Itseanalyysin tarpeessa

Taas on edessä tilanne, jonka jokainen kirjoittaja kohtaa joskus (tai no, ainakin minä ja tosi usein):

Uusi käsikirjoitukseni on loistava. Se on läpitunkeva mutta ei ilmeinen vaan hienovaraisesti lukijan oman älyn huomioiva analyysi nyky-yhteiskunnasta. Mutta se on myös vetävä ja tapahtumarikas lukuromaani, josta pidän niin paljon, että ajattelen sitä ihan koko ajan enkä laskisi sitä käsistäni, jos olisin sen lukija. Sillä on muuten täydellinen nimikin.

Mutta kun se pitäisi vielä kirjoittaa.

En oikeasti tiedä, onko tämä kirjoittajien yleinen ongelma (kollegat, jos seuraavat tätä hyvin harvakseltaan päivittyvää blogia, voivat kertoa) mutta minulle se on. Olen parhaimmillani juonisuunnitelmien tekijänä, ja jos sillä saisi elantonsa, voisin keksiä niitä muillekin. Monta päivässä. Voisin olla juonisuunnitelmien Waltari!

Mutta kun pitäisi kirjoittaa. Silloin en saa aikaiseksi. Jotenkin usko omiin kykyihin katoaa. Tiedän, että kirjoittajana olen ihan ookoo – saan sanoja toistensa perään ja saan tekstiä aikaiseksi, kunhan vain käsken itseäni. Parempi olen uudelleenkirjoittajana; se on minun toinen oikein hyvä ominaisuuteni kirjoittajana. Osaan editoida ja kritikoida tekstiäni, jotenkin irtautua sen ulkopuolelle. Erityisen huono olen muuten taustatyön tekijänä. Joko lykkään taustatarkistuksia ”teen tämän sitten myöhemmin” -ajatuksella (jolloin kässäri on täynnä XXXTARKISTATÄMÄ-merkintöjä) tai sitten uppoan tutkimaan jotain asiaa niin syvällisesti, että koko kirjoittaminen unohtuu…

Vähän niin kuin nyt. Minulla on se erinomainen juonisuunnitelma, eikä kirjoittamisesta vaan tule mitään. Joten tulin tekemään blogipäivitystä, jossa harhauduin jaarittelemaan aivan muusta kuin mistä piti.

Siitä, että pitäisi kirjoittaa se erinomainen juonisuunnitelma romaaniksi.

Luulen, että se on pelkoa. Pelkoa siitä, että joutuu sietämään omaa keskinkertaisuuttaan, koska sitä totta vie joudun tekemään joka sanalla. Välillä – tai aika useinkin – tulee hakattua päätä seinään, kun jokainen näppäimistöltä muodostuva sana on niin kankea ja teennäinen. (Jostain syystä teksti muuten ei yleensä koskaan olekaan uudelleenluennassa niin huonoa, mutta ei nyt taas mennä muihin asioihin…) Eikä kukaan tee mielellään asioita, joissa on vain keskinkertainen jos voi tehdä myös asioita joissa on todella hyvä, kuten juonisuunnitelmia!

Mutta kun minä en halua ryhtyä tekemään juonisuunnitelmia. Haluan kirjoittaa romaaneja.

Ehkä pelkoa on pakko sietää? Ehkä siitä ei pääse eroon lainkaan. Olen julkaissut viisi kirjaa, ja kustantamossa odottaa kolme käsikirjoitusta lisää. Herranen aika, kun niitä onkin jo monta. Kahdeksan julkaistua kirjaa! Eikö se riitä todistamaan, että minä osaan tämän homman? Ei muuta kuin töihin, hakkaamaan sitä näppäimistöä, vai?

Vai. Vai vai vai vai vai.

Vali. Vali vali vali vali vali, koska valitustahan tämä on. Valitusta siitä, etten ole täydellinen, niin kuin ei ole kukaan muukaan. Se on asia, joka on hyvin helppoa sietää ja ymmärtää kaikkien muiden kohdalla ja niin vaikeaa omalla kohdalla.

Keskinkertainen kirjoittaja lopettaa ja yrittää nyt siirtyä tekstinkäsittelyohjelman pariin. Tosin muistin juuri, että tarkka lukusuunnitelma on vielä kesken, joten ei vielä tarvitse kirjoittaa!