Itseanalyysin tarpeessa

Taas on edessä tilanne, jonka jokainen kirjoittaja kohtaa joskus (tai no, ainakin minä ja tosi usein):

Uusi käsikirjoitukseni on loistava. Se on läpitunkeva mutta ei ilmeinen vaan hienovaraisesti lukijan oman älyn huomioiva analyysi nyky-yhteiskunnasta. Mutta se on myös vetävä ja tapahtumarikas lukuromaani, josta pidän niin paljon, että ajattelen sitä ihan koko ajan enkä laskisi sitä käsistäni, jos olisin sen lukija. Sillä on muuten täydellinen nimikin.

Mutta kun se pitäisi vielä kirjoittaa.

En oikeasti tiedä, onko tämä kirjoittajien yleinen ongelma (kollegat, jos seuraavat tätä hyvin harvakseltaan päivittyvää blogia, voivat kertoa) mutta minulle se on. Olen parhaimmillani juonisuunnitelmien tekijänä, ja jos sillä saisi elantonsa, voisin keksiä niitä muillekin. Monta päivässä. Voisin olla juonisuunnitelmien Waltari!

Mutta kun pitäisi kirjoittaa. Silloin en saa aikaiseksi. Jotenkin usko omiin kykyihin katoaa. Tiedän, että kirjoittajana olen ihan ookoo – saan sanoja toistensa perään ja saan tekstiä aikaiseksi, kunhan vain käsken itseäni. Parempi olen uudelleenkirjoittajana; se on minun toinen oikein hyvä ominaisuuteni kirjoittajana. Osaan editoida ja kritikoida tekstiäni, jotenkin irtautua sen ulkopuolelle. Erityisen huono olen muuten taustatyön tekijänä. Joko lykkään taustatarkistuksia ”teen tämän sitten myöhemmin” -ajatuksella (jolloin kässäri on täynnä XXXTARKISTATÄMÄ-merkintöjä) tai sitten uppoan tutkimaan jotain asiaa niin syvällisesti, että koko kirjoittaminen unohtuu…

Vähän niin kuin nyt. Minulla on se erinomainen juonisuunnitelma, eikä kirjoittamisesta vaan tule mitään. Joten tulin tekemään blogipäivitystä, jossa harhauduin jaarittelemaan aivan muusta kuin mistä piti.

Siitä, että pitäisi kirjoittaa se erinomainen juonisuunnitelma romaaniksi.

Luulen, että se on pelkoa. Pelkoa siitä, että joutuu sietämään omaa keskinkertaisuuttaan, koska sitä totta vie joudun tekemään joka sanalla. Välillä – tai aika useinkin – tulee hakattua päätä seinään, kun jokainen näppäimistöltä muodostuva sana on niin kankea ja teennäinen. (Jostain syystä teksti muuten ei yleensä koskaan olekaan uudelleenluennassa niin huonoa, mutta ei nyt taas mennä muihin asioihin…) Eikä kukaan tee mielellään asioita, joissa on vain keskinkertainen jos voi tehdä myös asioita joissa on todella hyvä, kuten juonisuunnitelmia!

Mutta kun minä en halua ryhtyä tekemään juonisuunnitelmia. Haluan kirjoittaa romaaneja.

Ehkä pelkoa on pakko sietää? Ehkä siitä ei pääse eroon lainkaan. Olen julkaissut viisi kirjaa, ja kustantamossa odottaa kolme käsikirjoitusta lisää. Herranen aika, kun niitä onkin jo monta. Kahdeksan julkaistua kirjaa! Eikö se riitä todistamaan, että minä osaan tämän homman? Ei muuta kuin töihin, hakkaamaan sitä näppäimistöä, vai?

Vai. Vai vai vai vai vai.

Vali. Vali vali vali vali vali, koska valitustahan tämä on. Valitusta siitä, etten ole täydellinen, niin kuin ei ole kukaan muukaan. Se on asia, joka on hyvin helppoa sietää ja ymmärtää kaikkien muiden kohdalla ja niin vaikeaa omalla kohdalla.

Keskinkertainen kirjoittaja lopettaa ja yrittää nyt siirtyä tekstinkäsittelyohjelman pariin. Tosin muistin juuri, että tarkka lukusuunnitelma on vielä kesken, joten ei vielä tarvitse kirjoittaa!

Varjoa ja valoa

Tammikuussa 2016 julkaistaan Sairauden voittamat. Luulen, että se on tärkein kirja, jonka voin kuunaan kirjoittaa. Se kertoo minun äitini ja isäni tarinan – tai ei heidän tarinaansa, vaan heidän kuolemansa tarinan. Se kertoo vuosista 2010-2013, joina äiti ja isä perätysten sairastuivat ja kuolivat syöpäsairauksiin.

Kirjan merkityksen aistii jo nyt, vaikkei sitä ole vielä edes julkaistu. Kuukautta ennen julkaisua siitä oli jo tehty kaksi haastattelua maan isoimpiin lehtiin. Ne ovat arkipäivää jollekin toiselle, mutta tälle tarinalle ja sen teemoille valtavan merkittäviä. Kuolema ja syöpäsairaus eivät ole kauniita sanoja, mutta ne ovat silti arkea hyvin monille. Sitä toivon voivani tuolla kirjalla alleviivata.

Tajuan kirjan edustavan monin tavoin syöpäsairaan läheisen kokemusta, vaikka se on vain minun kokemukseni. Taudin kulussa on paljon samaa – sen olen itse huomannut puhuessani muiden sairastuneiden läheisten kanssa.

Toivon tuolla tarinalla voivani antaa äänen niille läheisille ja sairastuneille, jotka olisivat halunneet kertoa oman tarinansa itse, mutta eivät ole voineet.

Toisaalta samalla toivon kylliksi alleviivaavani, että se on vain minun kokemukseni. En ole kaikki eivätkä kaikki ole minä. Minä koin sen näin.

Tuntuu silti hassulta puhua kuolemasta ja sairaudesta, kun minulla on kaikki hyvin! Elämä on palannut noiden vuosien jälkeen uomiinsa ja se on pääpiirteittäin hyvää. Sitä jotenkin hirvittävän hyvin kuvaa se, että käytännössä täysin yhtaikaisesti Sairauden voittamien kanssa ilmestyy Miisa-sarjan kolmas osa, Miisa ja jääprinsessa, jota odottavat monet sadat Miisa-fanit.

Sitä elämä on, varjoa ja valoa.