Reality strikes back

”Tän hiihdon jälkeen tulee mäkihyppyä.”

”Mun karkit loppui!”

”Mä oon jo syönyt kolme karkkia.”

”Äiti, toi on syönyt jo kolme karkkia!”

”Kuka tätä hiihtoa johtaa?”

”Toi tulee koko ajan mun perään! Se yrittää ottaa mun karkit! Ei SAA!”

Joillain kirjailijoilla on kesähuvila. Joillain on vuokraresidenssi Pariisissa. Jollain on työhuone, jollain kesämökki, monella oma yksiö tai kaksio, jossa asuu aikuisia ihmisiä.

Minulla on työpöytä, jonka pöydän on vallannut ompelukone, ja joka on työhuoneessa jonka ovea ei saa lukkoon (paitsi ulkopuolelta). On myös makuuhuone, jonka sängyllä en voi enää kirjoittaa, koska selkä tulee kipeäksi. Ja sitten on sohva meidän takkahuoneessa.

Pekka Hiltunen aikanaan poimi Imageen minusta kirjoittamaansa artikkeliin, että kirjoitan television edessä. Lainauksen yhteydessä hän arvioi, että ei kuulosta uudelta Itkoselta, tai jotakin sen tapaista.

Tuli tässä vaan mieleen. Pekalla (joka julkaisi tänä syksynä laskujeni mukaan kolmannen romaaninsa) ei muuten taida olla lapsia mutta mahdollisesti hänellä on kesäresidenssi. Terveisiä.

Ja jatkuu.

”Äiti! Mä luin että sä kirjoitit sinne jotain mitä mä oon sanonut!”

 

Versio 9

Loin juuri tiedoston nimeltä Irti_V9.odt. Tahtoo sanoa, että Irti-romaanin käsikirjoituksesta on nyt yhdeksän eri versiota.

Oikeastaan en ehdi juuri nyt yhtään kirjoittaa – meillä on kaikki vanhempieni kuolemien (hassu sana, mutta niitä oli tosiaan kaksi erillistä kuolemaa eikä yksi yhteinen kuolema) jäljiltä niin sekaisin. Kuollut ei ole vain kaksi ihmistä vaan myös heidän perheyrityksensä. On perunkirjoitukset, on tilinpäätökset, on irtisanomissopimukset. Jos olet joskus hoitanut läheisesi kuolemaan liittyvät järjestelyt, ne voi nyt tuplata neljällä: jokaiselle yritykselle on myös omat järjestelynsä. Puhumattakaan siitä, ettei minkään tekemiseen ole rahaa.

Lisää siihen neljä alle kymmenvuotiasta lasta. Ruoanlaitot, pyykinpesut.

Lisää siihen kaksi käsikirjoitusta, joita pitäisi editoida.

Sitten vasta tulee Irti.

Ai niin, ja minähän olen lomalla. Jäin päivätyöstäni lomalle keskiviikkona, mutta jo torstaina kävi ilmi, että lomasta on aivan turha puhua. Jouduimme perumaan odotetun lomareissun setäni mökille pohjoiseen – ei vain ole aikaa eikä energiaakaan.

Siitä huolimatta, samperi, siitä kaikesta huolimatta, mieleen pyristeli sinnikkäästi idea, jonka toimivuutta käsikirjoituksessa mun on nyt pakko koettaa. Tulin kirjoittamaan tämän blogipostin antaakseni itselleni synninpäästön siitä. Sainko? Sain. Olen lempeä.

Ai niin, ja jotain pitkään tavoittelemaani sentään saavutin: aloitin käsityöblogin nimeltä Tikkejä ja lankaa. Saa seurata, mut ei oo pakko, hei!