn kirjoista. Kun tuli kevään kirjat, en tiennyt siitä tuon taivaallista – en tiennyt enkä välittänyt mitä kirjoja ilmestyi, mä en siis oikeasti edes tiennyt, että on olemassa kevään ja syksyn kirjat. Mulle kirjoja vain ilmestyi joskus jostain. Olin siis todellakin ihan ulkona kirjamaailmasta.
Nyt mua kiinnostaa syksyn kirjat, mitä niihin on kirjoitettu ja mitä niistä kirjoitetaan. Kuka teki mitä, miten sitä markkinoidaan, paljonko sitä myydään, kuka onnistui, kuka epäonnistui.
Tämä on hämmentävää ja ahdistavaakin vähän siksi että:
1) Kaikki vaikuttavat tosi hyviltä! Kaikissa kirjoissa on hieno idea ja kaikki kirjailijat tuntuvat kamalan älykkäiltä!
2) Ketään ei kiinnosta. Oikeasti tietysti moniakin kiinnostaa, kirjallisuusihmisiä (kirjailijoita, lukijoita, kustantajia ja muita sivistyneitä tyyppejä), mutta suurinta osaa suomalaisista ei kiinnosta se laaja maailma, joka paljastuu kirjalistojen sisältä.
3) Kukaan ei tajua sitä. Tajuan, nyt kun olen tässä tavallisten ihmisten maailman ja kirjallisuusmaailman välisellä kynnyksellä, kuinka helppoa ja ihanaa on hukkua kirjallisuusmaailmaan. Kaikkihan on siellä hyvin – kaikki kirjat ovat hyviä ja kaikki kirjailijat älykkäitä – eikä markkinointiakaan tarvita: on niin hienoja teoksia, että ne riittävät.
4) Mitä jos mä jään näiden kahden maailman väliin: kirjallisuusmaailma ei pidä musta, koska mä haluan pysyä tavallisen maailman puolella, mutta tavallista maailmaa ei kiinnosta mitä mä teen, koska se tapahtuu kirjallisuusmaailman puolella?
Huh huh. Mun pitää varmaan soittaa parille tavalliselle kaverille, että mentäiskö tänään muutamalle viinilasilliselle, niin tuntisin taas olevani ihan normaali äiti ja vaimo ja ystävä enkä mikään tollo esikoiskirjailija, joka ei tiedä mistään mitään.
Piti olla oikein tehokas ja pitkä työpäivä. Mutta:
a) nuorin muksuista oli eilen 39,5 kuumeessa joten ei tänään hoitoon (korvatulehdus se oli),
b) mullakin on joka puolella päätä räkää,
c) miehellä on lomaviikko, joten ilmeisesti minäkään en voi tehdä töitä normaalisti,
d) niin ollen lupasin sitten auttaa piha- ja sisäremontissa.
Go figure.
Tällaiset pidemmät kirjoitustauot on hankalan kaksipiippuisia. Toisaalta saa enemmän aikaa miettiä tarinaa, ja olen ihan varma, että tarvitsen sitä. Mutta sitten sitä etääntyy toisaalta aika pitkälle tekstinkäsittelyohjelmasta. Sinne kirjoitettavat sanat tuntuu paljon raskaammilta ja vakavammilta kuin kiva tyhjänpäiväinen blogikirjoittelu.
Päivän paras juttu: huomasin, että mua Open huoneessa -blogissaan hieman kriittisin sanankääntein käsitellyt bloginpitäjä Anna-Maria Toivonen oli lukenut mun novelleja ja omien sanojensa mukaan “tykästynyt kovasti”.
Kiitti, kyllä sai kyllä hyvälle tuulelle! Vaikka ollaankin vuoroin räkäisiä ja joudun tänään vielä maalaamaan betonimaalilla ulkoportaita tihkusateessa (usch, mun piti olla ajattelematta sitä vielä moneen lämpimään tuntiin).
44 187 sanaa Juurissa. Eli vajaa 1000 sanaa tänään. Se tuli ulos kerralla ja sitten virta tyrehtyi tuosta vaan.
Pitäisi ottaa kunnon rykäisy kirjoittamiseen. Uppoutua noihin Lauran asioihin ilman mitään ulkopuolisia häiriöitä niin kuin blogi, sähköposti, työtarjoukset ja yleinen keskustelu. Jos saisi vaikka viiskympit rikki. Tänään meni työaikaa kaikenlaiseen valmisteluun ja juokseviin asioihin.
Tiistaina kirjoitan koko työajan, kolme tuntia, ihan varmasti!
Sivuja 117. Ihan parin rivin päästä esitellään romaanin viimeinen uusi henkilö. Harkitsin jo vähän aikaa koko henkilön ja sivujuonteen poistamista. Voi olla, ettei se sitten lopulta siihen jääkään, mutta jos nyt ainakin koittaisin. Sen kun piti olla koko juonen selkäranka… alun perin. Näin siinä vaan käy, että löytyy uusia näkökulmia asioihin kirjoittaessa.
P.S. Yäk on kylmä. En halua mennä ulos. Voisinkohan siirtää lapset hoitopaikasta kotiin jollain teleportterilla.
Nyt 43 437. Mut siis mitä hittoa, mä luulin kirjoittaneeni paljon enemmän? Kun silloin yhtenä päivän kirjoitin 3000 sanaa, katoinkohan tilastoja jotenkin väärin! Muka samanlaista tahtia pidin nyt.
Hm.
No, joka tapauksessa. 18 lukua on nyt valmiina ja edessä on alustavan suunnitelman mukaan enää 15. Hoh hoi!
Sivuja on 116. Tuntuu jostain syystä vähältä.
Seuraavaksi on lyhyt luku. Ehkä mä voisin kirjoittaa sen illalla, saiskohan perheeltä luvan. Tällä viikolla kun on vaan kaksi työpäivää kolmen sijaan. U2-keikalle Helsinkiin siirtyminen lohkaisee nimittäin perjantain ja luultavasti reissusta palautuminen estää työskentelyn lauantaina.
Ei, ei krapula. Vaan lasten lepyttely, etenkin nuorimman, kun oon yötä poissa kotoa.
Yöllä pakkasta, pyykit jäätyneet pihalle, lapset valittivat tarhamatkan sormista palellen, ja vauvakin parahti itkuun kun hoitajan näki.
Eli onpa hyvä päivä tänään.
No, teetä litkitty, aurinko lämmittää ikkunan läpi ja päivän juoksevat työasiat hoidettu. Niin että nyt on edessä vaan kirjoittamista. Kaksi tuntia ois vielä aikaa… Kenet kaivaisin Spotifysta?
Haluaisin Antti Kleemolaa, mutta pitäis valita jotain vähän rokimpaa. Ei taas Lauri Tähkää, eihän?
P.S. Huomenta sullekin, Laura Saari, mutta tarkoitin kyllä Lauraa mun Juurissa!
Että sellainen määrä tänään. Eilisestä jotain 1200 lisää. Oli vähän käynnistysvaikeuksia, kun tiesin periaatteessa mitä seuraavaksi ilmenee, mutten ollut yhtään suunnitellut, että miten se tapahtuu.
Oliks tossa mitään järkeä?
Eli siis tiesin, mitä lukijan pitää seuraavaksi ymmärtää, mutta en vielä tiennyt tapahtumia, joilla sen ilmennän.
Eipä siinä tainnut olla paljon enempää.
Tuossa luvussa on flaidis, siis äh, tappelu. Riita. Niitä on kans hankala kirjoittaa uskottavasti. Veljen vaimossa on yksi tappelukohtaus, jonka kirjoitin silleen, että saadaan nyt tämäkin pois alta. Nyt käytin vähän toisenlaista tekniikkaa ja näkökulmaa.
Musta on kyllä hämäävää puhua tekniikasta kun en tiedä kirjoittamisen tekniikasta mitään. En oo koskaan opiskellut kirjoittamista. Mä vaan kirjoitan sitä, minkä hyväksi näen. Eilen sain muuten jo toistamiseen kutsun kirjoituspiiriin (eri ihmiseltä). Ehkä tää tekniikka-asia juolahti siitä mieleen.
Juurissa on 41 053 sanaa. Veljen vaimon ensimmäisessä versiossa oli 82 465 sanaa. Tänään eli yhdessä työpäivässä kirjoitin noin 3000 sanaa. Mulla on kolme työpäivää viikossa.
Joten:
1) Oon ylittänyt puolivälin!
2) Saan Juuret valmiiksi noin kolmessa viikossa?!
Excuse moi… Joku juttu mun matikassa mättää.
Nyt alkaa eka täysi työviikko. Mukulat hoidossa ja työpiste varusteltuna. Sain nimittäin eilen vihdoin hankittua ilmoitustaulun, jonka täyttämisestä mind mapin tyyliin haaveilin Veljen vaimon puolivälistä pitäen.
Nysse on tuossa, ja yksi leike päällä. Sijoitin sen optimaalisesti työpöydän yläpuolelle, niin että inspiraation karatessa voisin muka katsastaa sitä.
Sit tarttisin vielä lampun tähän työpisteelle. Niin ja pari hyllyä, ettei tää pöytä olisi täynnä kamaa.
Kiinteä konekin voisi olla hyvä, että tässä työpisteellä tulisi tosiaan oltua, eikä jossain nurkan takana.
Eikun nyt mä meen. Kirjoitan. Suljen Facebookin ja Twitterin ja ainakin kaks tuntia katson vain OpenOffice Writeria. Sen jälkeen voin tunnin selata lehtiä ja etsiä leikkeitä, ja sitten onkin työaika ohi.
Tämä työpäivä alkaa jollain lämpimällä, pyöreällä, rehevällä musiikilla. Miehen äänellä. Tulee mieleen Vesa-Matti Loiri, mutta sitä mä en kestä kuunnella. Ehkä se jo edesmennyt jenkkikaveri, mikäs sen nimi nyt oli, My First, My Last, My Everything…
Aloitankin kohta. Ensin etsin sen kaverin Spotifysta.
Mulle tulee koko ajan ihan valtavasti ideoita. Hyviä dialoginpätkiä, juonenkäänteitä ja teemoja.
Toisiin romaaneihin!!!
Sanoin, että sain pohdittua Juuria, ja se oli ihan totta. Sain pohdittua ja tiedän, miten jatkaa. Mutta silti mun mieleen tunkee ajatuksia, joista olisi niiiiiin paljon helpompi kirjoittaa.
Mut uuden aloittaminen on aina helppoa. Missä tahansa proggiksessa. Kun tehtiin tähän taloon remonttia, oli aina kivempaa aloittaa uuden seinän maalaamista kuin viimeistellä edellistä. Siinä oli nimittäin jäljellä vain hankalat paikat yläkulmissa ja lattianrajassa – ja mikä pahinta, listojen reunoissa – joita sitten selkä kierossa ja todella hitaasti pienellä pensselillä. Uudella seinällä sai maalata ihan miten huvitti, ja valmista tuli nopeasti.
Ihan sama kirjoittamisessa. Uudessa tarinassa ei ole kovinkaan paljon sitovia tekijöitä. Hahmoista voi tehdä ihan millaisia huvittaa, kun ne saavat vielä kasvaa. Mut jos on jo kirjoittanut sata sivua, täytyy jo vähän miettiä, että miksi tämä hahmo tämänkin asian sanoo. Että onkohan järkevää tehdä vielä tämä käänne juoneen, eikö jo kannattais alkaa lopetella tätä kohtaa.
Ja sit vielä se fakta, että nämä uudet ideat on ihan sikahyviä!
Ennen kuin päätyvät paperille, siis.
Todellisuus on se, että mulla on ensi viikolla 3 x 4h työaikaa, ja mun on tehtävä se aika Juuria, jos haluan sen etenevän ja joskus valmistuvan.
Okei, sain siihen pari ideaa äsken koiranpissatuslenkillä. Kirjaan ne ylös, niin on jotain, mistä lähteä.
Kotona jälleen! Oli rasittava mutta ihana reissu. Rasittavuuden astetta lisäsi kolmen tunnin setti junan leikkivaunussa sekä meno- että paluumatkalla. Huh heijaa.
No mutta.
Treffasin Arktisen Banaanin väkeä. Kustantajan ja kustannustoimittajan kanssa jatkettiin lounaalle. Mainittakoon, että vitsi kun onkin käynyt hyvä tuuri tässä kustantamon valitsemisessa!
Selvisi ainakin seuraavaa:
Elokuun ehdin vielä rauhassa kirjoitella kakkosromaania (12 työtuntia viikossa, sehän saattaa jopa valmistua!). Syyskuussa aletaan työstää Veljen vaimoa. Lokakuussa on kirjamessut, joihin liittyy enemmänkin markkinointikuvioita. Vitsi että kirjoittaisinkin niistä mielelläni, mutten tietenkään voi vielä. Lisäksi suunniteltiin julkaisutilaisuutta, kerroin julkkaribileiden ideasta, joka saatiin alulle illanistujaisissa viikko sitten.
Akuutein juttu on yhä kansi. Piirtelemäni kansiehdotus ei sellaisenaan mennyt läpi, ja syytkin oli hyvät. Onpa tylsää kirjoitella, kun ei voi oikeesti sanoa mitään!
No, tästä voin sanoa: Pohdittiin paljon mun nimen sijoittelua.
Henna Helmi Heinonen on hankala, oon sen tiennytkin. Yhdelle riville se mahtuu vain tosi pienenä. Kahdelle riville jaettuna joutuisi suurentamaan Heinosta aika paljon, mikä mun mielestä ei ole oikein hyvä, koska Henna Helmi on mielenkiintoisempi. Heinosia on Suomessa 14 313, mutta Henna Helmiä ei vielä ole tullut vastaan toista. Myöskään Heinosen isompi kirjainväli ei näytä kivalta, vai mitä tuumitte:
H e i n o n e n
Nimenkirjoitukseen ei löytynyt vielä mitään konsensusta.
Iallafall kirjan julkaisemisessa on paljon enemmän mietittävää kuin sitä osaa tekstiä pakertaessaan ajatella. Näin jälkikäteen sen luonnollisesti tajuaa, että tietysti tuokin osanen täytyy pohtia, mutta silti tulee aina jotain uutta, johon liittyy sanoja kuten jakelukanava, kaupan alennus tai typografia… Mahtavaa. Oikeesti. Alkoi oikein hymyilyttää. Paljon ajateltavaa, mutta tämän hienompaa ajateltavaa ei vois olla.
Banaani-treffien lisäksi sain eilen tehtyä luovaa ajatustyötä Juurien eteen, kun oli pakko mennä junnun kanssa parin tunnin kävelylenkille. Istuskelin puistossa ja pohdin Lauraa sekä muita, kun tytär nukkui rattaissaan. Löytyi monta uutta teemaa ja juonenpätkää, jotka selittävät, miksi Laura tekee niin kuin tekee. En oo selvästikään ehtinyt ajatella riittävästi, kun olen vaan yrittänyt kirjoittaa. Nyt kun kirjoittaminen on tyssännyt, on ollut pakko ajatella.
Onneksi! Kyllä kirjoista tuliskin ihan sumeen huonoja, jos niitä ei ajattelisi!
Nysse on sitten alkanut, nimittäin työ. Nyt mä oon ihan oikeasti sitten vapaa kirjailija, koska kaikki lapset on ensimmäistä kertaa hoidossa, ja mulla on vielä tunti työaikaa jäljellä.
Tänään työajallani viimeistelin seuraavan kuukauden kolumnit ja piirtelin idean Veljen vaimon kannesta huomista AB:n tapaamista varten. Tykkään siitä itse paljon, enemmän joka katsomisella. Ostaisin itse. Mailasin jo sen Banaaniin, katsotaan mitä ne tykkää!
Nyt aloin miettiä, saisinkohan mä postata sen tänne. En varmaan, kun se on mun alkeellinen yritelmä. Ettei syntyis mitään virheellisiä käsityksiä, että se on oikeasti kansi.
Niin että ei mulla mitään sanottavaa siis ollut. En aio kirjoittaa tänään enkä muutenkaan ennen perjantaita, mutta jos tässä vielä ehtis vähän tehdä ajatustyötä. Luulen nimittäin, että Juuret junnaa nyt siksi, että kun siinä on paljon sitä porukkaa, en itsekään osaa riittävästi erottaa niitä toisistaan. Niinpä ajattelin vähän piirrellä niitä tyyppejä paperille.
Mikä tarkoittaa Exceliä. En osaa piirtää. Mut taulukkolaskentaohjelmaa osaan käyttää ja kirjoitella niiden elämiä!
Juurissa on liikaa ihmisiä. Sen takia sen kirjoittaminen on ehkä niin hankalaa. Liian paljon matoja yhdessä purkissa.
Kun en saa kirjoitettua mitään, piirtelin sitten vähän listoja ja juonikuvioita jo tapahtuneista, tulevaakin hahmotellen. Mulla on kyllä tiedossa loppulukujen tapahtumia ja jotain sinne väliin, mutta ei mitään erityisen sitovaa. Alkupuoliskollekin tuli paljon enemmän tavaraa kuin piti.
Anywayyyyys. Laskin, että Juurissa on 31 hahmoa esitelty, kun Veljen vaimosta keksin vaan 20 hahmoa. Näissä luvuissa on mukana kaikenlaiset pienemmätkin roolit (en tiedä kirjoittamisen teoriasta mitään, mut sentään mä ymmärrän riittävästi ihmisen tiedonhallintakyvystä tajutakseni, ettei tavallinen ihminen pysty lukemaan kirjaa, jossa on 20 päähenkilöä).
Liikaa populaa yhteen junaan. Vaikka ne istuukin omissa vaunuissan, niin silti.
Pakko tehdä jotain, mun pää ei pysty hallinnoimaan tällaista kokonaisuutta. Siks tää takkuaa.
Nyt ei sitten mikään onnistu. Olisi vähän työaikaa – perhe lähti rannalle, lapset riemusta kiljuen – mutta ruudulle tulee pelkästään kuivaa ja junnaavaa tekstiä. Ääääähhh. Sitä kirjoittaa varmaan joku muu, koska ainakin mun päässä se teksti on hyvää. Jotenkin vaan paperilla ei.
Aika monikin asia näyttää omassa päässä paremmalta kuin toteutuneena. Se kertoo varmaan siitä, kuinka suuri merkitys kokonaisuudessa on yksityiskohdilla.
Tiedän, miten jutun pitäisi mennä, mut kun se vaan ei hemmetti sentään mene niin!
Sattans sentään, mitä hittoa mä nyt keksin. Yritin jo kirjoittaa joka tapauksessa, mutta ei tahdo sitäkään sontaa saada ulos, joka sieltä pakon edessä tulisi. ÄH!
Ja nyt mä tajusin, tota päivämääräkohtaa katsoessa, että on jo elokuu. Elokuu eli syksy! Ei hyvää päivää, eikä ainakaan tänään!
