SusuPetal ehti kysellä, enkö päivitä blogia enää. Sitä ihmettelin jo itsekin

En ole jotenkin saanut aikaiseksi järjestellä ajatuksiani tekstiksi asti, vaikka on tapahtunutkin kaikenlaista. Tässä kokoelma kommelluksia viikon varrelta:

- Viime viikon iltapäivärauhan aikaan en tehnytkään töitä kuten tavallisesti, vaan keitin teetä ja luin Juhani Ahon Juhan. Se oli paljon parempi kuin muistin – olen joskus lukiossa lukenut sen viimeksi. Ehkä joku Veljen vaimon lukeneista hoksasikin yhtymäkohtia?

- Olipa ihanaa, kun pystyinkin lukemaan kirjaa ihan rennosti enkä etsimään tekstistä virheitä ja vertailemaan omaan! Vielä kuukausi sitten ei onnistunut, ainakaan kotimaisen kirjallisuuden kanssa. (Mistä tulikin mieleeni, että Jennifer Weinerin Fly Away Home on ihan kesken…)

- Juhasta intouduttuani etsin kirjahyllystä toista opusta (äkilliset lukemiskaudet ovat mulle tyypillisiä pitkän hiljaiselon jälkeen). Valitsin Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä, jota luin yhden aamun videohetket… enkä ihastunut ollenkaan niin paljon kuin toivoin. Minusta teemat olivat paljolti toistoa Akvaariorakkaudesta, kieli ja kuvaus ajoittain epämiellyttävän groteskia. Lisäksi päähenkilön maailma on mulle kovin vieras, en saanut häneen kunnon kontaktia. Pääsin noin sivulle 100, minä aikana tarina tuntui alkavan jo toistaa itseään. Oon nuorempana kehunut Häräntappoasetta suosikkikirjakseni, ehkä olisi pitänytkin ottaa hyllystä se?

- Nyt ärsyttää ikään kuin tuohon kirjaan hukattu aika, enkä taas ole lukenut samaan tapaan intensiivisesti. Hoksasin, että näin mulle usein lukemisen kanssa käy: jos kirja ei ole niin mukaansatempaava kuin odotin, suutun kaikelle kirjallisuudelle enkä ikään kuin uskalla yrittää uutta kirjaa. Päättelen, että minulla on liian vähän vapaa-aikaa. Kun sitä on, haluan todella viihtyä, joten valitsen takuuvarmoja suosikkeja.

- Sunnuntaina Ilkan kulttuuriosastolla ilmestyi artikkeli, jossa pohjalaisilta kirjailijoilta oli kysytty: “Millaista puhtia pohjalaiseen kirjallisuuteent arvitaan?” Minunkin vastauksia oli kysytty ja ne julkaistiin osana juttua. Oli hienoa olla yksi pohjalaiskirjailijoista!

- Vastauksien saksiminen juttua varten vähän harmitti, koska jos olisin tiennyt että pitää vastata lyhyesti, olisin tiivistänyt asioita vähän toisella tavalla.

- Kyseisessä artikkelissa vaasalainen kirjailija Marko Hautala ilmoitti, että pohjalaiseen kirjallisuuteen tarvitaan uusia nimiä ja oman tien kulkijoita. Ilahduin, koska se on totta! Mutta sitten Hautala muisti ilmoittaa, että “umpikaupalliset ja julkisuushakuiset” kirjailijat eivät ole toivottuja (= ylemmyydentuntoisella koodikielellä Henna Helmi Heinonen?). Omaa polkuaan siis saa kulkea – kunhan se on polku, jonka muut kirjailijat hyväksyvät?

- Toivottavasti Hautalankin kommentteja oli saksittu eikä hän tarkoittanut tuota.

- Maanantaina tai tiistaina Ilkassa oli päivän lainauksena Elina Hirvosen kommentti Kirjasto-lehdestä, joka meni suunnilleen näin: “En ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi olla jatkuvasti esillä mediassa, blogeissa tai Facebookissa.” (Lainaus on hieman epätarkka, pahoittelen, koska heitin lehden jo paperikeräykseen.) Eihän kenenkään tarvitse olla esillä, jos ei halua. Mutta ainakin minä haluan myydä kirjaani ja koen nämä mediat oikein passeleiksi siihen tarkoitukseen. Elina Hirvosella ei ehkä ole samanlaisia välittömiä taloudellisia intressejä, siis lasten ruokkimista ja harrastusmaksuja, kun hän sai vastikään 15 000 euron Kalevi Jäntin palkinnonkin hengenpitimikseen (kuten muuten Marko Hautalakin, onnittelut molemmille!).

- Ehkä tuo lainaus oli huono – pitäisi varmaan lukea koko juttu Kirjasto-lehdestä – mutta Ilkan irtileikkaamana se jotenkin väsytti. Miksi sitä pitää kenenkään yrittää “ymmärtää”, jos kirjailija haluaa pitää blogia tai haluaa olla Facebookissa aktiivinen?

- Miksi tuo kirjailijoiden aktivoituminen sosiaalisessa mediassa jaksaa yhä vaan kiinnostaa mediaa? Miksi media ajattelee, että se kiinnostaa lukijoita ja kuulijoita?

- Eilen sain postia Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahastolta: he myönsivät minulle 5500 euron apurahan. Päätös aiheutti ristiriitaisia tunteita. Apurahasta on oikeasti hyötyä – verovapaana se on käytännössä yhtä kuin kolmen kuukauden palkka. Se todella auttaa mua kirjoittamaan, koska voin vähäksi aikaa lakata hakemasta kirjoitustöitä ja keskittyä itse työhön (voi hiisi miten monta ideaa olenkaan kehitellyt, kirjoittanut näytejuttuja ja tarjonnut työtäni erilaisille medioille). Mutta kun en haluaisi tarvita mitään apurahoja! Haluaisin elää omalla työlläni enkä toisten armeliaisuudella.

Töitä olen tehnyt tällä viikolla aika vähän, lähinnä tilausnovellia laatinut ne vähät ajat, jotka olen ehtinyt. Meillä on meneillään tärkeät päivät, kun lapsilla on edessä kauan odotettu harrastuksen kevätnäytös. Sen alla on jännitetty kamalasti mahatautia, jota on naapurissa ja tarhassa, mutta onneksi ei vielä meillä… Varmuuden vuoksi vaihdoin työaikani terveysvarmisteluihin eli lapset olivat kotona hoitopäivätkin. Tänään ovat taas hoidossa muutaman tunnin – ja tässähän se työaika on hujahtanutkin, blogivastuita hoidellessa.

Ymmärtääköhän Elina Hirvonen? Entä Marko Hautala?

Oikeasti uskon, että he ovat molemmat kivoja tyyppejä, ovat vaan eri mieltä asioista kuin minä. Niin mä uskon noin periaatteessa kaikista ihmisistä – ja toivoisin että muutkin uskovat. Mennäänks, Marko, lauantaina Vaasan kirjamessuilla kahville ja jutellaan vähän?

Päivän loppukaneetti: Huomenta Suomessa tyylikonsultti kommentoi naispuoluejohtajien hiustyyliä. Hän kritisoi naisia kiharaisesta tukasta, joka tuo liian tyttömäistä tyyliä. Pohdin tosissani, pitäisköhän minunkin alkaa pitää hiukseni suorina, olisinko vakavammin otettavissa silloin.

Mutta… Where’s the fun in THAT? Pitääkö kaiken olla niin tolkuttoman vakavaa?

P.S. Susu, en mä sentään ole sinua lukemaan ehtinyt… rajansa vapaa-ajallakin. Mutta kuulin uusimmastasi pari riviä keskustelussa ja ihastuin sen ajatukseen!