Kiitos siitä mitä sain

Puhun taas. Paljon enkä juuri asiaa, mutta… what else is new!

Suosikkiradiokanavani Radio Aalto kyseli tänään Facebookissa, mitä olet uhrannut unelmasi tavoittelun eteen. Kun kysymys asetellaan noin, minä ajattelen aina ensimmäisenä kirjailijaksi tulemista/ryhtymistä/pääsemistä, koska se on ollut ainoa todellinen unelma elämässäni.

Itse asiassa heti pitää vähän selittää. Kirjailijuus on ollut sekä tavoite, haave että unelma. Jo pikkulikkana erottelin nuo kolme toisistaan:

Tavoite on jotain, minkä voi saavuttaa omin avuin ilman muiden apua. Vaikkapa hyvä koenumero oli tavoite silloin, nyt tavoite voisi olla 10 kilon laihtuminen tai säästäminen kesälomamatkaa varten.

Haave taas on sellaista, mihin tarvitsee muiden apua tai onnea mutta mikä on vielä realistista. Vaikka uusi työpaikka ja parempi palkka. Nuorempana minun suurin haaveeni oli tulla äidiksi, muilla asioilla ei ollut niin väliä… Ammattiinkin lähdin opiskelemaan lähinnä sitä odotellessa.

Unelma sitten on minulle edustanut jotain sellaista, mikä vaatii onnenpotkua ja mikä ei ole kovinkaan realistista. Nuorena pidin unelmanani pop-tähteyttä – ei kovin realistista, koska en erityisemmin nauti esiintymisestä, en ole kovin hyvännäköinen, en osaa tanssia enkä ole kuorotasoa parempi laulaja.

Kirjailijuus sen sijaan ei ollut varsinainen unelma, sillä uskoin aina pystyväni kyllä kirjoittamaan hyvän kirjan. Jos vaan haluaisin, viitsisin, olisi aikaa ja niin edelleen. Olen ihan fiksu tyyppi ja laskeskelin, että jos vuodessa ilmestyy vaikka 500 kaunokirjaa niin ei voi olla mahdotonta, että joku haksahtaisi julkaisemaan minunkin tekstini. Jos vaan haluaisin, viitsisin, olisi aikaa ja niin edelleen…

Ja hei, olin oikeassa! Jossain vaiheessa kirjailijuudesta tuli unelman sijaan aivan konkreettinen haave ja lopulta myös tavoite, viimeistään silloin kun Veljen vaimon käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli koossa.

Tällä erää kärsin pienestä unelmien puutteesta. Suurin unelmani on toteutunut. Mitä seuraavaksi?

Ainakin unelmoin taloudellisesta riippumattomuudesta, mikä palauttaakin tämän jorinani alkuperäiseen Radio Aallon kysymykseen: mitä olen uhrannut unelmani tavoitteluun. Ennen kaikkea olen tainnut uhrata elintasoni. Psykologina palkkani olisi kaiketi vähintään 3200 euroa kuussa (muistaakseni tuon verran oli peruspalkkana viimeisimmässä työssä, jota hain pari vuotta sitten – enkä siis saanut). Voisin elää sillä ihan kivasti, matkustella ja ostella joskus uusia vaatteitakin.

Mutta mitäs väliä sillä on? Saan sentään elää unelmaani! Ehkä henkkamaukan kalsareissa enkä koskaan Suomen ulkopuolella, mutta menetteleehän tämäkin. Saan sentään tehdä töitä kotisohvalla, ihan milloin haluan ja kirjoittaa tismalleen sitä mitä haluan.

Käytännössä kuitenkin unelmoin siitä, että kirjoittaisin suurmenestyskirjan. Se johtaisi jonkinmoiseen taloudelliseen riippumattomuuteen, kun saisi asuntolainan maksettua pois!

Tähän loppuun sopiikin kiittää kaikkia kuulijoita, ei vaan siis Pohjanmaan taidetoimikuntaa. Jostain täysin käsittämättömästä syystä sain heiltä viime viikon maanantaina kirjeen, jossa myönsivät minulle kokovuotisen työskentelyapurahan. Olin rustannut hakemuksen marraskuun puolella ja elätellyt jonkinlaista toivetta puolivuotisesta apurahasta, sillä olin ollut huomaavinani taidetoimikunnan suosivan niitä. Toisaalta kuitenkin tiedostin kritisoineeni kaikenlaisia apurahakäytäntöjä ja niitä myöntäviä lautakuntia, joten en pitänyt mahdollisuuksiani hirveän hyvinä.

Sitten postilaatikkoon kolahti A4-kokoinen kirje kirjailija Henna Helmi Heinoselle. Toin juuri lapsia päiväkodista enkä heti viitsinyt avata kirjettä, ajattelin tulevani vaan huonolle tuulelle. Päivä oli ollut muutenkin raskas ja olin saanut huonoja uutisia. Mies, joka teki etäpäivää, tuli auttamaan lasten riisumisessa ja näki kirjeen. Hän kysyi, onko tuolla se apurahatieto. Vastasin että on, olkoon, avaan joskus myöhemmin.

Siinä muksujen riemukirjavia toppavaatteita riisuessa aloin kuitenkin miettiä, että olisikohan A4-koko hyvä enne? Että sisällä voisi olla jotain tärkeää, jota ei haluta taittaa. Sainkohan viime vuonna kieltävän päätöksen A5-kokoisena?

En tiedä, mutta siellä se kuitenkin oli. Kokovuotinen työskentelyapuraha!

Myönnän, että itkuhan siinä tuli – se oli niin suuri kivi pois sydämeltä tässä epävarmuuden tilanteessa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Yhdessä äitiyspäivärahakauden kanssa, joka alkaa viikon-parin kuluttua, tämä tarkoittaa mulle ainakin vielä kahta vuotta kirjailijana. Niiden kahden vuoden aikana voin jatkaa unelmani tavoittelua ja kirjoittaa sen menestyskirjan.

Siihen pyritään. Ettei koskaan enää tarvitsisi apurahaa hakea mutta saisi silti vielä elää unelmaa.

Kiitos.

Tänään

Tänään saan valmiiksi toisen romaanin kässärin neljännen version. Ja ensimmäistä kertaa oon siihen tyytyväinen!

Ihan vielä en kuitenkaan lähettäisi sitä kustantamoihin, jos hakisin ensimmäistä kustannussopimusta. Kävisin sen vielä kerran läpi tiukalla kammalla, koska viimeisimmällä kierroksella olen tehnyt paljon muutoksia. Sinne on voinut jäädä hassuja ajatusvirheitä. Saattaisinpa vielä luetuttaa koelukijollakin – tai ehkä en, koska mulla on nyt hyvin luottavainen olo sen suhteen.

Mutta olen nyt vähän onnellisemmassa asemassa: saan luottaa kustannustoimittajan apuun. Voin lähettää vielä pikkuvirheellisen kässärin nähtäväksi kustantamoon.

Kertaalleenhan tämä käsikirjoitus on kustantamossa jo nähty ja kritisoitu. Lähetin sen luettavaksi sinne samalla kun kahdelle koelukijallekin kesällä, edellisen version valmistuttua. Tiesin, ettei kaikki siinä ole kunnossa ja saatteena olikin, että oikeastaan olisin halunnut vielä editoida sen kerran ennen lähettämistä…

Kaikki lukijat olivat samaa mieltä: siinä on vielä paljon tekemistä. Luulen tosin, että he olivat epätoivoisempia kuin minä. Puistelivat päätään että voi kääk, olikohan se HHH yhden hitin ihme. Kustantajakin piti varovaista puhetta siitä, miten vaikea toinen romaani monasti on. Itselläni oli kuitenkin koko ajan vahva tunne siitä, että tarvitsen vain pari ratkaisevaa havaintoa, jotta löydän käsikirjoituksen sävyn.

Tämän toisen käsikirjoituksen taival on ollut pitkä. Ensimmäisen version aloitin 2.4.2011 eli aika tarkalleen 1,5 vuotta sitten. Se valmistui 4.1.2011. Toinen editointikerta tuli päätökseensä 27.3. ja kolmas 12.7. Silti tiesin, ettei se ole vielä puoliksikaan valmis – toisaalta olin epävarma, että ehkä se sittenkin on?

Jokaisella kierroksella käsikirjoitus on muuttunut todella paljon. Sillä on ollut kaksi työnimeäkin: Juuret sekä hieman virallisempi Onni on, jota en ole kuitenkaan julkisesti siitä käyttänyt. Kumpikaan ei tuntunut ihan täsmällisesti oikealta, ja olen pohtinut ohessa muun muassa nimiä Onni, Syvällä ja Sinut minä tahdon. Toisaalta olisin halunnut ryöstää Virpi Hämeen-Anttilalta nimen Toisen taivaan alla

Jotain – ehkä paljonkin – käsikirjoituksen tämänpäiväisestä vaiheesta kertoo se, että tänään annan käsikirjoitukselle uuden nimen, jota en muuta ilman erittäin hyviä perusteita.

Irti.

Irti tuli samalla tavalla kuin Veljen vaimo aikoinaan, omassa makuuhuoneessa välähdyksenomaisena ajatuksena unen ja valveen rajamailla. Tosin seuraavana päivänä kun puhuin uudesta ideastani kustannustoimittajan kanssa, hän muisteli ehdottaneensa tuota nimeä jossain vaiheessa! Mä en itse muista sitä ollenkaan! Mutta tuli se mistä hyvänsä, se on hyvä ja oikea nimi tälle tarinalle.

Tänään siis ohjelmassa:

– Poistan [tämä kohta pois?] -tyyppiset merkinnät. Xxxx-merkit saavat vielä jäädä, koska ne ovat nimitietoja tai muita, joita pitää miettiä.
– Tapan kohta kerrallaan muistilistan, jota aloin eilen pitää. Siinä on merkintöjä kuten: ”Mainitaanko mitä tapahtuu Kristiinalle ja pitäiskö mainita?”
– Nimeän tiedoston alaviitteen uudelleen: Irti
Lähetän kässärin kustantamoon sähköpostina!

Ja sitten mietin, syötäisiinkö iltaruoaksi jauhelihapihvejä ja parsakaalipaistosta niin kuin suunnittelin, vai haetaanko sittenkin hampurilaiset.

Ai niin. Lapsilla on ruoka-aikaan luisteluharjoitukset… Taidetaan hakea niiden jälkeen hampparit.

P.S. Mua vähän liikuttaa ylläoleva vuodatukseni niin, että ihan hitusen itkettää.

P.P.S. Illalla Suomi voittaa Ruotsin. 1-0.