Kollegani Roman Schatzin viimeisin teos Parturi alkaa näin.
“Omistettu kaikille puhelin-, tekstiviesti-, sähköposti-, Facebook- ja muille häiriköille. Hankkikaa elämä.”
Koska Roman haastatteli minua kirjan julkkareissa ja toivotti mut lämpimästi tervetulleeksi kirjailijakuntaan, hänen sanoillaan sopii mainiosti aloittaa tämän blogin viimeinen kirjoitus.
Tässä kirjoituksessa tehdään paljastuksia. Ehkä nimetäänkin henkilöitä. Harkitsen vielä.
Tämän blogin tarkoituksena oli alunperin auttaa minua kirjoittamaan esikoisromaanini. Ulkoistaa ajatukseni ja seurata kirjoittamiani sanamääriä. Luulin pitäväni blogia vuosikausia ja ehkä saavani tätä kautta pari kirjoittajakaveria, joiden kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. (Sainkin! Jee!)
Sitten sain kustannussopimuksen ja tuli mieleen, että tätä kautta voisin markkinoida kirjaa. Ehkä blogi saisi muutaman seuraajan.
No, hommahan lähti menemään reisille jo ennen kuin kustannussopimus oli solmittu kaksi viikkoa kustannussopimuksen solmimisen jälkeen, kun kirjailija Leena Parkkinen kirjoitti minusta HS:n kolumnissaan. Hänen mielestään minua saattoi syyttää naiskirjailijoiden ulkonäköpaineista, koska olin kerran blogissani heittänyt läppää, että pitää varmaan laihtua 10 kiloa ennen helmikuun kirjanjulkkareita. Jos tulee kutsu telkkariin.
Isä soitti minulle jutun luettuaan ja nauroi ääneen. “Kyllä ne kuule pelkää sinua!”
Blogissa on käynyt valtavasti ihania ja mukavia ihmisiä. On tullut paljon mukavia kommentteja ja myös asiallista kritiikkiä. Niitä on ollut ilo lukea – kiitos niistä kaikista. Päällimmäisenä blogista jää hyviä muistoja ja hyvä mieli. Kiitos etenkin vakikommentaattoreille kuten Jussi Keinonen, SusuPetal, Tuomo B, Mies huoneesta, minna, Vera A., Kevätkukkanen, Jouni Kemppi, Eija, Aino, Mika, tiinanen, Maija Haavisto, Polga ja varmasti pari muuta, jotka unohdin.
Blogin avulla sain myös tutustua useisiin kivoihin ja asiallisiin kirjailijoihin. Kiitos Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Kirsti Ellilä, joista on myös ollut apua kahden kesken erilaisissa tilanteissa. Blogissa ovat tunnustaneet vierailleensa myös ainakin kirjailijat Mikko Karppi, Tuomas Vimma, Marko Hautala sekä Johanna Sinisalo. Ja luultavasti aika iso joukko muita, jotka eivät kuitenkaan ole kommentoineet. Ehkä mainitsette asiasta, jos joskus tapaamme.
Blogin kautta tutustuin lisäksi aivan ihaniin esikoiskirjailijakollegoihini: Anne Tammelin, Hanna van der Steen, Mia Vänskä ja Netta Walldén. Kiitos kaikesta. Tiedätte kyllä mistä. Jatkuu FB:n puolella, siskot.
Ja sitten. Te muut, jotka luette tätä vaikkette kuulu edellä mainittuihin joukkoihin. Luitte tänne asti, koska haluatte tietää, mitä paljastan.
Tajusittekohan te, että minä näen keitä täällä käy? Näen ketkä kommentoivat, ja ketkä käyvät hennahelmi.fi-palvelimella. Tietokone jättää jäljen jokaisesta askeleesta, joka verkossa otetaan: syö cookieita ja suoltaa protokollatietoja.
Näen esimerkiksi teidät WSOY:laiset, jotka käytte täällä päivittäin. Joku haukkuu, toinen tsemppaa. Juu, sinä et ole ainoa. Voit kyräillä nyt kahvipöydässä naapuria, että kävikö toi siellä, ja tykkäskö se vai inhosko se. Tai ehkä Södikalla puhutaan jo nyt kahvipöydissä minusta! Että luitteko, mitä se daiju tällä kertaa sanoi!
Näen sinut kirjailijan, joka kävit nimelläsi täällä minua ojentamassa – ja kehuit perään anonyymisti. Mitä pelkäsit, kun virallisesti et tykkää?
Näen myös erään minut pariin otteeseen haukkuneen kirjabloggaajan käyvän täällä päivittäin, eilenkin 5-6 kertaa hän on käynyt vaklaamassa, mitä se nyt sanoo. En jaksa laskea, montako niitä käyntejä tarkkaan oli. Enkä nyt muista oliko se eilen vai toissapäivänä. You catch my drift.
Eräs toinen kirjabloggaaja puolestaan tapasi käydä omalla nimellään kritisoimassa tekemisiäni kohtalaisen asiallisesti. Hänellä oli tapana ymmärtää sanomiseni aivan väärin, mutta yleensä pääsimme yhteisymmärrykseen. Olimme joskus mailillakin yhteydessä, ja hän oli mukava, toivotti minulle onnea kirjailijanuralla. “Ihan oikeasti.” Jonkin ajan kuluttua hän kävi teilaamassa kirjastani julkaistun lukunäytteen, taas kohtalaisen asiallisesti. Sitten, mitäs helvettiä, anonyymisti samalta tietokoneelta kehaistiin, että lukunäyte oli mielenkiintoinen. Sittemmin tältä kyseiseltä tietokoneelta on kommentoitu anonyymisti ja lähinnä tyyliin “älä nyt viitsi valittaa, itse olet tiesi valinnut”. Tänäänkin, muuten!
Anonyymi kommentointi on siitä erityisen ikävää, että lukijat luulevat kirjoittajia olevan lukuisia. Että mulla on oikea viha-armeija! No ei. Aika vähän niitä on. Tykkäävät vaan naamioitua.
Toki tämäkin edellämainittu kirjoittaja on välillä käynyt (anonyymisti) muistuttamassa, että eihän täällä nyt niin paljon ole sitä negatiivista kommentointia. Että älä viitsi valittaa. Ja että täällä käy lähinnä paljon sinua porukkaa nuoleskelemassa. Kai hän on näin keventänyt omaatuntoaan haukuistaan. Outo tyyppi.
Rasittavin yksittäistapaus on ollut erään kirjoittajabloggaajan toiminta. Tänäänkin hän on kirjoittanut blogiin kolmella eri nimellä minua haukkuen. Kirjani hän jo omassa blogissaan lyttäsi, mutta se ei riittänyt, vaan hän tuli toisella nimimerkillä minun blogiini kirjoittamaan hieman erilaisen lyttäyksen. Kai siksi, että luulisin oikein monen ihmisen inhoavan minua.
Mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa? Jos minä ärsytän teitä, pysyisitte poissa. Mä olen vaan halunnut kirjoittaa ja myydä kirjoituksiani sen verran, että perhe pysyy leivän syrjässä.
Jotenkin ällöttävää on se, että esimerkiksi nämä neljä edellämainittua naista – kyllä, kaikki naisia! – ovat lukeneita ihmisiä. Arvostavat kirjallisuutta ja nauttivat siitä. Uskovat varmaan olevansa kovasti sivistyneitä ja mukavia tyyppejä. Suukottavat lapsiaan iltapalalla ja sitten tulevat haukkumaan sitä Heinosen biatsia.
Oh fuck. Get a life. Kun mä olen omalla nimelläni kritisoinut omassa blogissani kirjallisuusalan epäkohtia ja jopa joidenkin kirjailijoiden työkappaleita (siis kirjoja!), olette katsoneet oikeudeksenne tulla rohkeasti anonyymina mollaamaan minun työni lisäksi myös persoonallisuuttani, esiintymistyyliäni, pukeutumistani, hiusmalliani ja vielä kaiken huipuksi perhettäni.
Lasi läikkyi yli tänään: Pitkäaikainen blogin seuraaja Mies huoneesta sanoi musta pari positiivista sanaa. Häntä epäiltiin ensin kustannustoimittajakseni, sitten miehekseni, kun jumalauta joku kehtaa olla samaa mieltä kuin minä!
Kun mainitsin tästä miehelleni (siis sille oikealle, joka ei todellakaan ole Mies huoneesta), hän huokaisi oikein syvään ja kysyi: “Milloin sä olitkaan ajatellut lopettaa sen blogin?”
Tänään.
Mä olin ajatellut lopettaa blogin silloin, kun kirjasta ilmestyy ensimmäinen lehtiarvostelu, ja sehän tosiaan tapahtui tänään. Tänään on sitten kuljettu loppuun tämän rouvan taival harrastelijakirjoittajasta kirjailijaksi, ja tämä blogi on tehnyt tehtävänsä. Minusta on tullut kirjailija.
Huomenna on business as usual: teen töitä eli kirjoitan toista romaaniani ja blogipäivityksen Ilta-Sanomiin. Ensi viikolla menen Huomenta Suomeen ja odotan, tuleeko Veljen vaimosta lisää arvosteluja. Tänäänkin tuli kaksi: toinen Aamulehteen, toinen Facebook-viestinä. Toinen tykkäsi kovasti ja aikoi ostaa seuraavankin kirjani. Toinen varmaankaan ei.
Ensi viikolla myös avaan uuden, yleisluontoisemman blogin, jossa käsitellään paitsi kirjallisuutta myös politiikkaa, televisio-ohjelmia, jalkapalloa, laihduttamista, käsitöitä ja muotia eli kaikkia muitakin minulle tärkeitä asioita.
Ja siellä on enemmän käyttäjätunnistuksia. Tervetuloa vaan kommentoimaan sinne.
Omalla nimellä. Siellä pidetään vain hauskaa!
Aivan lopuksi haluan lausua teille vielä kauniita sanoja yhdeltä suosikkiartistiltani, P!nkiltä. Joka muuten twiittaa ja bloggaa ja myspaceaa, mutta silti en ole kuullut kenenkään haukkuvan häntä liiasta markkinointi-innosta. Ja on hän ollut vähän useampien lehtienkin jutuissa kuin mä. Joten:
So raise your glass if you are wrong
In all the right ways
All my underdogs!
We will never be, never be anything but loud
And nitty gritty dirty little freaks
Won’t you come on and come on and…
Raise your glass. For me.
Soronoo!
P.S. Koko blogin kommentointi on nyt suljettu. Son loppu ny.
