Mä olen yrittäjä. Luonteeltani ja taustaltani. Isä ja äiti olivat palkkatöissä vielä kun olin lapsi, mutta lamavuosina he siirtyivät molemmat työhön perustamaansa perheyritykseen. Nykyisin myös mun veli on töissä samassa yrityksessä.

Oon tottunut siihen, että työ on osa elämää – siis erottamaton osa muuta elämää, eikä tietty määrä päivästä. Viisi päivää töissä ja kaksi vapaalla, oon kokeillut sitäkin, eikä siinäkään ole mitään vikaa. Palkka tulee kun on sovittu ja vapaapäivät on oikeasti vapaapäiviä. Yleensä.

Tällä hetkellähän mä olen vapaa kirjailija (niin sanon ylpeänä kaikille jotka kysyvät). Esikoiskirjailijalle se on tietysti ihan pimeää, puoli vuotta ennen julkaisua! Mistä rahat?

Sepä se.

Kevät meni ihan satumaisesti. Arktinen Banaani tarjosi mulle kustannussopimusta ja kaksi päivää myöhemmin allekirjoitettiin kauppakirja, jolla myin perustamani verkkolehden sen pitkäaikaiselle päätoimittajalle. Siitä jäi käteen käytettyihin tunteihin nähden vähän, mutta just sopivaan aikaan. Päätin aika nopeasti, että panostan ne rahat itseeni, eli siis palkanmaksuun itselleni, jotta voin olla kotona ja kirjoittaa toista romaania (tätä päättäessäni en kylläkään tiennyt, että ensimmäinen julkaistaisiin näin pian, mut whatever).

Panostan siis tähän nyt täysillä, ainakin puoli vuotta, vuodenkin.

Mut mua ahdistaa kamalasti, että mitäs sitten, kun ne rahat on loppu! Oon koputellut tässä monille oville erilaisia kirjoitustöitä kysellen ja tarjoillen. Tuntuu, ettei missään onnista, ei isoissa eikä pienissä. Mä oon vääränmuotoinen palikka jokaiseen koloon.

Aion tietysti hakea jotain apurahoja, kunhan eka keksin, että mistä ja milloin. Mut kaikkialta on kerrottu, ettei niitä todennäköisesti saa. Ja musta apuraha tuntuu muutenkin kamalalta. Enkö mä muka omalla työlläni ja omilla ansioillani saa kokoon siedettävää elantoa? Jaksamisesta ei ole kiinni, töitä mä teen kyllä aamusta iltaan, kunhan vaan on mitä tehdä!

Oon tässä viime päivinä yrittänyt tsempata itseäni ja itsepintaisesti jatkaa koputtelua. Että sit kun se yksi avautuu, niin ei ole väliä kuinka monelle on aiemmin koputtanut…

Sorry. Ajatusvirtaa. Aika turhaa. Mut… No. Tällasta tää elämä välillä on!