Kerrataan aluksi, että kyse on Veljen vaimon eli esikoisromaanini ensimmäisestä luvusta, joka julkaistiin toissa viikolla netissä luettavaksi.
Nimimerkki a kirjoitti toisaalla: “Jos viihderomaanisi ensimmäinen luku ei mielestäsi ole kovin hyvä, tai siis romaani on paljon enemmän . . . niin miksi halusit julkaista ennakkoon juuri kevyen alun? Tätä en ymmärrä.”
Eikö olis aika säälittävää, jos romaani ei olisi mitään enemmän kuin ensimmäinen lukunsa? Ensimmäisen luvun tehtävä – mun mielestä – on herättää mielenkiinto ja innostaa jatkamaan seuraavaan lukuun. Ja sellaisena Veljen vaimon ensimmäinen luku on mun mielestä oikein hyvä! En mä ole sitä anteeksi pyydellyt, mutta olen kyllä ihan rehellisesti kertonut, että se on kevyt eikä koko romaani ole kevyt. Alku on kevyt tarkoituksella: kaikenlaisten lukijoiden on helppo päästä siihen sisään (paitsi tietysti niiden, jotka eivät pidä siitä 
).
Ensimmäisen luvun julkaisemisen syy ei ollut vakuuttaa epäilijöitä kirjoittajan taidoistani, vaan esitellä mielenkiintoinen kirja lukijoille. Julkaistavasta katkelmasta päätettiin yhdessä kustantamon kanssa ja valinta oli selkeä: ensimmäinen luku on looginen alku romaanin lukemiselle. Siinä ei myöskään ole juonipaljastuksia, mikä voisi olla ongelmana monien myöhempien katkelmien kanssa.
Nimimerkki a kommentoi myös näin: “Ekassa luvussa kannattaa kiinnittää huomiota mm. nolostuttaviin (taas, anteeksi) kielikuviin, kuten ‘kajasti aamun valoa’, ‘rinta rottingilla’, ‘puri huultaan’.”
Enpä olisi arvannut, että nuo kielikuvat voivat aiheuttaa lukijassa nolostumista – paitsi “rinta rottingilla”, mutta sen on tarkoituskin, koska se nolostuttaa luvun kertojaakin. Kristian-rukka on niin ylpeä itsestään eikä Marja näe sitä ihan samalla tavalla… Tunnen muuten tällä hetkellä henkilöistä eniten sielunsisaruutta Kristianiin. Tosin vain tiettyyn pisteeseen asti.
‘Puri huultaan’ on mielestäni verrattavissa hymyyn tai muuhun eleeseen eli se ei ole mikään kielikuva. Tietysti, jos sitä toistetaan luvattoman paljon, niin siitä voi sellainen tulla. Olen itse karsinut tällaista pois, mutta joillekin esim. huulten nuoleminen voi olla ominaispiirre.
Anne T: “‘Puri huultaan’ on mielestäni verrattavissa hymyyn tai muuhun eleeseen eli se ei ole mikään kielikuva.”
Totta! Eikös kielikuva olis “purra huulta” ilman omistusmuotoa?
Tsekkasin vielä, missä yhteydessä se tekstissä tulee: “Marja puri huultaan eikä ajatellut edessä olevaa.”
Everybody is a critic. Oh joy!
No, alkaahan jo koko kirja kliseellä, eli oven liikkeellä
Jäin vielä aikaisemmista kommenteistasi miettimään sitä, kun sanoit, ettei kirja ole kielellisesti kummoinen (en nyt muista tarkkaa sanamuotoasi, mutta viesti oli suunnilleen tuo).
Mutta, ystävä hyvä, kaunokirjallisuus on tekemisisssä vain ja ainoastaan kielen kanssa. Kieli on tärkein! Kieli on ykkönen! Siksi kaunokirjallisuutta kirjoitetaan ja julkaistaan.
Muut tekstit ovat viihdekertomuksia, lehtiuutisia, asiaproosaa, esitelmiä…
Mirkku
Hei, eikö nyt ylipäätään ole aikamoinen klisee KIRJOITTAA KIRJA? Kun Marsiinkin voisi koettaa lentää.
Ehdotan kiitossivun sijaan kirjaan linkkiä kiitossaitille, jonne listattakoon myös kaikki blogiin kommentoineet. Sillä vaikka bloggaaja itse on monenlaista hupia kirjoittamisellaan synnyttänyt, niin ei tämä kuitenkaan olisi sitä mitä se on ilman kaikkia kommentoijia (soluttaudun tässä joukkoon itsekin…).
Vanhastaan komiikkaa tarjosi erityisesti Mies huoneesta, mutta nyt suosikeikseni ovat rynnineet nämä klisee-tukarit. Varmaan ihan kohottavaa päteä pinsetöimällä yksittäisiä sanankäänteitä viihdekirjan näyteluvusta, mutta oikeaan kirjallisuuskeskusteluun, jota koetatte esittää edustavanne, siitä on vielä matkaa.
Edellinen kirjoittaja on ihan oikeassa, kirjojen kirjoittaminen on ihan kliseistä.
Samoin hengittäminen, auton ajaminen, syöminen ja vessassa käyminen. Lopetan tänään tämän kaiken. 
Minä luin kanssa ensimmäisen luvun ja oikeestaan jään odottamaan jatkoa siinä mielessä, että jotain kiintoisaa tulossa. Ei ihan höttöäkään vaikuta olevan luvassa sen perusteella. Kiintoisaa.
pazi-i-j, minäkin kirjoitin ällän sekä Hanna:
Maria: Kiitos, oikein tulin hyvälle tuulelle kun luin viestisi
Mirkku: “Mutta, ystävä hyvä, kaunokirjallisuus on tekemisisssä vain ja ainoastaan kielen kanssa. Kieli on tärkein! Kieli on ykkönen! Siksi kaunokirjallisuutta kirjoitetaan ja julkaistaan.”
Niin! Mutta kun mulle kaikkein tärkeintä on hyvä tarina! Ja uskon että useimmille muillekin lukijoille. Harva jaksaa 400 sivun verran ihastella kirjoittajan kaunista kieltä, mutta hyvän tarinan jaksaa lukea, vaikkei kieli olisikaan parasta mahdollista. Mä yhtenä päivänä juuri mietinkin, miksi puhumme kaunokirjallisuudesta emmekä kertomakirjallisuudesta…
Juu minäkin “kielitaidoton” nappasin L:n. Maailma on ihmeellinen paikka.
Parasta on, jos samassa kirjassa yhdistyvät molemmat: nautinnollinen kieli ja vetävä tarina. Esimerkkinä vaikkapa Asko Sahlbergin Tammilehto ja Anelma Järvenpää-Summasen Hidas yö.
Tärkeämpänä pidän kuitenkin hyvää tarinaa, kielellinen kikkailu yksin ei jaksa kauaa viehättää.
Kyllä sulla kielitajua ja jopa nyansseja on. Tarinasta on mahdoton sanoa mitään näin lyhyen näytteen jälkeen, mutta mielestäni se tärkein uupuu: lukija ei syöksy henkilöiden elämään, eivätkä henkilöt tule iholle. Kaikesta kauneudestaan huolimatta tässä on jotain hyvin ulkokohtaista, tekemällä tehtyä, ei aitoa aivomyrskyä.
Onhan sitä moni kielellisesti aika köyhä kirja hyvinkin suosittu. Ei joku “Da Vinci koodi” voi ainakaan kielellisillä ansioilla kehua, ihan jollain muullahan se möi. Ilmeisesti tarinalla sitten, tai ainakin tarinan idealla
Kyllä mä monesti saatan hyvää tarinaa lukiessa miettiä, että voi äly kun tämä tarina on pitänyt kirjoittaa näin huonosti vaikka idea on kiva. Ei tämä nyt ole mitenkään kannanotto blogistin omaan ensimmäiseen lukuun siis kuitenkaan, vaan ylipäätään siihen minkä verran merkitystä on itse tarinalla ja sillä, miten sen kertoo.
Enkä tarkoita siis kielellistä kikkailua, vaan yleistä sujuvuutta ja jotain sellaista tekstin omaa rytmiä joka vie mennessään. Oli esimerkiksi todella ilahduttavaa löytää dekkareita, jotka olivat kielellisestikin todella vahvoja, kun oli lukenut tarpeeksi monta sellaista kliseistä “dekkarit nyt vaan on vähän surkeita”-kirjaa.
Huomenta tällä kertaa kotoa!
Lukija: “Parasta on, jos samassa kirjassa yhdistyvät molemmat: nautinnollinen kieli ja vetävä tarina.”
Se on totta. Esimerkiksi palkituissa – eli parhaissa? – kirjoissa odottaa saavansa näitä molempia.
Näkymätön: “Kyllä sulla kielitajua ja jopa nyansseja on.”
Kiitos! Ajattelinkin, etten mä ihan niin daiju voi olla kuin väitetään
Näkymätön: “… mielestäni se tärkein uupuu: lukija ei syöksy henkilöiden elämään, eivätkä henkilöt tule iholle. Kaikesta kauneudestaan huolimatta tässä on jotain hyvin ulkokohtaista, tekemällä tehtyä, ei aitoa aivomyrskyä.”
Mä mietin tätä, joten seuraa vapaamuotoista pohdintaa. Tämä ensimmäinen luku oli ensimmäinen proosan puolen katkelma, jonka kirjoitin piiiiiitkään aikaan (tapahtui siis pari vuotta sitten). Ajattelin kirjoittaessani, ettei se varmasti päädy lopulliseen käsikirjoitukseen, koska kirjoittamiseni täytyy olla huonoa tuon pitkän tauon jälkeen. Päätyipäs kuitenkin, jonkin verran lyhenneltynä ja muokattuna.
Innoittamanasi kaivoin äsken esiin ensimmäisen version ja tutkin, mikä on muuttunut. Onhan se. Idea ja dialogi on alusta asti ollut sama, mutta paljon selittelyä on pudonnut pois. Panee oikein miettimään, onko pois jäänyt jotain tärkeää – ainakin tuon aivomyrskyn fiiliksen huomaan itsekin kadonneen. Tosin se ei ole välttämättä paha juttu, totean tätä ensimmäistä versiota katsellessani…
Tuo ensimmäinen luku ei tosiaan myöskään taida tarjota pääsyä henkilöiden sisään. Onhan se toki luonteeltaankin sellainen, kun kaksi tuntematonta kohtaa toisensa, niin lukijakin kohtaa heidät ikään kuin tuntemattomina. Ehkä ei vielä tuossa avausluvussa ole tarkoituskaan päästä sisään vaan kutsua tutustumaan lisää – en ole aiemmin tätä pohtinut, mutta ehkä se niin on.
Kiitos joka tapauksessa tästä palautteesta, tätä oli todella mielenkiintoista purkaa itsekseen. Just tätä olen kovasti odottanut: teidän lukijoiden näkemyksiä tekstiin, jota olen itsekseni niin pitkään pyöritellyt
minna: “Ei joku “Da Vinci koodi” voi ainakaan kielellisillä ansioilla kehua, ihan jollain muullahan se möi.”
Da Vincia myytiin tarinan ja nimenomaan tarinan idean lisäksi ainakin provokaatiolla, pelolla, mytologialla ja (etenkin) hysterialla. Siitä tuli ihan maailmanlaajuisesti pakkolukee-kirja, aikuisten Harry Potter!
Da Vinci -koodin jätin väliin, koska hypetys oli (silloin) niin kova. En halunnut pettyä. Luinkin sitten Enkelit ja Demonit (tulihan siitäkin hitti ja leffa, ei ihan niin suuri vain) ja se oli viihdyttävä kokemus. Kaverit ovat kertoneet, että se on oikeastaan toisinto koodista, joten en ole vieläkään poiminut sitä.
Mutta jos haluaa maata laiturilla ja vain heittäytyä mukaan tarinaan ilman, että jokaista kappaletta pitää tavata, niin kyllä Brown ja muut viihdekirjailijat ovat poikaa. Heidän neroutensa tulee siitä, että he “imevät” sinut mukaansa. Halusit tai et.
Mutta en silti väheksy kielen merkitystä. En tietenkään! Tarinasta kaikki lähtee, mutta se pitää silti nakuttaa luettavaan, sujuvaan ja joskus myös oivaltavaan muotoon. Pisteet niille, jotka tekevät molemmista taidetta!
Anne T: “. . . kyllä Brown ja muut viihdekirjailijat ovat poikaa. Heidän neroutensa tulee siitä, että he ‘imevät’ sinut mukaansa.”
Jess, olen samaa mieltä. Eikä se ole helppo juttu. Vaikein taiteenlaji on minusta ilman muuta huumori, mutta koukuttava jännitysviihde tulee hyvänä kakkosena.
Minua hiukan häiritsee se, että tässä on nyt otettu teemaksi se, mikä “myy”. Mutta se taisikin olla sun, Henna, kirjoittamisesi tärkein lähtökohta: kirjoittaa sellaista, mikä myy?
Mirkku
Mirkku: “Minua hiukan häiritsee se, että tässä on nyt otettu teemaksi se, mikä ‘myy’.”
Eiiii vaan se, mistä itse tykkään lukijana. Haluan lukea hyvää tarinaa, jossa kieli on toissijaista. Raivostuttavan huonoa (esimerkiksi kankeaa, teennäistä, tai vaikeaselkoista) kieltä en varmaan jaksa lukea, mutta ei oikeastaan tule mieleen kirjaa, jonka olisin heikon kielen takia jättänyt kesken. Arvelen siis, että sellaiset jäävät kiinni jo kustannustoimittajan seulassa.
Toisaalta, jos moni ajattelee samalla tavalla eli arvostaa kertomusta yli kielen, niin silloinhan samalla puhutaan siitä, mikä myy…
Mirkku: “Mutta se taisikin olla sun, Henna, kirjoittamisesi tärkein lähtökohta: kirjoittaa sellaista, mikä myy?”
Tää on ihan harhaluuloa. Mä kirjoitan sellaista, mikä musta tuntuu hyvältä. Ja toivon, että se kiinnostaa muita, eli myy hyvin.
Omaa suhtautumistani tarinaan valaiskoon seuraava video.
http://video.google.com/videoplay?docid=6304687408656696643#
Ohje: vaihda päässäsi sanan “developers” tilalle sana “tarina”.
(videossa esiintyy Microsoftin Steve Ballmer, joten se ei ole kovin kaunista katsottavaa)
Mies huoneesta:
Agreed!
Niin, Ilkka Remeksellä ja Stieg Larssonilla jne. on eittämättä tärkeintä tarina, ei kieli.
Alexandra Salmelalla ja Mikko Rimmisellä ja useimmilla Nobel-palkituilla oleellisinta on kieli, koska kieli tekee kirjallisuuden.
Mutta et voi Henna väittää, ettei blogistasi saisi 100 pros. sitä käsitystä, että tärkeintä sinulle on kuitenkin kirjan ja itsesi markkinointi (“haluan elättää itseni kirjoittamalla” “olen sellainen mitä Eijkens haluaa”).
Ei se mikään huono toive ole, mutta lähteä kirjoittamaan päällimmäisenä mielessä rahastaa – no ei se ainakaan mikään kutsumus ole!
Mirkku
Mirkku: Nyt panit mun suuhun sanat ja tuomitsit niiden perusteella. Se on kyllä vähän pöllöä, koska mä just edellä sanoin, miten asia oikeesti on.
Jos joku tästä blogista saa 100-prosenttisesti käsityksen, että tärkeintä on markkinointi, niin hän jättää lukematta kaikki ne päivitykset, joissa kerron kirjoittamisen ja editoinnin edistymisestä. Yleensä noi kyseiset postit tosin eivät juuri herätä kommentteja, joten tavallaan en ihmettele sellaista harhaa. Markkinointi on ilman muuta tärkeä juttu, mutta se on yhtä tyhjän kanssa ilman hyvää kirjaa.
Mutta olet nimenomaan sanonut lähteväsi siitä, että haluat elättää itsesi kirjoittamalla…
Näkymätön (ehkä Mirkku?): Niin haluan. En oikein nyt ymmärrä pointtia… Ajatteletko jotenkin, että kirjoittaisin sitä, mitä ajattelen markkinoilla haluttavan…?
Niinhän juttu ei siis ole, vaan mä olen kirjoittanut kirjan, jollaisen itse haluaisin lukea.
Omalta osaltani kyseenalaistan sen, että kieli olisi romaanissa tärkein asia. Ei se tarinakaan silti ole. Tärkeintä ovat henkilöhahmot; niiden mukana romaani seisoo ja kaatuu. Jos lukija ei välitä henkilöhahmoista, ei mikään tarina toimi, oli se kirjoitettu millaisella kielellä tahansa. Ja kirjailijan kyvykkyyttä on ennen kaikkea päästä syvälle henkilöhahmoihinsa. Henna Helmi on ainakin psykologi. Liekö hänen tekstissään psykologista syvyyttä?
Arska: “Tärkeintä ovat henkilöhahmot; niiden mukana romaani seisoo ja kaatuu. Jos lukija ei välitä henkilöhahmoista, ei mikään tarina toimi, oli se kirjoitettu millaisella kielellä tahansa.”
Totta, vähintään puoliksi. Pidän edelleen kiinni siitä, että tarina on tärkein – hyvän tarinan lukee loppuun, vaikka hahmot eivät olisikaan uskottavia tai hyviä, koska haluaa tietää miten tarina päättyy. Mutta siitä olen tismalleen samaa mieltä, että hyvässä romaanissa henkilöhahmot ovat eläviä ja heidän mukanaan elää. Heistä pitää juurikin välittää.
Minä panisin siis romaanin palikat tärkeysjärjestykseen:
1. Tarina
2. Henkilöhahmot
3. Kieli
Kieltäkään vähättelemättä, hyvässä lukukokemuksessa sillä on mulle kuitenkin pienin osuus.
Arska: “Henna Helmi on ainakin psykologi. Liekö hänen tekstissään psykologista syvyyttä?”
Vastaisin mielelläni, että kyllä on, mutta tuntuu mahdottomalta arvioida itse. Tyydyn odottamaan muiden arvioita
Arska, olet oikeassa.
Pidän kirjoista, joiden henkilöhahmoihin pystyy kiintymään tarinan edetessä. Tiedän lukeneeni hyvän teoksen, kun jään kirjan luettuani hetkeksi kaipaamaan sen henkilöitä.
Kumma “kirjallisuus”blogi: täällä jauhavat syvällä rintaäänellä kirjoittamisesta tyypit, joilla on kirjoittamisesta minimaalinen kokemus.
No, kun sitä kokemusta on muutama vuosikymmen enemmän, osaa pitää suunkin soukemmalla.
Kertakäynti riitti, kiitti, hyvää joulua ja onnea kaikille pyrkimyksillenne.
Mielipiteet ovat kuin äässholeja, kaikilla on omansa.
Tarkoittiko edellinen kirjoittaja todellakin sitä että mielipiteitä kirjallisuudesta ei tulisi esittää, jos ei ole takana “vuosikymmenten” kokemusta alalta? Jos tarkoitit tätä, niin kuvasit aika ansiokkaasti koko alan suurimman ongelman.
Pelon ilmapiiri olisi siis parempi? Mistään ei saa puhua, koska se saattaa joskus kääntyä tekijäänsä vastaan. Noinkohan kukaan koskaan tekisi mitään, jos pelkäisi aina tulevaa ja mikä pahinta, jos tietäisi mitkä tiet vievät turmioon. No kukin tyylillään.
Minä taas koen, että tarina ja tarinan henkilöhahmot luodaan nimenomaan kielellä, joten se on se oleellisin palikka.
Voi tosin olla, että keskustelemme ihan eri lähtökohdista samasta asiasta
Aitoja ja aidanseipäitä siis.
(Tosin mun on pakko olla vastarannankiiski ja sanoa, että esimerkiksi juuri se nimenomainen Da Vinci Koodi ei imaissut mua mitenkään mukaansa, ja se kielellinen kökköys oli minusta juuri siinä. Sen rytmissä tai jossain. Onhan joku Christienkin kirja ihan pelkkää arkikieltä eikä mitään briljeerausta, mutta niiden tekstin rytmi on sellainen että se vie mukanaan. Brownin rytmi ei ole ainakaa mun rytmini siis ilmeisesti. Ja nyt parhaillaan luen yhtä suomalaista, palkitun kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, jota on kehuttu siellä täällä [eikä vähiten kirjan takakannessa:D] ja mä koen sen itse hirveän teennäisenä ja kökkönä. Luen silti, väkisin, odotan että koska minut on lukijana vakuutettu
Kyllä kieli, juoni, imu ja tarina ovat oikeastaan kaikki samaa asiaa, mutta juuri niitä edellä mainittuja aitoja ja aidanseipäitä. Useasti puhutaan kirjoittajan omasta äänestä. Ja se on melkoisen hankala löydettävä.
Itsellä meni erinäisiä satoja liuskoja ennen kuin sen löysi. Jotenkin vain “se oma tapa sanoa” vie lukijan mukanaan, oli tekstissä kliseitä tai ei. Kliseistä aina muistetaan valittaa, mutta kuinkahan moni meistä mahtaa puhua rikasta ja kliseetöntä kieltä? Itselle ei tule ketään mieleen. Toisinaan kliseiden välttely johtaa surkuhupaisuuteen, kun väkisin keksityt, uudet kielikuvat pomppivat tekstistä silmille ihan kuin kertoen: “katsokaa nyt! Minä keksin ihan ihkaoman kielikuvan ja tämä on kuulkaas hyvä!”
Kaikki eivät pidä juuri Sinun tavastasi sanoa asioita, mutta jotkut pitävät. Itse muutaman tarinan julkisaaneena olen tätä(kin) asiaa mietiskellyt ja tullut siihen lopputulokseen, että ensin pitää kirjoittaa. Paljon ja mitä tahansa. Tällä tavalla löytää oman äänensä ja oman tapansa sanoa.
Kun oma ääni on löytynyt, kieli ja sillä kikkailu on yksi työkalu, jolla voi briljeerailla jos haluaa. Se on kuitenkin mauste ja maustetta kannattaa käyttää harkiten
Tarina on se jolla lukijan kiinnostus herätetään. Joku samaistumisen kohde on pakko olla, muuten tarinan kertominen on yhtä tyhjän kanssa. Tarinan imu syntyy kielen ja oman äänen rytmistä. Siinä pitää olla sopivassa tasapainossa suvantoa ja rientoa. Jokaisella näiden kahden sekoitus on omanlaisensa cocktail.
Kuten sanottu, oman äänen löytäminen on hankalaa ja ison työn takana. Ehkä tässä on se syy, miksi monet esikoisteokset ovat niin “kökköjä” kuin tässä keskustelussa on mainittu. Lohduksi sanoisin, että jos esikoinen ei ole aivan toivoton, niin viimeistään kolmannessa kirjassa se oma ääni alkaa löytyä. Siihen mennessä on kirjoitettujen liuskojen pinokin jo melkoinen.
Hyvää tulevaa juhlapyhää kaikille!