Raskas kiitos

Ensin tärkein: Kiitos. Kaikista viesteistä kaikista kanavista, joita olen saanut Sairauden voittamien johdosta. Olen lukenut uskoakseni ne kaikki, mutta olen saanut vastatuksi vain osaan.

Kevät on ollut yhtä aikaa kevyt ja raskas. Vanhat tapahtumat on taputeltu kirjaan, mutta jollain lailla ne heräävät eloon joka kerta, kun kirjasta puhutaan. Ei pahalla tavalla, mutta silti raskaalla. Ne olivat raskaita aikoja.

Sairauden voittamat sai hämmentävän vastaanoton. Olen saanut siitä kymmeniä suoria kiitoksia itselleni, mutta siitä ei ole kirjoitettu juurikaan virallisia arvioita. Se on siis ollut samaan aikaan esillä ja piilossa. Ehkä syöpäkuolema on tabu, johon ei haluta tai rohjeta koskea, ellei aihe kosketa läheisesti itseä. Ja silloinkin vaaditaan rohkeutta. Kaikkien tai ainakin lähes kaikkien haastattelujen, jotka kirjan tiimoilta on tehty, taustalla olleella toimittajalla oli itsellään kokemus läheisen syöpäkuolemasta tai -sairaudesta. Ei ollut yksi eikä kaksi haastattelua, joissa itkimme yhdessä toimittajan kanssa.

Yksi asia kirjan näkyvyydessä minusta tuntuu pahalta, en mahda sille mitään. Syöpäsäätiö tai Syöpäjärjestöt eivät ole huomioineet Sairauden voittamia tietääkseni millään lailla – ainakaan minulta ei ole pyydetty haastattelua eikä kirja ainakaan ole muuttanut mitään kattojärjestöjen tavassa tiedottaa syövästä. Syöpäsäätiö ja syöpäjärjestöjen nettisivuilla ei huomioida juuri syöpäkuolemaa ylipäänsä. Sivuilla on mm. alaotsikot Elämä syövän kanssa, Ilman syöpää, Laitetaan syövälle piste, Hoito ja kuntoutus. Mutta ei yhtäkään otsikkoa kuten: Mitä jos kuolen? Mitä jos läheiseni kuolee? Syöpä ja suru. Syöpä ja menetys. Potilastarinat ovat kertomuksia voimasta ja jaksamisesta, millä on varmasti hyvä tarkoitus, mutta kenen tarinan luemme, kun olemme surullisia? Kenestä haemme lohtua ja voimaa, kun emme jaksa tai halua olla positiivisia? Ei sairaskaan aina jaksa toivoa parempaa, eivätkä läheiset. Potilastarinoissa kerrotaan myös Riki Sorsan tarina, jossa kerrotaan hänen haastatteluhetkellä voivan hyvin ja tekevän tulevaisuudensuunnitelmia. Riki Sorsa kuitenkin menehtyi 10.5.2016.

Ajatukset kuolemasta eivät ole pahoja eivätkä myrkyllisiä, vaan luonnollisia. Kuolemaa joskus toivoo, kun on niin paha olla. Miksi siihen ei saa tukea?

Kirjan elämä on alalla yleensä lyhyt, puolen vuoden mittainen. Oletan, että Sairauden voittamat on saanut jokseenkin kaiken julkisuuden, joka sen osalle tulee kohdistumaan. Toivon kuitenkin, että tämä kirja jäisi elämään ja se löydettäisiin vielä vuosienkin kuluttua silloin, kun sille on tarve. Syöpäjärjestöjen kautta se olisi mahdollista, mutta pelkään, että muutoin se unohtuu.

Siksi olen ajatellut, että perustaisin itse verkkosivun, tarinapankin, jonne kuka tahansa voisi kirjoittaa tarinansa syöpäkuolemasta, koetusta tai lähestyvästä. Se olisi voimaannuttavaa kirjoittajalle itselleen ja avuksi niille, jotka noita tarinoita kaipaavat. Vielä en ole saanut sitä tehdyksi.

Ehkä teen sen tänään tai ehkä jonain toisena päivänä. Jos sinulla on tarina, jonka haluaisit kertoa tuollaisessa tarinapankissa, lähetä se minulle vaikka sähköpostissa. Se voisi voimaannuttaa minutkin toimimaan. Tiedän, että tarinoita on kerrottavaksi – olen kuullut niitä tänä keväänä paljon.

Lämmintä kesää kaikille <3

Itseanalyysin tarpeessa

Taas on edessä tilanne, jonka jokainen kirjoittaja kohtaa joskus (tai no, ainakin minä ja tosi usein):

Uusi käsikirjoitukseni on loistava. Se on läpitunkeva mutta ei ilmeinen vaan hienovaraisesti lukijan oman älyn huomioiva analyysi nyky-yhteiskunnasta. Mutta se on myös vetävä ja tapahtumarikas lukuromaani, josta pidän niin paljon, että ajattelen sitä ihan koko ajan enkä laskisi sitä käsistäni, jos olisin sen lukija. Sillä on muuten täydellinen nimikin.

Mutta kun se pitäisi vielä kirjoittaa.

En oikeasti tiedä, onko tämä kirjoittajien yleinen ongelma (kollegat, jos seuraavat tätä hyvin harvakseltaan päivittyvää blogia, voivat kertoa) mutta minulle se on. Olen parhaimmillani juonisuunnitelmien tekijänä, ja jos sillä saisi elantonsa, voisin keksiä niitä muillekin. Monta päivässä. Voisin olla juonisuunnitelmien Waltari!

Mutta kun pitäisi kirjoittaa. Silloin en saa aikaiseksi. Jotenkin usko omiin kykyihin katoaa. Tiedän, että kirjoittajana olen ihan ookoo – saan sanoja toistensa perään ja saan tekstiä aikaiseksi, kunhan vain käsken itseäni. Parempi olen uudelleenkirjoittajana; se on minun toinen oikein hyvä ominaisuuteni kirjoittajana. Osaan editoida ja kritikoida tekstiäni, jotenkin irtautua sen ulkopuolelle. Erityisen huono olen muuten taustatyön tekijänä. Joko lykkään taustatarkistuksia ”teen tämän sitten myöhemmin” -ajatuksella (jolloin kässäri on täynnä XXXTARKISTATÄMÄ-merkintöjä) tai sitten uppoan tutkimaan jotain asiaa niin syvällisesti, että koko kirjoittaminen unohtuu…

Vähän niin kuin nyt. Minulla on se erinomainen juonisuunnitelma, eikä kirjoittamisesta vaan tule mitään. Joten tulin tekemään blogipäivitystä, jossa harhauduin jaarittelemaan aivan muusta kuin mistä piti.

Siitä, että pitäisi kirjoittaa se erinomainen juonisuunnitelma romaaniksi.

Luulen, että se on pelkoa. Pelkoa siitä, että joutuu sietämään omaa keskinkertaisuuttaan, koska sitä totta vie joudun tekemään joka sanalla. Välillä – tai aika useinkin – tulee hakattua päätä seinään, kun jokainen näppäimistöltä muodostuva sana on niin kankea ja teennäinen. (Jostain syystä teksti muuten ei yleensä koskaan olekaan uudelleenluennassa niin huonoa, mutta ei nyt taas mennä muihin asioihin…) Eikä kukaan tee mielellään asioita, joissa on vain keskinkertainen jos voi tehdä myös asioita joissa on todella hyvä, kuten juonisuunnitelmia!

Mutta kun minä en halua ryhtyä tekemään juonisuunnitelmia. Haluan kirjoittaa romaaneja.

Ehkä pelkoa on pakko sietää? Ehkä siitä ei pääse eroon lainkaan. Olen julkaissut viisi kirjaa, ja kustantamossa odottaa kolme käsikirjoitusta lisää. Herranen aika, kun niitä onkin jo monta. Kahdeksan julkaistua kirjaa! Eikö se riitä todistamaan, että minä osaan tämän homman? Ei muuta kuin töihin, hakkaamaan sitä näppäimistöä, vai?

Vai. Vai vai vai vai vai.

Vali. Vali vali vali vali vali, koska valitustahan tämä on. Valitusta siitä, etten ole täydellinen, niin kuin ei ole kukaan muukaan. Se on asia, joka on hyvin helppoa sietää ja ymmärtää kaikkien muiden kohdalla ja niin vaikeaa omalla kohdalla.

Keskinkertainen kirjoittaja lopettaa ja yrittää nyt siirtyä tekstinkäsittelyohjelman pariin. Tosin muistin juuri, että tarkka lukusuunnitelma on vielä kesken, joten ei vielä tarvitse kirjoittaa!