Tämän taivaan alla

No niin, missä mennään tänään? On toukokuun alku, Suomessa kevään lämpimin päivä ja minä elän kirjailijaelämää.

Tosin aika arkista, erakoitunutta kirjailijaelämää – mutta just sellaisesta tykkään!

Tärkeä päivitys on, että toinen aikuisten romaanini julkaistaan keväällä 2018. Kustantaja on Tammi. Kirjan nimi on vielä auki, mutta sivuja tulee noin miljoona (kässärissä on 568 liuskaa).

Voiko olla yhtä aikaa sanaton ja silti täynnä sanoja?

Esikoisen julkaisusta tulee olemaan tuolloin aikaa jo seitsemän vuotta. Ja kappas vaan, “toinen romaanini” tuleekin olemaan yhdestoista julkaisuni. Eipä tosiaan ollut polku kahden käsikirjoituksen välillä kovin mutkaton! Väliin tulee mahtumaan viisi Miisa-sarjan nuortenromaania (neljä on jo julkaistu, viides julkaistaan tammikuussa 2018), kaksi Lukupalat-sarjan lastenkirjaa (Bellan pentupoppoo tulee julki tänä kesänä), yksi lastenromaani Nellyn uudet kuviot, joka muuten saa jatkoa syksyllä 2018, ja vielä tärkeä, tärkeä omaelämäkerrallinen Sairauden voittamat vanhempieni sairaudesta ja kuolemasta.

Kyllä, kyllä, minusta on tullut kirjailija! Ja miten onnellinen olenkaan, että tämä nyt meni sitten juuri näin.

Sain tämän työnimillä Juuret, Irti, Kaikki minusta, Kokonaiset ja Kuplia kulkeneen käsikirjoituksen valmiiksi loppiaisena. Koko syksyn ja talven ajan mietin, mitä sen valmistuminen tarkoittaa. Koin, että olin tienhaarassa. Kässärin aiemmat versiot olivat vuosien varrella käyneet kahdella eri kustantamolla (ensin Arktisella Banaanilla, sitten Tammella) eivätkä olleet oikein ihastuttanut kummassakaan. Versioitakin oli varmasti jo 20 ja muutoksia lukemattomia: alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli yksi kertoja, jossain vaiheessa nostin kertojiksi kaksi muutakin kirjan henkilöä, myöhemmin vein yhden mielenterveyspotilaaksi ja sitten toin laitoksesta ulos, lahjoin kaunaiseksi ja katkeraksi vainoojaksi, sitten poistin hänet kokonaan tekstistä ja vaihdoin tilalle vielä yhden aivan uuden henkilön ja miljöön…

Välillä teksti tuntui oikealta, välillä väärältä. Tulin ihan sokeaksi omalle työlleni. Onko tässä ideaa vai ei? Osaanko minä vai en?

Tiesin osaavani kirjoittaa tarinoita, koska olin niitä julkaissut. Oliko sittenkin vika tarinassa itsessään, oliko se vain huono tai lattea – vai yritinkö liian vaikeaa? Pitäisikö tyytyä tekemään sellaista, mikä sujuu?

Erästä kysymystä pohdin koko talven: Jospa minusta kuuluisikin tulla lastenkirjailija? Aloin olla aivan tyytyväinen siihen kohtalooni. Lapsille kirjoittaminen on ihanaa, suoraviivaista, rehellistä. Lastenkirjailijoista ei media juuri välitä, vaan saa tehdä omaa hommaansa risoissa verkkareissa ja villapaidoissa, ilman painetta haastatteluista ja siitä että tukka ei nyt oo hyvin. Ja toisaalta lastenkirjailijan vaikutus maailmaan on ehkä paljon suurempikin kuin aikuisille kirjoittavien. Ainakin minä kasvaessa muodostin maailmankuvani ensin Merja Jalon Ponitalli-sarjan ja sittemmin Tuija Lehtisen romaanien kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat pilareita, joiden varaan kehittyvä maailma rakentuu – ne antavat uskon maailmaan, sen hyvyyteen tai sen pahuuteen, tarjoavat käyttäytymisen malleja kiperiin tilanteisiin ja tukea vaikeisiin hetkiin. Sehän on yksi maailman tärkeimpiä tehtäviä!

Ja sitten tulikin eräänä perjantaina soitto kustannuspäälliköltä: “Olen lukenut tällä viikolla hemmetin hyvän kässärin, ja se on sinun kirjoittamasi.”

Siivouspäivä jäi sanattoman häkeltyneenä puolitiehen, iltaruoaksi haimme McAteriat. Minusta ei tulisikaan lastenkirjailija – ei pelkästään. Tulisi molempia.

Tavatessamme kustannustoimittaja kysyi: ”Ethän aio lopettaa nyt lastenkirjoja? Eihän aikuisille kirjoittamalla Suomessa elä.” Ei elä – enkä lopettaisi, vaikka eläisi. Olen projekti-ihminen ja on ihanaa tehdä projekteja, joiden pää on näkyvissä. Ihan seitsemän vuoden päähän en näe.

Teen siis molempia.

Miisa-sarjan viides osa on loppusuoralla, Bella-sarjan toinen osa kuvittajalla (ilmestyy kesällä) ja uuden, ihanasta muodostelmaluisteluharrastuksesta kertovan IceLove-sarjan toisesta osasta on sopimus allekirjoitettu. Työsuunnitelmassa sen aika on loppusyksystä. Miisa-kässärin valmistuttua on siis noin puoli vuotta tyhjää tehdä ”jotain muuta”.

Mitähän se olisi? No, sanotaan että jospa seuraavaan aikuisten julkaisuun ei menisi ihan seitsemää vuotta!

Itseanalyysin tarpeessa

Taas on edessä tilanne, jonka jokainen kirjoittaja kohtaa joskus (tai no, ainakin minä ja tosi usein):

Uusi käsikirjoitukseni on loistava. Se on läpitunkeva mutta ei ilmeinen vaan hienovaraisesti lukijan oman älyn huomioiva analyysi nyky-yhteiskunnasta. Mutta se on myös vetävä ja tapahtumarikas lukuromaani, josta pidän niin paljon, että ajattelen sitä ihan koko ajan enkä laskisi sitä käsistäni, jos olisin sen lukija. Sillä on muuten täydellinen nimikin.

Mutta kun se pitäisi vielä kirjoittaa.

En oikeasti tiedä, onko tämä kirjoittajien yleinen ongelma (kollegat, jos seuraavat tätä hyvin harvakseltaan päivittyvää blogia, voivat kertoa) mutta minulle se on. Olen parhaimmillani juonisuunnitelmien tekijänä, ja jos sillä saisi elantonsa, voisin keksiä niitä muillekin. Monta päivässä. Voisin olla juonisuunnitelmien Waltari!

Mutta kun pitäisi kirjoittaa. Silloin en saa aikaiseksi. Jotenkin usko omiin kykyihin katoaa. Tiedän, että kirjoittajana olen ihan ookoo – saan sanoja toistensa perään ja saan tekstiä aikaiseksi, kunhan vain käsken itseäni. Parempi olen uudelleenkirjoittajana; se on minun toinen oikein hyvä ominaisuuteni kirjoittajana. Osaan editoida ja kritikoida tekstiäni, jotenkin irtautua sen ulkopuolelle. Erityisen huono olen muuten taustatyön tekijänä. Joko lykkään taustatarkistuksia ”teen tämän sitten myöhemmin” -ajatuksella (jolloin kässäri on täynnä XXXTARKISTATÄMÄ-merkintöjä) tai sitten uppoan tutkimaan jotain asiaa niin syvällisesti, että koko kirjoittaminen unohtuu…

Vähän niin kuin nyt. Minulla on se erinomainen juonisuunnitelma, eikä kirjoittamisesta vaan tule mitään. Joten tulin tekemään blogipäivitystä, jossa harhauduin jaarittelemaan aivan muusta kuin mistä piti.

Siitä, että pitäisi kirjoittaa se erinomainen juonisuunnitelma romaaniksi.

Luulen, että se on pelkoa. Pelkoa siitä, että joutuu sietämään omaa keskinkertaisuuttaan, koska sitä totta vie joudun tekemään joka sanalla. Välillä – tai aika useinkin – tulee hakattua päätä seinään, kun jokainen näppäimistöltä muodostuva sana on niin kankea ja teennäinen. (Jostain syystä teksti muuten ei yleensä koskaan olekaan uudelleenluennassa niin huonoa, mutta ei nyt taas mennä muihin asioihin…) Eikä kukaan tee mielellään asioita, joissa on vain keskinkertainen jos voi tehdä myös asioita joissa on todella hyvä, kuten juonisuunnitelmia!

Mutta kun minä en halua ryhtyä tekemään juonisuunnitelmia. Haluan kirjoittaa romaaneja.

Ehkä pelkoa on pakko sietää? Ehkä siitä ei pääse eroon lainkaan. Olen julkaissut viisi kirjaa, ja kustantamossa odottaa kolme käsikirjoitusta lisää. Herranen aika, kun niitä onkin jo monta. Kahdeksan julkaistua kirjaa! Eikö se riitä todistamaan, että minä osaan tämän homman? Ei muuta kuin töihin, hakkaamaan sitä näppäimistöä, vai?

Vai. Vai vai vai vai vai.

Vali. Vali vali vali vali vali, koska valitustahan tämä on. Valitusta siitä, etten ole täydellinen, niin kuin ei ole kukaan muukaan. Se on asia, joka on hyvin helppoa sietää ja ymmärtää kaikkien muiden kohdalla ja niin vaikeaa omalla kohdalla.

Keskinkertainen kirjoittaja lopettaa ja yrittää nyt siirtyä tekstinkäsittelyohjelman pariin. Tosin muistin juuri, että tarkka lukusuunnitelma on vielä kesken, joten ei vielä tarvitse kirjoittaa!