Lapsena itsenäisyyspäivä ei merkinnyt minulle juuri mitään. Ei ainakaan sen kummempaa kuin ihanaa arkivapaata pitkän koulusyksyn jälkeen sekä mitä pitkästyttävintä tuntia kesken kuuminta Linnan juhlien odotusta. Tuon kaksituntisen ajan televisiossa lähetettiin taltiointi Hamina Tattoosta.

Inhosin Hamina Tattoota. Kysyttäessä ilmoitin sen inhokkitelevisio-ohjelmakseni tietämättä oikein itsekään, miksi.

Hamina Tattoohan on kansainvälinen sotilasmusiikkitapahtuma, joka on järjestetty Haminassa joka toinen vuosi jo yli 20 vuoden ajan. Tänä vuonna tapahtumaa ei järjestetty, joten korvikkeena televisiosta lähetetään klo 18:20, juuri Linnan juhlien alla, itsenäisyyspäivän paraati. Samanlaista sotilasmusiikkia siis. Pärryn-pärryn, prumm-prumm ja ra-ta-ta-ta-ta-ta.

Sotilasmusiikki on tarkoituksenmukaista: selkeää, rytmikästä ja vihaista. Silmät sulkiessaan voi kuulla sodan äänet.

Minä olen tuntenut eläessäni vain yhden sotaa käyneen miehen, pappani Heikin. Hän oli kumarainen, ärtyisä hahmo paksujen pullonpohjalinssien takana mummolan nurkan keinutuolissa. En muista koskaan istuneeni papan sylissä, vaikka sellaistakin on joskus kuulemma tapahtunut. Sen sijaan muistan mummin käskeneen meitä lapsia olemaan hiljaa, kun radiosta tuli joko jumalanpalvelus tai uutiset. Radiota pidettiin jumalattoman kovalla, koska papalla oli sodan jäljiltä huono kuulo.

Pappa soti Suomen puolesta, mutta en tiedä mitä ja missä. Hänellä oli kranaatinsirpale jossain päin kehoa, mutta en tiedä mitä ja missä. En koskaan kysynyt. Sota oli mielestäni ikävystyttävä puheenaihe.

Pappa kuoli vuonna 1996, vuotta ennen kuin Suomi juhli 80-vuotista itsenäisyyttään. Muistan noista itsenäisyyspäivän juhlista vain vähän: istuin lukioni juhlasalissa Ville Nenosen vieressä ja kuuntelin hänen vitsailujaan. Emme olleet hyviä kavereita, mutta jostain syystä juuri sinä päivänä istuskelimme vierekkäin ja Ville lohkoi vitsejä kaikista hyvää tarkoittavista esityksistä. Minä nauroin kiitollisena. Toihan naureskelu toi sallivan tauon inhottavista ajatuksista, joissa vilisi hartaus, aseet ja kotirintaman epätoivo. Juhlapuheista puhumattakaan.

Tänään Suomi täyttää 94 vuotta. Naispresidenttimme isännöi viimeisiä Linnan juhliaan, Suomi on menettänyt itsemääräämisoikeuttaan Euroopan unionille, eikä meillä ole enää omaa markkaakaan. Kiistelemme päivittäin otsikoissa siitä, kuinka moni ulkomaalainen saa muuttaa Suomeen ja siitä, onko homojen tanssiminen keskenään oikein.

Minä olen 30-vuotias ja voisin pitää itseäni huonona suomalaisena, koska en vieläkään oikein pidä Hamina Tattoosta tai sotilasmusiikista. En ole koskaan edes katsonut Tuntematonta sotilasta – kun opettaja ala-asteella pakotti katsomaan, jouduin lähtemään pois kun haavoittunut alikersantti Lehto ampui itseään suuhun kärsimyksensä lopettaakseen. Vessassa sitten itkin hillittömästi pahuutta, jota en ollenkaan ymmärtänyt.

Silti tänään vedimme lipun suomalaisen omakotitalomme salkoon, koska meillä on oikeus liputtaa oman maamme siniristillä.

Asiat voisivat olla aivan toisin. Viikko sitten luimme uutisia Venäjän kansanvaaleista – kansanvaaleista todellakin, vaikka läntisissä uutisissa puhuttiin avoimesti vaalivilpin todennäköisyydestä. Mehän voisimme olla osa heitä, yksi mitätön läntinen vaalipiiri vailla äänioikeutta niin maakunnallisella kuin yksilöllisellä tasolla.

Kiitos Heikki-papalleni demokratiasta ja sen puolustamisesta. Kiitos suomalaisesta kulttuurista, näistä sanoista, joita saan julkaista vapaasti blogissani. Kiitos siitä, että saan olla suomalainen kirjailija, suomalaisen koulujärjestelmän sivistämä ja kolmen, pian neljän suomalaisen lapsen äiti.

Toki katson myös Linnan juhlat. Mutta yritän sietää myös itsenäisyyspäivän paraatin paukkeen ja räminän etäisenä muistutuksena siitä, mitä minun ja muiden papat, paapat, vaarit, mufat, fafat ja ukit aikanaan kokivat. Kyllä meillä on sitten asiat hemmetin hyvin, kun saamme tänä päivänä pelailla nokialaisiltamme Angry Birdsia ja kinastella siitä, onko Timo Soini parempi kuin Pekka Haavisto.

Oho, vuotuinen Rakkaudesta kirjaan -palkinto meni kirjabloggaajille!

Sehän oli aivan oikea osoite. Harmi oli se, että pelkästään viisi kirjablogia oli valittu palkittavaksi, itsekin olisin voinut nimetä muutaman vähintään yhtä ansioituneen. Mutta johonkin raja on toki vedettävä.

Onnittelut joka tapauksessa voittajille ja kunniamaininta monille muille!

Aivan aluksi haluaisin muistuttaa, että julkaisen tässä blogissa vain kommentteja, jotka kirjoitetaan omalla naamalla. Henkilöllisyytensä voi näin nettimaailmassa kertoa joko käyttämällä nimimerkkinä oikeaa etu- ja sukunimeään, ilmoittamalla etunimi.sukunimi-muotoisella sähköpostilla, liittämällä tietoihin oman nettisivun tai blogin osoitteen, tahi “näyttämällä naamansa” jollain muulla kekseliäällä keinolla.

Näin siksi, että keskustelu säilyisi asiallisena. Itsekin käyn keskustelua omilla kasvoillani ja nimelläni, joten odotan samaa myös vastapuolelta. Olen yrittänyt saada tietoa tästä käytännöstä näkyviin blogikommenttilaatikon yhteyteen alusta asti, mutta en ole keksinyt mihin kohtaan koodia pitäisi puuttua…

Mutta niitä viime päivien arvokkaita tai ehkä arvottomia havaintoja.

Ehkä arvokysymyksistä ei voi puhua faktapohjaisesti. Ehkä ei tosiaan voi, vaikka se olisi minusta (ehkä ainoa) mielekäs tapa keskustella. Tunteet ja arvot ovat niin toisiinsa kietoutuneita, että arvokysymyksissä tunteet auttamatta kiehahtavat. Silloin aletaan etsiä muidenkin kommenteista arvo- tai tunnelatauksia, vaikka niitä ei siellä olisikaan.

Tunnelataukset myös johtavat meidät usein puolustamaan keinolla millä hyvänsä oikeaksi kokemaamme kantaa. Silloin tartutaan myös epäolennaisuuksiin, ja keskustelu ajautuu helposti keskiöstään sivuraiteille.

Keskustelusta tulee siis hyödytöntä.

Miten keskustelua arvokysymyksistä voisi sitten viedä eteenpäin? Itse arvopohjalta keskustelu on usein mieletöntä, koska arvot ovat henkilökohtaisia ja muodostuvat henkilöhistorian perusteella. Omia arvoja ei voi syöttää toiselle, eikä kenenkään toisen arvoja saa purematta niellä. Syntyy juupas-eipäs -väittelyjä, jotka eivät koskaan käänny mihinkään puoleen.

Mutta jos tietopohjainen keskustelukaan arvokysymyksissä ei onnistu, mitä tehdä? En tiedä.

Kuitenkaan koskaan ei pitäisi vältellä keskustelua, ei edes arvokysymyksissä. Ei pitäisi vältellä arvojen kyseenalaistamistakaan, koska vain kyseenalaistamisella voidaan varmistua siitä että uskomme oikeisiin totuuksiin. Varmoille totuuksille löytyy aina perusteita: näyttöä todellisuudesta tai tutkimuksesta, parhaassa tapauksessa molemmista. Kyseenalaistaessa totuus näyttäytyy kyllä.

Joskus tunnelatautunut keskustelu menee epäasiattomaksi. Aletaan vertailla vastapuolta natseihin tai sarjakuvahahmoihin, lässyttää tai tytötellä. Se on tylsää.

Itse suhtaudun harvoihin asioihin kovin tunteikkaasti. Ehkä ainoa tunteita herättävä asia on lapset: olenhan paitsi kolmen lapsen tunteikas äiti myös lasten ja nuorten parissa työskennellyt psykologi. Verraten lyhyenkin työuran aikana olen ehtinyt nähdä elämänkohtaloita, joita en toivoisi yhdellekään lapselle. Siksikin puolustan kaikessa parhaani mukaan lasten etua ja myönnän rehellisesti, että minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät näin tee.

Niinpä lapsista puhuttaessa saatankin olla varsin jääräpäinen! Silti pyrin pysymään aina asiallisena ja vastaamaan asiallisesti silloinkin, kun minulle puhutaan alentuvasti tai naljaillaan. Tosin hämmästelen ja välillä vihastunkin siitä, miten helposti näihin keinoihin sorrutaan. Itse tunteiden kiehahtaessa yleensä odotan hetken, tai vaikka vähän pidemmänkin, ennen kuin taas avaan suuni.

Tyhmä on se joka aloittaa, vielä tyhmempi se joka jatkaa. Viisas se, joka lopettaa.

Mutta se pätee vain naljailuun – ei keskusteluun. Viisas on se, joka osaa viedä keskustelun takaisin oikeille raiteille. Sitä vaan ei aina osaa olla viisas.

Keskustelu joka tapauksessa jatkukoon hamaan tulevaisuuteen asti.

Itse tosin häivyn noin viikoksi langoilta minusta riippumattomista syistä. Sähköposteja luen kännykältä, mutten jaksa varmaan juurikaan näpytellä vastauksia. Sen sijaan blogissa en olosuhteiden pakosta pääse asioimaan ainakaan ennen perjantaita. Joten en kommentoi, ja jos blogivastauksia jää “arvioitavaksi” – näin tapahtuu silloin, jos kirjoittaja ei ole kirjoittanut aiemmin yhtään hyväksyttyä viestiä – en pääse niitä hyväksymään tässä lähipäivien aikana.