Minusta tulee taas kirjailija

Pitkä tilitys. Ei kannata lukea, jos ei tunnu siltä.

Aloitin Minusta tulee kirjailija -blogin suunnilleen seitsemän vuotta sitten. Olen tainnut jo poistaa sen vanhat versiot netistä, tai ainakaan en niitä viitsi nyt etsiä, joten en ole varma kuinka tarkka tuo seitsemän vuotta on – mutta vuonna 2009 se kuitenkin alkoi. Meidän neiti numero 3 oli silloin vauva ja isosiskot (2v ja 4v) kävivät pari päivää viikossa ryhmäperhepäivähoidossa, ja minä kirjoitin. Vauva oli allerginen ja itki paljon, mutta kuitenkin. En muista, miksi juuri silloin varasin aikaa kirjoittamiselle. Sille oli joku kohtalokas syy.

Olin silloin 27-vuotias. Tavoitteena oli saada valmiiksi yksi romaanikäsikirjoitus ennen 30 ikävuotta. Se tavoite täyttyi: Veljen vaimo tuli valmiiksi keväällä 2010 ja se julkaistiin keväällä 2011. Julkaisu ja julkisuus sen tiimoilta oli paljon yli tavoitteen. Halusin vain kirjan julki, mutta yhtäkkiä sitä luettiinkin paljon, minusta puhuttiin ja ihmiset olivat kiinnostuneita mielipiteistäni. Näytti siltä, että elämä voisi lähteä kulkemaan siihen suuntaan, mistä olin aina haaveillut – minulla oli tosissaan mahdollisuus tavoitella ammattikirjailijan uraa.

Ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin?

Olen 34-vuotias, pian 35. Olen julkaissut kuusi kirjaa (uusinta en ole edes nähnyt vielä!), en käy ulkopuolisessa työssä ja suuri osa tuloistani tulee kirjoista: ennakkokorvauksista, rojalteista, lainauskorvauksista ja omien kirjojen myynnistä. Kyllä tämä ammattimaiselta kovasti haiskahtaa. Yrittäjähenkiseltä ammattimaisuudelta!

Elämä ei kuitenkaan kulkenut siihen suuntaan kuin piti. Kun äiti kuoli helmikuussa 2012, kaikki palikat olivat vielä melko hyvin paikoillaan. Toisen romaanin käsikirjoitus oli kesken, uusia ideoita oli, itseluottamus oli kohdallaan. Olin lopettanut Minusta tulee kirjailija -blogin pitämisen jo vuotta aiemmin, koska sen keräämät kommentit alkoivat viedä ihan tolkuttomasti aikaa. Äidin kuolema oli surullinen ja raskas asia, niin oli hätäsektiokin, johon jouduin pian, mutta sellaista sattuu ihmisille. Se menisi ohi ja minusta tulisi vaan entistä vahvempi.

Sitten isä sairastui ja palikat putosivat paikoiltaan. Heinä-elokuun vaihteessa 2012 – neljä vuotta sitten – minut nimettiin ihan äkkiarvaamatta perheyritysten toimitusjohtajaksi, joita isä ja äiti olivat hallinnoineet siihen asti. Kahdella oli toiminta käynnissä, joskin oli ollut erittäin huonossa hoidossa, ja kaksi olivat velkaantuneet isän osakekaupoilla. Sairauden voittamat -kirja kertoo äidin ja isän sairaudesta, mutta näitä yritysasioita en siellä juuri kuvaa. Ne ovat tylsiä ja osin salassapidettäviä. On hyvin vaikeaa kuvata sitä valtavaa vuorta, jonka juurella yhtäkkiä seisoimme, tehtävänä hakata se palasiksi ja arkistoida siististi pois. Neljä yritystä, joista ei tiedä oikeastaan mitään!

Sinne meni kirjailijanura…

Yritysten asiat oli viime vuosina hoidettu todella huonosti ja ne olivat sekavia. Kirjanpitoa ja tilinpäätöksiä oli hoitamatta, vuosikymmenien kaikki paperit ja tositteet hävittämättä, sekaisin helsinkiläisissä varastoissa, yritysten ja asiakkaiden ja omat, minun koulukirjani, isän marjapurkit, 80-luvun neonkeltaiset vaatteet, kaikki yhdessä sekamelskassa, joka piti käydä läpi. Yrityksillä oli velkoja sekä perheelle että muille – minäkin lainasin sinne apurahojani tietämättä, millainen tilanne todellisuus oli. Verotoimisto halusi ilmoituksia, joista en tiennyt mitään, ja kerran poliisikin soitti, koska joku isän ja äidin tilitoimiston asiakkaista oli joutunut poliisitutkintaan, ja minun olisi pitänyt toimittaa materiaalia heille. Onneksi ei tarvinnut. Samalla tyhjensimme ja hoisimme kaksi kuolinpesää, minä lähinnä. Surin vanhempiani, niin ja oli meillä lapsetkin, joita piti hoitaa. Välillä kävin ulkopuolisessa työssäkin, koska puoliso joutui yt-neuvotteluihin ja rahaa piti hankkia.

Jostain syystä kuvaukset noista vuosista ovat aina tällaisia katkeria tilityksiä, vaikka kuinka yrittäisin pitää ne asiakeskeisinä! Se oli vaan niin kamalaa.

No.

Elokuusta 2012 tulee nyt neljä vuotta, ja nyt vihdoin edessäni on kahden yrityksen purkamispaperit. Yksi on purettu jo aiemmin, viimeinen jää pöytälaatikkoyritykseksi, jolle ehkä joskus vielä keksitään jotain käyttöä. Viimeinenkin varasto, jossa isän ja äidin tavaroita on säilytetty, on tyhjennetty ja irtisanottu. Kuolinpesien velat on vihdoin maksettu ja saatavat jaettu. Yritysten purkaminen vie vielä puoli vuotta, mutta siitä puolesta vuodesta paljon on odottelua.

Minusta voisi taas tulla kirjailija. Voisiko?

En siis ole ollut olematta kirjailija noina vuosinakaan. Veljen vaimo ilmestyi vuonna 2011 ja sen jälkeen kirjoja on siis tullut viisi – vuonna 2014 Miisan kaksoisaxel, 2015 Miisa voittaa kultaa ja nyt tänä vuonna 2016 kolme kirjaa: Miisa ja jääprinsessa, Sairauden voittamat sekä uusin, lastenkirja Bella saa pentuja. Kahdesta seuraavasta on jo sopimus, kolmas on kustantamolle luettavana, joten jatkoakin seuraa.

Tosin tuotanto näyttää aika erilaiselta kuin piti. Minun piti kirjoittaa romaaneja aikuisille, ei nuorille ja lapsille. Pelkäsin itse asiassa nuorille ja lapsille kirjoittamista, koska ajattelin olevani niin jumissa omassa maailmassani. Mutta nuorten- ja lastenkirjallisuus onkin ollut oikeasti ihanaa: nuoret ja lapset ensisijaisesti lukevat ja nauttivat, eivät kritisoi! Olen sanonut tämän ennenkin, ainakin sata kertaa! Sanon vieläkin!

Ei harmittaisi ollenkaan olla lasten- ja nuortenkirjailija!

… Paitsi että vähän harmittaa, koska se ei ollut minun unelmani. Se on oikein hyvä kohtalo, mutta ei unelma. Tuntuu ehkä vähän samalta kuin jalkapalloilijasta, joka halusi pelata Liverpoolin laiturina, mutta loukkaantumisten vuoksi hänestä tulikin valmentaja.

Elämä vain vei tälle tielle.

Lasten- ja nuortenkirjailijana oleminen on kyllä erilaista kuin eturivin aikuisromanistina (olipa tyhmä sana, mutta en keksi parempaakaan). Noita eturivin kirjailijoita kysellään kaiken maailman lehtijuttuihin ja kaiken maailman ihmiset ovat heistä kaiken maailman mieltä. Pitää jaksaa myös itse olla aktiivinen, osallistua somessa ja käydä kutsuilla. Jari Tervo (kai) on joskus sanonut, että julkisuus on paha paikka, mutta se on ainoa paikka, jossa voi myydä kirjoja.

Toisin kuin ehkä joskus Minusta tulee kirjailija -blogin aikana luultiin, minä en todellakaan ole mikään julkisuushakuinen ihminen. En nauti julkisuudesta – mutta uskon vahvasti edellämainittuun. Jos haluaa kirjoittaa aikuisille romaaneja ja myydä niitä, pitää olla valmis olemaan esillä kirjailijapersoonana. Minusta kyllä parasta olisi, jos voisin ansaita elantoni kirjoittamalla täällä kotona tämä harmaa reikäinen villapaitani ja nuhjaantuneet leggarit ylläni, muina aikoina katsella televisiosta taitoluistelua ja jalkapalloa, viettää aikaa lasten kanssa, käydä koiran kanssa lenkillä.

Ja olen sen saanutkin tehdä: lasten- ja nuortenkirjailijana. Haastatteluja on niiden tiimoilta kysytty kerran vuodessa, jos sitäkään. Messuedustuksia tai markkinointitilaisuuksia on toinen mokoma, joten villapaita on kovassa käytössä (siksi se onkin reikäinen!). Kylmää ja elintärkeää rahaakin lasten- ja nuortenkirjailija ansaitsee minusta helpommin, koska teokset ovat lyhyempiä ja niitä on mahdollista kirjoittaa vuodessa useampia. Sitä paitsi minusta tuntuu, että osaan kirjoittaa lapsille ja nuorille paremmin kuin aikuisille – olenhan tuolla arkityössäkin (psykologina) suuntautunut lapsiin ja nuoriin enkä aikuisiin.

Miksi tavoittelisin unelmaani? Kaikki on hyvin. Tässä elämänvaiheessa, kun työaika on kortilla ja päässä paljon, sen pitäisi riittää. (Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että tätäkin hengentuotosta väsätessä olen taistellut vessanpöntöllä istuvan, avonaista hupparin vetoketjua itkevän 4-vuotiaan kanssa, vienyt 4-5 kertaa 2-vuotiaan takaisin pihalle muiden sisarusten luo, selvitellyt 11- ja 9-vuotiaiden riitaa sekä huutanut lukemattomia kertoja LAITTAKAA SE OVI KIINNI ETTEI TULE KÄRPÄSIÄ SISÄÄN. Ne ovat siis kaikki ulkona, jotta minä saisin ”rauhassa” tehdä töitä.)

Miksi siis pitäisi? En tiedä. Jostain syystä se toinen romaani on edelleen kesken ja paljon mielessä. Jostain syystä mielessä ja tietokoneella on lukuisia luonnostelmia muista aikuisten romaaneista.

Se taika. Se kokemus, jonka itse saa, kun lukee oikein hyvän kirjan. Se, että sitä ei halua laskea käsistään vaan imeytyy osaksi sitä maailmaa, joka kertoo samalla tästä todellista maailmasta jotain sellaista, mihin mikään kolumni tai blogikirjoitus ei pysty. Se, että antaa ihmisille jotain, mitä ei itsekään tiedä voivansa. Se, että ylittää omat rajansa, voittaa itsensä.

Luo unelmansa. Jotain sellaista, mihin ei uskonut pystyvänsä.

Raskas kiitos

Ensin tärkein: Kiitos. Kaikista viesteistä kaikista kanavista, joita olen saanut Sairauden voittamien johdosta. Olen lukenut uskoakseni ne kaikki, mutta olen saanut vastatuksi vain osaan.

Kevät on ollut yhtä aikaa kevyt ja raskas. Vanhat tapahtumat on taputeltu kirjaan, mutta jollain lailla ne heräävät eloon joka kerta, kun kirjasta puhutaan. Ei pahalla tavalla, mutta silti raskaalla. Ne olivat raskaita aikoja.

Sairauden voittamat sai hämmentävän vastaanoton. Olen saanut siitä kymmeniä suoria kiitoksia itselleni, mutta siitä ei ole kirjoitettu juurikaan virallisia arvioita. Se on siis ollut samaan aikaan esillä ja piilossa. Ehkä syöpäkuolema on tabu, johon ei haluta tai rohjeta koskea, ellei aihe kosketa läheisesti itseä. Ja silloinkin vaaditaan rohkeutta. Kaikkien tai ainakin lähes kaikkien haastattelujen, jotka kirjan tiimoilta on tehty, taustalla olleella toimittajalla oli itsellään kokemus läheisen syöpäkuolemasta tai -sairaudesta. Ei ollut yksi eikä kaksi haastattelua, joissa itkimme yhdessä toimittajan kanssa.

Yksi asia kirjan näkyvyydessä minusta tuntuu pahalta, en mahda sille mitään. Syöpäsäätiö tai Syöpäjärjestöt eivät ole huomioineet Sairauden voittamia tietääkseni millään lailla – ainakaan minulta ei ole pyydetty haastattelua eikä kirja ainakaan ole muuttanut mitään kattojärjestöjen tavassa tiedottaa syövästä. Syöpäsäätiö ja syöpäjärjestöjen nettisivuilla ei huomioida juuri syöpäkuolemaa ylipäänsä. Sivuilla on mm. alaotsikot Elämä syövän kanssa, Ilman syöpää, Laitetaan syövälle piste, Hoito ja kuntoutus. Mutta ei yhtäkään otsikkoa kuten: Mitä jos kuolen? Mitä jos läheiseni kuolee? Syöpä ja suru. Syöpä ja menetys. Potilastarinat ovat kertomuksia voimasta ja jaksamisesta, millä on varmasti hyvä tarkoitus, mutta kenen tarinan luemme, kun olemme surullisia? Kenestä haemme lohtua ja voimaa, kun emme jaksa tai halua olla positiivisia? Ei sairaskaan aina jaksa toivoa parempaa, eivätkä läheiset. Potilastarinoissa kerrotaan myös Riki Sorsan tarina, jossa kerrotaan hänen haastatteluhetkellä voivan hyvin ja tekevän tulevaisuudensuunnitelmia. Riki Sorsa kuitenkin menehtyi 10.5.2016.

Ajatukset kuolemasta eivät ole pahoja eivätkä myrkyllisiä, vaan luonnollisia. Kuolemaa joskus toivoo, kun on niin paha olla. Miksi siihen ei saa tukea?

Kirjan elämä on alalla yleensä lyhyt, puolen vuoden mittainen. Oletan, että Sairauden voittamat on saanut jokseenkin kaiken julkisuuden, joka sen osalle tulee kohdistumaan. Toivon kuitenkin, että tämä kirja jäisi elämään ja se löydettäisiin vielä vuosienkin kuluttua silloin, kun sille on tarve. Syöpäjärjestöjen kautta se olisi mahdollista, mutta pelkään, että muutoin se unohtuu.

Siksi olen ajatellut, että perustaisin itse verkkosivun, tarinapankin, jonne kuka tahansa voisi kirjoittaa tarinansa syöpäkuolemasta, koetusta tai lähestyvästä. Se olisi voimaannuttavaa kirjoittajalle itselleen ja avuksi niille, jotka noita tarinoita kaipaavat. Vielä en ole saanut sitä tehdyksi.

Ehkä teen sen tänään tai ehkä jonain toisena päivänä. Jos sinulla on tarina, jonka haluaisit kertoa tuollaisessa tarinapankissa, lähetä se minulle vaikka sähköpostissa. Se voisi voimaannuttaa minutkin toimimaan. Tiedän, että tarinoita on kerrottavaksi – olen kuullut niitä tänä keväänä paljon.

Lämmintä kesää kaikille <3