On F:n aika

Tänään julkistetaan Finlandia-palkintoehdokkaat vuodelle 2012.

Kahtena viime vuonna, kun olen pitänyt kirjallisuusaiheista blogia, olen osallistunut Finlandia-ehdokkaiden veikkaukseen ja saanut ainakin muutaman oikein. Aiempinakin vuosina ehdokaslista on aina kiehtonut minua kovasti, oikeastaan paljon enemmän kuin voittajan ilmoittaminen, koska se on jonkinlainen läpileikkaus kyseisen vuoden suomalaisesta kirjallisuudesta. Tai sen pitäisi ainakin olla…

Tänä vuonna en ole ehtinyt seurata kirjallisuusmarkkinoita otsikkotasoa enempää. Niinpä en voi oikein osallistua ehdokasveikkauksiin, mutta voin tuoda peruspulliaisen näkökulman:

Kotimaiset romaanit, joista olen ehtinyt kuulla vuoden 2012 aikana sen verran, että ovat jääneet mieleen, ja joita siksi veikkaan F-ehdokkaiksi

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (toim.huom. Tämän olen jopa ostanut)

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Jari Järvelä: Chateau Inkeroinen

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Taina Latvalan kirja, jonka nimeä en muista (ehkä Välimatka?)

Yhden miehen dystopia-aiheinen kirja, jonka nimeä tai kirjailijan nimeä en muista (ehkä Jan?)

Lisäksi juuri tänään luin Ilkasta arvion Katri Lipsonin uusimmasta nimeltä Jäätelökauppias (vai oliko se sittenkin Jäätelöauto?), ja arvion julkaisupäivä saa arvelemaan, että kyseinen kirja voisi olla ehdokkaiden joukossa.

Mainitsemisen arvoisia tälle listalle ovat myös Tiina Raevaaran Hukkajoki ja Mia Vänskän Musta kuu, sillä niistä olen tämän vuoden aikana kyllä kuullut – mutta ehkä vain siksi, että Tiina ja Mia ovat tuttuja kirjailijoita ja Facebook-kavereitani.

Näillä mennään. Jos mainitsemistani kirjoista vähintään kaksi ei ole ehdokaslistalla, tunnen kotimaisen kirjallisuuden olevan kaukana niistä sfääreistä, joissa minä olen viime aikoina pyörinyt.

Kun silmäni mä auki saan

Elämä on taas puhaltanut meikäläisen pois täältä blogista. On tämä ollut sellainen kevät, etten enää yhtään huolta olisi kannettavakseni kaivannut, mutta eihän näistä asioista itse saa päättää.

Ehkä tämän pitää mennä juuri näin.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon kirjoittamista, sekä keskeneräisiä tekstejä että itse kirjoitustyötä. Sattumalta on tullut luettua peräkkäin pari kirjaa, joissa käsitellään luovaa työtä – Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen sekä Markus Nummen Karkkipäivä nimittäin, jälkimmäinen vielä kesken. Molemmissa kertojaäänellä kirjoitetaan omaelämäkerrallista tekstiä ja rivien välissä pudotellaan paljon tietoja kirjailijoiden itsensä työtavoista. On sitten tullut mietittyä omaanikin.

Samoja ongelmia heillä tuntuu olevan kuin minulla, ja toisaalta myös joitain samoja vahvuuksia.

Ja sitten eroja. Härkönen kertoo kuinka poimii tapaamiensa ihmisten puheita, tekee jopa repliikkilistoja ja miettii, kenen suuhun sanat voisi panna. Minä en muista koskaan tehneeni niin. Hänelle dialogilla on varmaan erilainen merkitys. Härkönen käykin jossain vaiheessa tekstiä jaakobinpainia itsensä kanssa siitä, voiko joku henkilö ylipäänsä lausua hänelle tärkeän tuntuista lausetta vai tuntuuko se teennäiseltä.

Nummen Karkkipäivä on jotenkin hurmannut kertojaäänillään. Koko teksti tuntuu kertaistumalta kirjoiteltulta, niin todellisena ja luontevana se etenee. Saa miettimään, onko se todella luonnollista vai niin hiottua, että tuntuu luontevalta. Missä kulkee se veteen piirretty raja?

Mutta ensin ompelen vielä pari mekkoa lauantaisiin ristiäisiin. On hänellä jo nimi, ollut syntymästään saakka, mutta tehdään siitä nyt oikein virallista. Ja sitten on Euroviisut! Gå Pernilla!

P.S. Ajatelkaapa, että Aamu oli aikanaan Syksyn sävelessä vasta viides. Voitto meni Jukka Kuoppamäen kappaleelle, jota en ainakaan koskaan muista kuulleeni.

P.P.S. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein.