Itseanalyysin tarpeessa

Taas on edessä tilanne, jonka jokainen kirjoittaja kohtaa joskus (tai no, ainakin minä ja tosi usein):

Uusi käsikirjoitukseni on loistava. Se on läpitunkeva mutta ei ilmeinen vaan hienovaraisesti lukijan oman älyn huomioiva analyysi nyky-yhteiskunnasta. Mutta se on myös vetävä ja tapahtumarikas lukuromaani, josta pidän niin paljon, että ajattelen sitä ihan koko ajan enkä laskisi sitä käsistäni, jos olisin sen lukija. Sillä on muuten täydellinen nimikin.

Mutta kun se pitäisi vielä kirjoittaa.

En oikeasti tiedä, onko tämä kirjoittajien yleinen ongelma (kollegat, jos seuraavat tätä hyvin harvakseltaan päivittyvää blogia, voivat kertoa) mutta minulle se on. Olen parhaimmillani juonisuunnitelmien tekijänä, ja jos sillä saisi elantonsa, voisin keksiä niitä muillekin. Monta päivässä. Voisin olla juonisuunnitelmien Waltari!

Mutta kun pitäisi kirjoittaa. Silloin en saa aikaiseksi. Jotenkin usko omiin kykyihin katoaa. Tiedän, että kirjoittajana olen ihan ookoo – saan sanoja toistensa perään ja saan tekstiä aikaiseksi, kunhan vain käsken itseäni. Parempi olen uudelleenkirjoittajana; se on minun toinen oikein hyvä ominaisuuteni kirjoittajana. Osaan editoida ja kritikoida tekstiäni, jotenkin irtautua sen ulkopuolelle. Erityisen huono olen muuten taustatyön tekijänä. Joko lykkään taustatarkistuksia ”teen tämän sitten myöhemmin” -ajatuksella (jolloin kässäri on täynnä XXXTARKISTATÄMÄ-merkintöjä) tai sitten uppoan tutkimaan jotain asiaa niin syvällisesti, että koko kirjoittaminen unohtuu…

Vähän niin kuin nyt. Minulla on se erinomainen juonisuunnitelma, eikä kirjoittamisesta vaan tule mitään. Joten tulin tekemään blogipäivitystä, jossa harhauduin jaarittelemaan aivan muusta kuin mistä piti.

Siitä, että pitäisi kirjoittaa se erinomainen juonisuunnitelma romaaniksi.

Luulen, että se on pelkoa. Pelkoa siitä, että joutuu sietämään omaa keskinkertaisuuttaan, koska sitä totta vie joudun tekemään joka sanalla. Välillä – tai aika useinkin – tulee hakattua päätä seinään, kun jokainen näppäimistöltä muodostuva sana on niin kankea ja teennäinen. (Jostain syystä teksti muuten ei yleensä koskaan olekaan uudelleenluennassa niin huonoa, mutta ei nyt taas mennä muihin asioihin…) Eikä kukaan tee mielellään asioita, joissa on vain keskinkertainen jos voi tehdä myös asioita joissa on todella hyvä, kuten juonisuunnitelmia!

Mutta kun minä en halua ryhtyä tekemään juonisuunnitelmia. Haluan kirjoittaa romaaneja.

Ehkä pelkoa on pakko sietää? Ehkä siitä ei pääse eroon lainkaan. Olen julkaissut viisi kirjaa, ja kustantamossa odottaa kolme käsikirjoitusta lisää. Herranen aika, kun niitä onkin jo monta. Kahdeksan julkaistua kirjaa! Eikö se riitä todistamaan, että minä osaan tämän homman? Ei muuta kuin töihin, hakkaamaan sitä näppäimistöä, vai?

Vai. Vai vai vai vai vai.

Vali. Vali vali vali vali vali, koska valitustahan tämä on. Valitusta siitä, etten ole täydellinen, niin kuin ei ole kukaan muukaan. Se on asia, joka on hyvin helppoa sietää ja ymmärtää kaikkien muiden kohdalla ja niin vaikeaa omalla kohdalla.

Keskinkertainen kirjoittaja lopettaa ja yrittää nyt siirtyä tekstinkäsittelyohjelman pariin. Tosin muistin juuri, että tarkka lukusuunnitelma on vielä kesken, joten ei vielä tarvitse kirjoittaa!

Juuri nyt

Otetaan tilannekatsaus. Mitä tapahtuu juuri nyt:

Oikeastaan istun olohuoneen sohvalla ja kuuntelen seinän takaa Paavo Pesusientä, jota sairas lapsi katsoo – mutta en tarkoita sitä, vaan isompia linjoja. Sitä, mitä on nyt meneillään ja mitä on tulossa.

Tammikuussa minulta ilmestyy kaksi kirjaa: Miisa-sarjan kolmas osa Miisa ja jääprinsessa sekä minun ja perheeni vuosista 2010-2013 kertova asiaproosateos Sairauden voittamat. Kirjat ilmestyvät oikeastaan aivan yhtä aikaa, mikä jollain lailla sopii hyvin minun elämääni ylipäänsä. Tässä tapahtuu muutenkin kaikki yhtä aikaa ja yhdessä rysäyksessä.

Aloitan Miisasta.

Miisa ja jääprinsessa on siis kolmas osa sarjassa, joka kertoo ihanasta 13-vuotiaasta taitoluistelijatyttö Miisasta. Miisa on välillä hyvin fokusoitunut, tavoitteellinen harrastaja vaikeassa lajissa – välillä taas oikutteleva, kovapäinen tytär ihan tavallisessa perheessä – välillä sydämellinen mutta epävarma ystävä – ja toisinaan myös ihan pikkuisen ihastunut ja jopa vähän r****tunut teini-ikäinen.

Miisasta on ihana kirjoittaa. Hän on vahvin hahmo, josta olen koskaan kirjoittanut, ja Miisa todella ohjaa tiensä tekstin läpi. Hän tekee välillä oikein ja välillä väärin, ja aina hän toimii ennen kuin ajattelee, jolloin kirjailija lähinnä yrittää pysyä kärryillä siitä, mitä hänen toimensa aiheuttavat. Miisa on ihana, vahvasti oikeudentuntoinen teini! Tässä kolmannessa osassa hän joutuu pohtimaan omaa rooliaan kaveripiirissä ja perheessä, ja jopa taistelemaan paikastaan. Toivon, että Miisan ystävät tykkäävät tästäkin osasta.

9789513187132_frontcover_draft_medium

Sitten se toinen.

9789513184735_frontcover_draft_medium

Sairauden voittamat on kirja, jota en tietenkään olisi koskaan halunnut kirjoittaa. Se kertoo kaikista niistä tunteista ja vaiheista, joita kävimme läpi vuosina 2010-2013, kun äitini ja isäni vuorotellen sairastuivat ja kuolivat syöpäsairauksiin. Äiti sairastui keväällä 2010 ja kuoli helmikuussa 2012. Vain kaksi viikkoa äidin hautajaisten jälkeen sairastui isä, joka menehtyi kesäkuussa 2013.

Tuo ajanjakso olisi voinut olla toisenlainen. Helmikuussa 2011 julkaisin esikoisromaanini Veljen vaimo, jonka piti olla hieno lähtölaukaus unelmieni uralle kirjailijana. Kävi kuitenkin niin, että toinen romaani ei mennyt heti kustantamossa läpi, sitten kustantamon oma liiketoiminta alkoi sakata ja sen jälkeen äiti äkkiarvaamatta kuolikin. Kaikki meni ihan toisin kuin piti ja kirjailijanura tuntui välillä hyvin kaukaiselta. Mutta isän sairastuttua minun piti tehdä päässäni tilaa: piti käsitellä äidin monivaiheinen sairaus ja yllättävä kuolema, että voisin ymmärtää mitä oli tapahtumassa isälle. Silloin asiat alkoivat järjestyä tekstiksi kuin luonnostaan.

Nyt niistä on tullut kirja, joka kertoo nimensä mukaisesti sairauden voittamista äidistä ja isästä. Toivon sen kertovan samalla myös kymmenistä ja sadoista tuhansista muista ihmisistä, jotka ovat kuolleet syöpään hiljaisuudessa. Äideistä, isistä, tyttäristä, pojista, puolisoista, veljistä, siskoista, enoista, tädeistä, sedistä, mummoista, vaareista, ystävistä, rakastetuista, naapureista. Äidin ja isän sairastaessa kaipasin valtavasti tukea syöpäsairauden käsittelyyn ja lähestyvään kuolemaan läheisen näkökulmasta. Etsin tarinoita, joita ei ollut. Syöpäkuolemasta ei puhuttu, puhuttiin vain selviytyjistä. Heidän tarinansa kerrottiin, kuolleiden ei. Minusta alkoi tuntua siltä, että minun on kerrottava oma tarinani.

Sitä kirja todella on: minun tarinani. Haluan alleviivata sitä. Siinä ei kerrota sitä, miltä tuntuu kuolla syöpään tai edes sairastaa sitä, sillä en – ainakaan vielä – tiedä millaista se on. Kirja kertoo siitä, millaista on seurata läheistensä sairautta ja kuolemaa, vieläpä etäältä, 300 kilometrin päästä vanhemmistani, voimatta juuri vaikuttaa mihinkään. Se kertoo sairaudesta ja yhtaikaa siitä, miten arki jatkuu eikä elämä lakkaa, vaikka kuolema tulee.

Kuolema on osa elämää, ja siitä puhutaan ja koetaan aivan liian vähän. Kuolema on meillä sairaalassa ja kirkossa, ei arjessa eikä kodeissa. Pelkäämme sairaalaa, kirkkoa ja kuolemaa. Jos puhuisimme kuolemasta enemmän, ehkä emme pelkäisi sitä vaan hyväksyisimme sen – ja samalla näkisimme elämämme toisin sen, mitä haluamme ja mitä yritämme elämämme aikana tehdä.

Siksi onkin sopivaa puhua myös muusta.

Kyllä, käsikirjoituksia on tekeillä yhä vain monta (ei ehkä kuitenkaan aiempaa enempää). Kaikkien niiden joukosta ehkä kuitenkin tärkein on toinen aikuisten romaanini, joka on ollut kesken vuodesta 2009 alkaen, tai itse asiassa se on jo valmistunutkin muka monta kertaa, ja olen luullut sen olevan hyvä, muttei se ole ollut. Tekoniminä sillä on ollut muun muassa Juuret ja Irti, ja nyt olen taas nimennyt sen uudelleen (työnimi on niin lattea, etten taida uskaltaa kirjoittaa sitä tähän).

Mikä parasta tai pahinta, olen saanut taas kerran yhden valaistumisen sen suhteen! Mutta tällä kertaa se ei koske tekstin rakennetta tai kertojamuotoa – vaan minua. Yhtäkkiä tunnen löytäneeni kirjoitustyylin, joka on luonteva ja pakoton. En käsitä, en siis todellakaan käsitä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä kirjoittaminen sujuu.

Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että sitä edelsi ”oivallus” kertojamuodosta – ja seurasi oivallus tekstin rakenteesta…

Nyt tuntuu siltä, että minusta voi vielä tulla kirjailija.

En sano, että minusta tulee kirjailija. Olen jo kirjailija, pian viisi kirjaa julkaissut. Mutta jotain puuttuu – ehkä varmuus siitä, että olen kirjailija jatkossakin. Siinä on vielä tekemistä ja tavoittelemista.