Mua inhotaan! Joku on inhonnut mua jo heinäkuussa niin paljon, että “maku meni aamuisesta leivästä”!
En keksi mitään sanottavaa. Hahaa! En tiedä ollako hädissäni vai tyytyväinen. Mut kun kaikki ihmiset eivät voi tykätä, ei sitten millään, niin on parasta varmaan olla tyytyväinen.
Se tuntui tänään erittäin hassulta, kun huomasin kirjailija Kirsti Ellilän käsitelleen mua tämänpäiväisessä kirjoituksessaan ikään kuin olisin tuleva Arktisen Banaanin lippulaiva – mitä en tietenkään todellakaan ole. AB:n lippulaivat ovat Pertti Jarla Fingerporeineen ja Juba Tuomola Viivin ja Wagnerin kera.
Arktisesta Banaanista puheen ollen, luin muuten tänään ekaa kertaa tallikaverini Roman Schatzin uutuusromaanin Parturi synopsiksen. Sehän oli luokiteltu Helsingin Sanomien kirjalistalla ylentävästi kategoriaan “romantiikka ja jännitys” (vai oliko se jännitys ja romantiikka).
Sitäkö tää nyt niinku on?
“‘Koska yliopistoissa koulutetuista lääkäreistä hyvin harvat suorittivat leikkauksia, olivat keskiajan loppukauden kirurgit lähes aina parturiammattikunnan mestareita. Niiltä ajoilta juontaa juurensa suoneniskussa käytettyä verivatia kuvaava lautanen, jota parturit käyttivät ammattikunnan merkkinä liikkeittensä ovien yläpuolella.’
Jalokiviliikkeeseen tehdään ryöstö, joka ei suju aivan odotetulla tavalla. Poliisi saapuu paikalle laskettua nopeammin, ryöstäjät eivät pääse autolla pakenemaan, vaan joutuvat improvisoimaan.
He linnoittautuvat viereiseen parturiliikkeeseen ja ottavat liikkeen omistajan, työntekijät ja asiakkaat panttivangikseen.
Poliisi piirittää rakennuksen ja yrittää neuvotella ryöstäjien kanssa. He puolestaan yrittävät voittaa aikaa ja esittävät absurdeja vaatimuksia: jonkin kuvitteellisen poliittisen ääriliikkeen jäsenten vapauttamista vankilasta, helikopterin, miljoonittain rahaa, eri ministereiden eroa…
Pattitilanne pitkittyy ja tunnelma salongissa on lähellä räjähtämispistettä. Liikkeen omistaja pyytää saada jatkaa työtään ja leikata panttivankien hiukset.
Ryöstäjät suostuvat, sakset käyvät ja kuten parturissa on tapana, ihmiset alkavat keskustella. Sitä mukaan kun tunnelma kadulla kiristyy ja viranomaiset ulkona hermostuvat, olo parturiliikkeessä rentoutuu ja ihmiset jakavat henkilökohtaisia parturimuistojaan. Yksi kertoo siitä, miten hänen hiuksensa leikattiin iltana ennen vankeustuomion alkamista, toinen siitä, miten hän heräsi festivaalin jälkeisenä aamuna ilman hiuksia ja muistikuvia, kolmas siitä, miten hän sai Kelalta samana päivänä ilmaisen hiusten- ja aivoleikkauksen…
Parturointikokemukset ja hiusten leikkaamisen Zen yhdistävät panttivangit ja ryöstäjät, ihmiset paljastuvat ihmisiksi, ja samalla paljastuu ihmiskunnan säälittävä tila, conditio humana.
Lopulta ryöstäjien johtaja istuutuu itsekin tuoliin ja kertoo elämänsä vaikeimmasta parturissa käynnistä: Hänen äidillänsä oli ollut tapana leikata hänen hiuksiaan, mutta äidin kuoltua hänet vietiin ensimmäistä kertaa elämässä parturiin, hautajaisia varten…
Viimeistään nyt panttivangit ovat täysin Tukholma-syndrooman pauloissa. Yhdessä he suunnittelevat ovelan harhautuksen, jonka onnistuessa panttivankitilanne loppuu kenenkään loukkaantumatta ja kenenkään joutumatta vankilaan.
Ryöstäjien johtaja antautuu rauhan merkiksi jopa vanhanaikaiselle, veitsellä tehdylle parranajolle. Valitettavasti poliisin erikoisryhmä tekee juuri sillä hetkellä rynnäkön, joka ei suju aivan odotetulla tavalla…”
Kansi on sangen siisti. Näin luonnoksen siitä sekä Jukka Parkkarin kirjasta kesällä AB:n toimistolla. Hassua nähdä ne tälleen valmiina. Pahan Paikan kansi oli silloin jo valmis, joten se ei tunnu niin oudolta. Pitää varmaan mennä katsomaan niitä kirjakaupassa. Ja sitten pyytää itselle ilmaiskopiot, siis kai ne mulle kuuluu luontaisetuna?!
P.S. Tästä mainoksesta ei ole maksettu mulle mitään. Samperi.
P.P.S. Miltähän tuntuu, kun näkee oman kirjan kannen kirjakaupassa? Onkohan pakko mennä sanomaan myyjälle, että tää on mun?
Paha paikka ei ollut mistään kotosin *tsih*. En tiedä, missä vika. Arvelen, että kahden kirjailijan on mahdoton tehdä kunnollista opusta (tätä on toki yritetty, ei toimi ikinä – vrt. Marklund & Pattersson). Eli oli Bansku miten hyvä tahansa, ei kaikki ole hyvää. Eikä voikaan olla, en tiedä yhtään kustantamoa, jolla olisi… Siis täysin kaikkia lukijoita miellyttävä koko tuotanto ;D
Nuo toiset kaksi ovat jonotuksessa vielä. Sinun kirjaasi ei vielä voi edes jonottaa, mutta kuten sanoin, tulen sen taatusti lukemaan.
Ja toimeentulosta – tarjoa juttuja pienlehtiin, järjestö- ym. tahoille. Ne eivät maksa taksojen mukaan, mutta maksavat kuitenkin. Nimimerkillä Kokemusta on. Saa ainakin kaurapuuronsa silläkin konstilla, jos lounasperunat ostatkin säästörahoilla.
Voisko kahden kirjoittajan kirja toimia silloin, jos tavoitellaan selkeästi kahta erilaista kertojaääntä? Itkosen Seitsemästätoista nyt on täällä puhuttu usaemmassakin ketjussa ja siinähän tällainen ratkaisu on. Kritisoin siinä itse naiskertojan epäuskottavuutta – oliskohan se toiminut paremmin, jos kirjoittajakin olis ollut nainen?
Ilkassa oli tänään sattuvasti Markku Kulmalan kirjoittama arvostelu Lars Keplerin teoksesta “Hypnotisoija” – eli kirjailijapariskunta Alexander Ahndorilin ja Alexandra Coelho Ahndorilin yhteisestä proggiksesta. Kulmalan mukaan kirjasta “puuttuu tekijän henki”.
Tuli vaan heti mieleen tämä keskustelu ja sinun toteamuksesi, Polga.
Todennäköisesti, jos kertojat olisivat todella täysin erilaisia ja siten kertojaäänenä erilaisia, aikajatkumokin vaikuttaa paljon jne. En sen kummemmin protestoi asiasta, kunhan vain huomautin… En muista nimittäin tavanneeni ainoatakaan onnistunutta romaania. Tutkimukset, raportit jne. sen sijaan tuntuvat onnistuvan mainiosti aviopareilta, kaveruksilta ja muuten vaan yhteen lyödyiltä porukoilta :O (Oliko pahasti sanottu? Näin olen omasta mielestäni huomannut.)