Varjoa ja valoa

Tammikuussa 2016 julkaistaan Sairauden voittamat. Luulen, että se on tärkein kirja, jonka voin kuunaan kirjoittaa. Se kertoo minun äitini ja isäni tarinan – tai ei heidän tarinaansa, vaan heidän kuolemansa tarinan. Se kertoo vuosista 2010-2013, joina äiti ja isä perätysten sairastuivat ja kuolivat syöpäsairauksiin.

Kirjan merkityksen aistii jo nyt, vaikkei sitä ole vielä edes julkaistu. Kuukautta ennen julkaisua siitä oli jo tehty kaksi haastattelua maan isoimpiin lehtiin. Ne ovat arkipäivää jollekin toiselle, mutta tälle tarinalle ja sen teemoille valtavan merkittäviä. Kuolema ja syöpäsairaus eivät ole kauniita sanoja, mutta ne ovat silti arkea hyvin monille. Sitä toivon voivani tuolla kirjalla alleviivata.

Tajuan kirjan edustavan monin tavoin syöpäsairaan läheisen kokemusta, vaikka se on vain minun kokemukseni. Taudin kulussa on paljon samaa – sen olen itse huomannut puhuessani muiden sairastuneiden läheisten kanssa.

Toivon tuolla tarinalla voivani antaa äänen niille läheisille ja sairastuneille, jotka olisivat halunneet kertoa oman tarinansa itse, mutta eivät ole voineet.

Toisaalta samalla toivon kylliksi alleviivaavani, että se on vain minun kokemukseni. En ole kaikki eivätkä kaikki ole minä. Minä koin sen näin.

Tuntuu silti hassulta puhua kuolemasta ja sairaudesta, kun minulla on kaikki hyvin! Elämä on palannut noiden vuosien jälkeen uomiinsa ja se on pääpiirteittäin hyvää. Sitä jotenkin hirvittävän hyvin kuvaa se, että käytännössä täysin yhtaikaisesti Sairauden voittamien kanssa ilmestyy Miisa-sarjan kolmas osa, Miisa ja jääprinsessa, jota odottavat monet sadat Miisa-fanit.

Sitä elämä on, varjoa ja valoa.

Juuri nyt

Otetaan tilannekatsaus. Mitä tapahtuu juuri nyt:

Oikeastaan istun olohuoneen sohvalla ja kuuntelen seinän takaa Paavo Pesusientä, jota sairas lapsi katsoo – mutta en tarkoita sitä, vaan isompia linjoja. Sitä, mitä on nyt meneillään ja mitä on tulossa.

Tammikuussa minulta ilmestyy kaksi kirjaa: Miisa-sarjan kolmas osa Miisa ja jääprinsessa sekä minun ja perheeni vuosista 2010-2013 kertova asiaproosateos Sairauden voittamat. Kirjat ilmestyvät oikeastaan aivan yhtä aikaa, mikä jollain lailla sopii hyvin minun elämääni ylipäänsä. Tässä tapahtuu muutenkin kaikki yhtä aikaa ja yhdessä rysäyksessä.

Aloitan Miisasta.

Miisa ja jääprinsessa on siis kolmas osa sarjassa, joka kertoo ihanasta 13-vuotiaasta taitoluistelijatyttö Miisasta. Miisa on välillä hyvin fokusoitunut, tavoitteellinen harrastaja vaikeassa lajissa – välillä taas oikutteleva, kovapäinen tytär ihan tavallisessa perheessä – välillä sydämellinen mutta epävarma ystävä – ja toisinaan myös ihan pikkuisen ihastunut ja jopa vähän r****tunut teini-ikäinen.

Miisasta on ihana kirjoittaa. Hän on vahvin hahmo, josta olen koskaan kirjoittanut, ja Miisa todella ohjaa tiensä tekstin läpi. Hän tekee välillä oikein ja välillä väärin, ja aina hän toimii ennen kuin ajattelee, jolloin kirjailija lähinnä yrittää pysyä kärryillä siitä, mitä hänen toimensa aiheuttavat. Miisa on ihana, vahvasti oikeudentuntoinen teini! Tässä kolmannessa osassa hän joutuu pohtimaan omaa rooliaan kaveripiirissä ja perheessä, ja jopa taistelemaan paikastaan. Toivon, että Miisan ystävät tykkäävät tästäkin osasta.

9789513187132_frontcover_draft_medium

Sitten se toinen.

9789513184735_frontcover_draft_medium

Sairauden voittamat on kirja, jota en tietenkään olisi koskaan halunnut kirjoittaa. Se kertoo kaikista niistä tunteista ja vaiheista, joita kävimme läpi vuosina 2010-2013, kun äitini ja isäni vuorotellen sairastuivat ja kuolivat syöpäsairauksiin. Äiti sairastui keväällä 2010 ja kuoli helmikuussa 2012. Vain kaksi viikkoa äidin hautajaisten jälkeen sairastui isä, joka menehtyi kesäkuussa 2013.

Tuo ajanjakso olisi voinut olla toisenlainen. Helmikuussa 2011 julkaisin esikoisromaanini Veljen vaimo, jonka piti olla hieno lähtölaukaus unelmieni uralle kirjailijana. Kävi kuitenkin niin, että toinen romaani ei mennyt heti kustantamossa läpi, sitten kustantamon oma liiketoiminta alkoi sakata ja sen jälkeen äiti äkkiarvaamatta kuolikin. Kaikki meni ihan toisin kuin piti ja kirjailijanura tuntui välillä hyvin kaukaiselta. Mutta isän sairastuttua minun piti tehdä päässäni tilaa: piti käsitellä äidin monivaiheinen sairaus ja yllättävä kuolema, että voisin ymmärtää mitä oli tapahtumassa isälle. Silloin asiat alkoivat järjestyä tekstiksi kuin luonnostaan.

Nyt niistä on tullut kirja, joka kertoo nimensä mukaisesti sairauden voittamista äidistä ja isästä. Toivon sen kertovan samalla myös kymmenistä ja sadoista tuhansista muista ihmisistä, jotka ovat kuolleet syöpään hiljaisuudessa. Äideistä, isistä, tyttäristä, pojista, puolisoista, veljistä, siskoista, enoista, tädeistä, sedistä, mummoista, vaareista, ystävistä, rakastetuista, naapureista. Äidin ja isän sairastaessa kaipasin valtavasti tukea syöpäsairauden käsittelyyn ja lähestyvään kuolemaan läheisen näkökulmasta. Etsin tarinoita, joita ei ollut. Syöpäkuolemasta ei puhuttu, puhuttiin vain selviytyjistä. Heidän tarinansa kerrottiin, kuolleiden ei. Minusta alkoi tuntua siltä, että minun on kerrottava oma tarinani.

Sitä kirja todella on: minun tarinani. Haluan alleviivata sitä. Siinä ei kerrota sitä, miltä tuntuu kuolla syöpään tai edes sairastaa sitä, sillä en – ainakaan vielä – tiedä millaista se on. Kirja kertoo siitä, millaista on seurata läheistensä sairautta ja kuolemaa, vieläpä etäältä, 300 kilometrin päästä vanhemmistani, voimatta juuri vaikuttaa mihinkään. Se kertoo sairaudesta ja yhtaikaa siitä, miten arki jatkuu eikä elämä lakkaa, vaikka kuolema tulee.

Kuolema on osa elämää, ja siitä puhutaan ja koetaan aivan liian vähän. Kuolema on meillä sairaalassa ja kirkossa, ei arjessa eikä kodeissa. Pelkäämme sairaalaa, kirkkoa ja kuolemaa. Jos puhuisimme kuolemasta enemmän, ehkä emme pelkäisi sitä vaan hyväksyisimme sen – ja samalla näkisimme elämämme toisin sen, mitä haluamme ja mitä yritämme elämämme aikana tehdä.

Siksi onkin sopivaa puhua myös muusta.

Kyllä, käsikirjoituksia on tekeillä yhä vain monta (ei ehkä kuitenkaan aiempaa enempää). Kaikkien niiden joukosta ehkä kuitenkin tärkein on toinen aikuisten romaanini, joka on ollut kesken vuodesta 2009 alkaen, tai itse asiassa se on jo valmistunutkin muka monta kertaa, ja olen luullut sen olevan hyvä, muttei se ole ollut. Tekoniminä sillä on ollut muun muassa Juuret ja Irti, ja nyt olen taas nimennyt sen uudelleen (työnimi on niin lattea, etten taida uskaltaa kirjoittaa sitä tähän).

Mikä parasta tai pahinta, olen saanut taas kerran yhden valaistumisen sen suhteen! Mutta tällä kertaa se ei koske tekstin rakennetta tai kertojamuotoa – vaan minua. Yhtäkkiä tunnen löytäneeni kirjoitustyylin, joka on luonteva ja pakoton. En käsitä, en siis todellakaan käsitä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä kirjoittaminen sujuu.

Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että sitä edelsi ”oivallus” kertojamuodosta – ja seurasi oivallus tekstin rakenteesta…

Nyt tuntuu siltä, että minusta voi vielä tulla kirjailija.

En sano, että minusta tulee kirjailija. Olen jo kirjailija, pian viisi kirjaa julkaissut. Mutta jotain puuttuu – ehkä varmuus siitä, että olen kirjailija jatkossakin. Siinä on vielä tekemistä ja tavoittelemista.