Nyt on pakko ruveta tekemään Juurille jotain. Eihän se ehdi muuten valmiiksi koskaan. Kun luin sitä, tuntui että siinä on kyllä hyviä juttuja, mutta ne on piilotettu niin ison kasan alle kaikenlaista pa… siis roskaa, että en saa hyvää ikinä kaivettua esille.

Juuri nyt on vähän toiveikkaampi olo. Keksin aamulenkillä pienen pelastusliikkeen: lisään siihen yhden henkilön, joka teroittaa pääpointtia ja toisaalta keventää vähän raskasta alkua.

Tosin sitten muistin, että kirjoittaessani ajattelin, että yksi koko jutun pääongelmista on se, että siinä on liikaa porukkaa. Uhh.

Muita vialla olevia asioita ovat ainakin nämä:

* Alku on aivan liian ahdistava. En itsekään pääse siitä yli.
* Dialogia on liian vähän – liian vähän siinä mielessä, että kun tekstin sävy on kovin raskas ja tumma, niin dialogi keventäisi.
* Tärkeät henkilöt esitellään liian myöhään. Käytännössä vasta luvussa 8 (sivulla 70) tulee lyhyen ajan sisään mukaan kaksi päähenkilöä.
* Lauran äiti ja isä saavat joko liian vähän tai liian paljon huomiota.
* Kaikki henkilöt katoavat välillä ihmeellisesti. Tosin se voisi toimiakin, jos sen osaisi tehdä paremmin… hmm…

Yhtäkkiä keksin, että onkohan luvuilla 2 ja 3 mitään virkaa. Mitä jos leikkaisin ne pois kokonaan, mitähän sitten tapahtuisi?

Tää avaa nyt Juuret! Eli toisen romaanini, jota olen kirjoittanut – tsekkaan – 222 sivua, mutta jota en ole lukenut vielä ollenkaan. Aion nyt lukea sen ja sitten jatkaa. Jos pystyn.

Jos siis ette kuule musta pariin päivään, olen luultavasti piehtaroimassa sängyssäni epätoivoisena.

P.S. Anna Puun uusin julkaisu on ihuna. Me lovey.

Etenihän se taas vähän parilla rykäyksellä. Enin aamupäivän työaika meni ihmetellessä sivulukemia 200+. Ihanks tosi se on jo noin pitkällä?

Nyt olisi edessä sellaisia kappaleita, joissa pitää (vihdoinkin) antaa luonnetta eräälle päähenkilölle, joka on jäänyt ihan laamaksi. Hän saa nyt puhua ikään kuin ihan itse omasta suustaan, mitä ei ole aiemmin saanut tehdä. Enkä mä tiedä yhtään mitä hää meinaa sanoa…

Tässähän se loppupäivä meneekin rattoisasti, sitä pohtiessa.

Tänään tökki. Lannistava kohta kertomusta menossa, ajattelen joka sanan kohdalla vain sitä, kuinka paljon kyseistä kohtaa pitää myöhemmin kirjoittaa uudelleen. Kirjoittamani sanat ovat enemmän ajatusvirtaa kuin mitään muuta. Jos sinne lukuun nyt edes joku runko tulisi tässä puolivahingossa luotua.

Juurien teemat ovat alkaneet kummitella mulla mielessä – suihkussa, pihatöissä, kauppareissuilla. Puhuessani tarinasta miehelle jonain iltana huomasin siinä olevan selkeän alavireen, jota en aiemmin ollut hoksannut (typerää, kun itse olen kaiken kirjoittanut…). No, joka tapauksessa melkeinpä kaikilla romaanin henkilöillä on sidoksia siihen samaan teemaan.

Niinpä se teema yhtäkkiä on noussut mun mielessä niin tärkeäksi, että kulminoitui uudeksi nimiehdotukseksi: Syvällä.

Onks liian tylsä?

Oikea kirjailija ei varmaan kehtaisi tunnustaa, että keksi sen Antti Tuiskun biisistä “Juuret”. Kehtaisko itsekään. Sentään se soi radiossa eikä levyltä. Mutta Antti Tuisku on kyllä aika ihana, rehellinen oma itsensä, tykättiin hänestä tai ei. Niin että kehtaan mä: sain ton nimen Antti Tuiskun biisistä!

P.S. Aloin ihmetellä, että miksi Juurissa on melkein yhtä paljon sanoja kuin Veljen vaimon kässärissä, mutta noin 90 sivua vähemmän. Ach, Veljen vaimossa on puolta isompi riviväli käsinkorjailuja varten! Niin että nyt Juuriin humpsahti yhtäkkiä 70 sivua lisää ja menen sivulla 221. Mikä voittajafiilis!

Pakko lopettaa, tänne tulee toimittaja. Ei mikään paparazzi väijy ovella (hah!) vaan tää on etukäteen sovittu tapaaminen.

Sain ihan hyvin juonesta kiinni, vaikka kuvittelin etten sais. Mutta taas tapahtui jotain muuta kuin ajattelin: piti tulla lyhyt ja naseva luku, mutta se repeskin monisivuiseksi tilitykseksi.

Mua vähän pelottaa ruveta lukemaan Juuria alusta, minkähänlainen kokoelma pieniä toisiinsa kuulumattomia palasia se on.

Joo siis. Ensin jos kirjoittais loppuun.

Se ois taas tää aloittamisen vaikeus. Kone on auki ja jopa tekstinkäsittelyohjelma on auki (just äsken avasin) mutta koko ajan päälle vaan vilahtaa Facebook tai iltapäivälehden nettisivu.

Moving on. Paitsi pakko avata vielä Spotify että saa jotain musaa. Rakentelemani kantrikokoelma.

Oonko jo hehkuttanut, kuinka hyvää kirjoitusmusiikkia kantri on? Aitoja tunteita ja sanoja, rehellisiä ihmisiä, biisejä jotka ovat juuri sitä mitä mä haluaisin kirjoittaa: kaikille tuttuja kokemuksia. Yksi kappale kertoo yhden tarinan ja siinä se.

En tosin ole ihan hillbillyksi heittäytynyt. Nää on sitä kantrin popahtavampaa puolta. Nyt on Lady Antebellum ja American Honey… joten töihin.

57 863 sanaa. En taaskaan päässyt siihen asti mihin piti. Mulla on muka aina päivän urakkaa aloittaessa mietittynä, mitä seuraavana tapahtuu, ja sitten tapahtuukin jotain muuta.

Lopun haju ilahduttaa, se alkaa nimittäin nyt tulvahdella nenään tosta tarinasta. Kohta Laura paljastaa todellisen karvansa, ehkä Sirpalle. Sitten mennään taas ja pannaan kaikki hajalle, mitä on vaivalla 60 000 sanaa rakennettu.

Sellaisia kai ne kirjat tapaa olla, que?

Välillä mua vähän hirvittää toi Juuret. 142 sivua ja mitä siitä oikein tulee. Siinä on aivan liikaa kamaa.

Puolet ajasta mietin, että kai mulla oli tämä sama fiilis kun kirjoitin Veljen vaimoa. Muistan kerran, kun ajettiin anoppilasta kotiin, ja sanoin miehelleni että mun on pakko lopettaa sen kirjoittaminen, kun en osaa. Että Veljen vaimossa on liikaa ääniä, siis liikaa porukkaa jota en saa sopimaan yhteen, ja mun pitää esikoisromaaniksi kirjoittaa jotain helpompaa. Mies varmaan nyökkäili.

Mut sitten tuli Kariston kirjoituskilpailu ja päätin kirjoittaa Veljen vaimon, koska siinä oli enemmän valmista tekstiä kuin muissa raakileissa. Siitä tuli lopulta hyvä, kun editoin ja kirjoitin uudelleen.

Mutta silti mä epäilen, että mitä jos nyt Juuret on ihan oikeesti tosi huono? En oo vielä uskaltanut näyttää sitä kenellekään.

Tässä samassa epäuskossa Veljen vaimon aikana mä luin Justine Larbalestierin kirjoittaman artikkelin How to rewrite. Siinä neuvotaan miten pelastetaan totaalisen paska kässäri. Esimerkkinä siinä on Snakes on a Plane – yknow, Samuel L. Jackson, halpaa actionia, kauhua lentokoneessa, ja kun sitä alkaa editoida ohjeiden mukaan, niin alkaa kasautua oikeasti hyvä leffa! Jotain taikaa!

Niin että nyt mä meen kertaamaan sitä artikkelia.

Ja huomenna mulla on työpäivä. Siis mä kirjoitan. Jos joku flunssien jumala säästää meidän perheen tällä viikolla.