Anja S. kävi täällä

Niin että Anja Snellman kirjoitti sitten meikäläisestä kirjan.

Näin rouva Anjan tänään paikallisen synnytyssairaalan telkkarissa. Olin siellä jälkitarkastuksessa kertaamassa miltä tuntuu, kun hyvin sujunut synnytys muuttuu hengenvaaralliseksi ja päätyy muutamassa minuutissa hätäsektioon.

Ihan kohtuulliselta se muuten nyt jo tuntuu, kun kunnossa ollaan molemmat. Sanoin jopa kätilölle, että nyt – toisin kuin vielä maaliskuussa – kestäisin sen että muutkin kuin lähipiiri tietävät hätäsektiosta.

Ja pian sen sanottuani pörisikin aulan telkkarissa Anja S. keskustelemassa kirjailijan markkinointiarvosta nykyaikana. Yhtäkkiä minut tavoitti jokin etäinen kaiku toisesta maailmasta, joka oli ennen ja varmaan on vielä joskus. Siinä puolella silmällä seuratessani – puolellatoista asettelin vauvaa turvakaukaloon – jäin mielikuvaan, että ehkä Snellmanska oli kirjoittanut aiheesta kirjan. Ajattelin että jonkun tutkielman, mielenkiintoista, en tiennytkään hänen tekevän sellaista.

Kun sain tässä nyt lapset nukkumaan, googlasin.

Ja sehän onkin romaani nimeltä Ivana B. Kirjassa esiintyy keski-ikäinen kirjailija, jota alkaa vainota bloggaava esikoiskirjailija. Esikoiskirjailija bloggaa ja tweettaa, vaikka ensiteos on vasta tekeillä.

Kuulostaa vähän siltä, että Anja S. kävi täällä. Joskus se olisi tuntunut tosi hienolta, mutta nyt se tuntuu vaan ihan… tavalliselta. Ei sillä ole paljonkaan väliä kaiken muun rinnalla.

Mutta se on kyllä kumma, etten ole saanut omistuskirjoitettua kopiota. Siis joku roti!

P.S. En ole vainonnut Snellmania! Se on vaan käynyt liian usein mun blogissa, maailmansa on siksi vääristynyt ja se luulee että minä vaanin sitä!

P.P.S. Pasi Ilmari Jääskeläinen epäili joskus [mahdollisesti tuhotussa] blogikirjoituksessaan, että minä olisin jonkun romaanin päähenkilö enkä totta ollenkaan. Eikö oliskin ollut Anja S.:lta vinha mainostemppu?

Minä ja tähti

Olihan nimimerkki mie heti sen huomannut tuolla toisessa ketjussa…! Eli tosiaan olen nuorimman tyttäreni kanssa Meidän perhe -lehden kannessa nyt joulukuussa.

Itse lehdessä on sitten pitkänpuoleinen artikkeli minusta, äitiydestä ja kirjailijuudesta.

En ole vielä saanut koko nivaskaa käteeni, odottelen vapaakappaleita postissa. Häkellyttävän moni kaverini tilaa lehteä ja sai kappaleensa jo eilen!

Jutun kyllä olen lukenut, kiitokset siitä toimittaja Anna Pihlajaniemelle. Vaikka artikkeli onkin perhelehdessä, siinä pysyttiin toiveideni mukaan etupäässä minun tuntemusten käsittelyssä. Toki lapsia tekstissä liipataan ja heidän kanssaan neuvottelinkin, ennen kuin lupauduimme mukaan juttuun. Esikoisen silmät alkoivat säihkyä, kun kuuli pääsevänsä lehteen, eli neuvottelut jäivät lyhyiksi… Mutta katsotaan nyt, mitä tästä seuraa lapsille. En ole aiemmin juuri perhettäni esitellyt ja olen jopa pyytänyt poistamaan eräästä keskustelusta lasteni nimet, kun joku vanha tuttu ne siellä julkaisi ja siitä kaveriltani kuulin. Mutta Meidän perhe tuntui oikein kivalta ja ammattitaitoiselta, joten uskaltauduimme koettamaan kepillä jäätä, kun kävi kutsu oikein kansijuttuun.

Niin, se… Tuntuu omituiselta olla aikakausilehden kannessa. Olen etukäteen suunnitellut, että pysyttelen koko joulukuun kotona – Seinäjoki kun on pieni paikka, ja helposti täällä kaikki vähänkin lehdessä olleet tunnistaa. Meidänkin naapurikadulla asuu nimekäs kunnallispoliitikko, Tero Pitkämäki ja Olli-Pekka Karjalainen puolestaan käyvät samassa Citymarketissa (olen nähnyt ja yrittänyt olla vakoilematta ostoskoria). Ongelma on se, että meikäläisellä on aika huono näkö ja kauhean huono kasvomuisti, joten jos joku katsoo pidempään, mietin tunnistaakohan hän minut lehdestä, vai onkohan hää joku tuttu jota en näe/tunnista…

Niinpä päätin tehdä joululahjatkin itse, ettei tarttisi pohtia näitä asioita ostosruuhkissa!

Toisaalta kuitenkin lehden kannessa oleminen tuntuu ihan luonnolliselta. Kuten blogia pitkään seuranneet tietävät, uskon kirjailijalle ainoan järkevän mahdollisuuden menestykseen (ja omavaraiseen toimeentuloon) olevan se, että tulee tunnetuksi myös persoonansa kautta. Kaunokirjoja julkaistaan Suomessa aivan hirvittävästi ja näkyvyyttä saavat suunnilleen sattumankaupalla aivan ajan hermoon osuvat kirjat ja Finlandia-ehdokkaat, eikä kummankaan varaan oikein voi laskea.

Luulisihan olevan helppoa kirjoittaa tämän ajan ilmiöistä purevasti, onhan niistä kaikenlaisia ajatuksia itse kullakin. Mutta kun kirjan kirjoittaminen ja toimittaminen on pitkä prosessi, pitäisi osata myös ennustaa tulevaisuutta ja sitä, mitkä aiheet ovat ajan hermolla vaikka 1,5 vuoden kuluttua kun nyt aloittamani kässäri ehkä julkaistaan. Finlandia-ehdokkuuden tavoittelu taas on vielä vaikeampaa, sillä ne eivät todellakaan ole aina vuoden parhaita kirjoja. Parhaita ei yksiselitteisesti voida valita. Hyvä osoitus tästä on tänään julkistettu Runeberg-palkinnon ehdokaslista, jolla ei ole ainoatakaan samaa ehdokasta kuin Finlandia-kandidaattien joukossa!

Silti olen hämmentynyt siitä, että olen aikakausilehden kannessa. Jos kaksi vuotta sitten joku olisi läväyttänyt tällaisen tulevaisuudennäkymän, olisin mennyt shokkiin: lehden kannessa, mitä minä sitten teen? Olisin katsellut kuvaa ja ihmetellyt sitä päiväkausia.

Mutta nyt ei tunnu ollenkaan sellaiselta. Julkisuus on osa kirjailijan työtä ja olen ehtinyt siihen jo muutamien mediaesiintymisten avulla jotenkin tottua. Ne tulevat ja menevät, eivät juuri arkielämään vaikuta. Toiveena loppurivillä on että muutamat ihmiset tuon jutun luettuaan kiinnostuisivat minun kirjoittamistani kirjoista.

Ja ehkä on onni myöten. Tätä bloggausta kirjoittaessani sain nimittäin sähköpostin, josta lainaan suoraan:

Hei,

Kiva juttu sinusta Meidän perhe lehdessä. Ei todellakaan voi sanoa että olet mediatyrkky, en ole ikinä sinusta kuullutkaan. Nyt kun kuulin aion kyllä lainata kirjasi kirjastosta. Ostaa en uskalla jos se vaikka on huono. 🙂 Hyvää joulua sinne!

T: Mari

Tulin tosi hyvälle mielelle. Kiitos Marille 🙂

P.S. On tuo meidän juniori kansikuvatähtenä suorastaan valloittava. Maine on ehkä noussut vähän päähän, sillä viime viikkoina hän on näyttäytynyt kotiparketilla lähes aina kruunu kutreillaan.