Juuri nyt

Otetaan tilannekatsaus. Mitä tapahtuu juuri nyt:

Oikeastaan istun olohuoneen sohvalla ja kuuntelen seinän takaa Paavo Pesusientä, jota sairas lapsi katsoo – mutta en tarkoita sitä, vaan isompia linjoja. Sitä, mitä on nyt meneillään ja mitä on tulossa.

Tammikuussa minulta ilmestyy kaksi kirjaa: Miisa-sarjan kolmas osa Miisa ja jääprinsessa sekä minun ja perheeni vuosista 2010-2013 kertova asiaproosateos Sairauden voittamat. Kirjat ilmestyvät oikeastaan aivan yhtä aikaa, mikä jollain lailla sopii hyvin minun elämääni ylipäänsä. Tässä tapahtuu muutenkin kaikki yhtä aikaa ja yhdessä rysäyksessä.

Aloitan Miisasta.

Miisa ja jääprinsessa on siis kolmas osa sarjassa, joka kertoo ihanasta 13-vuotiaasta taitoluistelijatyttö Miisasta. Miisa on välillä hyvin fokusoitunut, tavoitteellinen harrastaja vaikeassa lajissa – välillä taas oikutteleva, kovapäinen tytär ihan tavallisessa perheessä – välillä sydämellinen mutta epävarma ystävä – ja toisinaan myös ihan pikkuisen ihastunut ja jopa vähän r****tunut teini-ikäinen.

Miisasta on ihana kirjoittaa. Hän on vahvin hahmo, josta olen koskaan kirjoittanut, ja Miisa todella ohjaa tiensä tekstin läpi. Hän tekee välillä oikein ja välillä väärin, ja aina hän toimii ennen kuin ajattelee, jolloin kirjailija lähinnä yrittää pysyä kärryillä siitä, mitä hänen toimensa aiheuttavat. Miisa on ihana, vahvasti oikeudentuntoinen teini! Tässä kolmannessa osassa hän joutuu pohtimaan omaa rooliaan kaveripiirissä ja perheessä, ja jopa taistelemaan paikastaan. Toivon, että Miisan ystävät tykkäävät tästäkin osasta.

9789513187132_frontcover_draft_medium

Sitten se toinen.

9789513184735_frontcover_draft_medium

Sairauden voittamat on kirja, jota en tietenkään olisi koskaan halunnut kirjoittaa. Se kertoo kaikista niistä tunteista ja vaiheista, joita kävimme läpi vuosina 2010-2013, kun äitini ja isäni vuorotellen sairastuivat ja kuolivat syöpäsairauksiin. Äiti sairastui keväällä 2010 ja kuoli helmikuussa 2012. Vain kaksi viikkoa äidin hautajaisten jälkeen sairastui isä, joka menehtyi kesäkuussa 2013.

Tuo ajanjakso olisi voinut olla toisenlainen. Helmikuussa 2011 julkaisin esikoisromaanini Veljen vaimo, jonka piti olla hieno lähtölaukaus unelmieni uralle kirjailijana. Kävi kuitenkin niin, että toinen romaani ei mennyt heti kustantamossa läpi, sitten kustantamon oma liiketoiminta alkoi sakata ja sen jälkeen äiti äkkiarvaamatta kuolikin. Kaikki meni ihan toisin kuin piti ja kirjailijanura tuntui välillä hyvin kaukaiselta. Mutta isän sairastuttua minun piti tehdä päässäni tilaa: piti käsitellä äidin monivaiheinen sairaus ja yllättävä kuolema, että voisin ymmärtää mitä oli tapahtumassa isälle. Silloin asiat alkoivat järjestyä tekstiksi kuin luonnostaan.

Nyt niistä on tullut kirja, joka kertoo nimensä mukaisesti sairauden voittamista äidistä ja isästä. Toivon sen kertovan samalla myös kymmenistä ja sadoista tuhansista muista ihmisistä, jotka ovat kuolleet syöpään hiljaisuudessa. Äideistä, isistä, tyttäristä, pojista, puolisoista, veljistä, siskoista, enoista, tädeistä, sedistä, mummoista, vaareista, ystävistä, rakastetuista, naapureista. Äidin ja isän sairastaessa kaipasin valtavasti tukea syöpäsairauden käsittelyyn ja lähestyvään kuolemaan läheisen näkökulmasta. Etsin tarinoita, joita ei ollut. Syöpäkuolemasta ei puhuttu, puhuttiin vain selviytyjistä. Heidän tarinansa kerrottiin, kuolleiden ei. Minusta alkoi tuntua siltä, että minun on kerrottava oma tarinani.

Sitä kirja todella on: minun tarinani. Haluan alleviivata sitä. Siinä ei kerrota sitä, miltä tuntuu kuolla syöpään tai edes sairastaa sitä, sillä en – ainakaan vielä – tiedä millaista se on. Kirja kertoo siitä, millaista on seurata läheistensä sairautta ja kuolemaa, vieläpä etäältä, 300 kilometrin päästä vanhemmistani, voimatta juuri vaikuttaa mihinkään. Se kertoo sairaudesta ja yhtaikaa siitä, miten arki jatkuu eikä elämä lakkaa, vaikka kuolema tulee.

Kuolema on osa elämää, ja siitä puhutaan ja koetaan aivan liian vähän. Kuolema on meillä sairaalassa ja kirkossa, ei arjessa eikä kodeissa. Pelkäämme sairaalaa, kirkkoa ja kuolemaa. Jos puhuisimme kuolemasta enemmän, ehkä emme pelkäisi sitä vaan hyväksyisimme sen – ja samalla näkisimme elämämme toisin sen, mitä haluamme ja mitä yritämme elämämme aikana tehdä.

Siksi onkin sopivaa puhua myös muusta.

Kyllä, käsikirjoituksia on tekeillä yhä vain monta (ei ehkä kuitenkaan aiempaa enempää). Kaikkien niiden joukosta ehkä kuitenkin tärkein on toinen aikuisten romaanini, joka on ollut kesken vuodesta 2009 alkaen, tai itse asiassa se on jo valmistunutkin muka monta kertaa, ja olen luullut sen olevan hyvä, muttei se ole ollut. Tekoniminä sillä on ollut muun muassa Juuret ja Irti, ja nyt olen taas nimennyt sen uudelleen (työnimi on niin lattea, etten taida uskaltaa kirjoittaa sitä tähän).

Mikä parasta tai pahinta, olen saanut taas kerran yhden valaistumisen sen suhteen! Mutta tällä kertaa se ei koske tekstin rakennetta tai kertojamuotoa – vaan minua. Yhtäkkiä tunnen löytäneeni kirjoitustyylin, joka on luonteva ja pakoton. En käsitä, en siis todellakaan käsitä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä kirjoittaminen sujuu.

Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että sitä edelsi ”oivallus” kertojamuodosta – ja seurasi oivallus tekstin rakenteesta…

Nyt tuntuu siltä, että minusta voi vielä tulla kirjailija.

En sano, että minusta tulee kirjailija. Olen jo kirjailija, pian viisi kirjaa julkaissut. Mutta jotain puuttuu – ehkä varmuus siitä, että olen kirjailija jatkossakin. Siinä on vielä tekemistä ja tavoittelemista.

Työn alla

Karttelen nykyisin tätä blogia. Jollain lailla aika on ajanut blogien ohi, ainakin minun aikani. Lyhyemmät ja vähemmän vaivattomat päivitykset sopisivat paremmin elämäntilanteeseen. Perustinkin Jotain punaista -kässärille tuon Facebook-sivun, mutta nyt kun työn alla on ollut ja on yhä muita tekstejä, niille ei ole mitään seurantaa. Ja kuitenkin tykkäisin raportoida edistyksestä sekä itselleni että mahdollisesti siitä kiinnostuneille lukijoille.

Ideoita?

Työn alla tällä hetkellä, tässä järjestyksessä ovat:

  • Aikuisten romaanikäsikirjoitus Irti, joka ei muuten enää ole Irti vaan jotain muuta, koska se on muuttanut luonnettaan. Olen taas kerran purkanut sen palasiksi ja aloittanut alusta. Miehen mukaan tämä on sitten viimeinen kerta, kun sitä kirjoitan, kun parempaakin tekemistä kuulemma olisi! Kässäri on siis ollut työn alla jo viisi vuotta. Kustannussopimusta ei ole, mutta kannustusta uudelleenkirjoittamiseen kustantamosta päin kuitenkin. Panostan siihen nyt kesän ajan täysillä!
  • Äitini ja isäni sairastumisista ja kuolemasta kertova käsikirjoitus, jonka Tammi julkaisee vuoden 2016 alussa. Kustannustoimitus alkaa syksyllä, kesällä jo teen pieniä omia muokkauksia.
  • Miisa-sarjan kolmas osa, joka julkaistaan myös vuoden 2016 alussa Tammella. Kässäri valmistui toukokuussa ja toimitustyö tehdään syksyllä.
  • Miisa-sarjan neljättä osaa aloittelen joskus syksyllä, sillä tykkään tehdä ajoissa valmista tai ainakin puolivalmista! Neljäs osa julkaistaan todennäköisesti keväällä 2017, joten aikaa on, kunhan alkuun pääsen.
  • Syksyllä palaan myös mysteeriprojektiin, joka on jotain aivan uutta lukeville ja vähemmän lukeville naisille. Siitä ei ole mitään sopimuksia muille kuin projektissa mukana oleville naisille. Parin vuoden tauko projektista on auttanut hahmottamaan paremmin, mitä olemme tekemässä, mutta silti tähän liittyy tervettä jännitystä. Tuleeko siitä mitään? Tuleeko siitä hyvä? Olen tässä muutakin kuin kirjailija. Puhutaan siitä sitten joskus…
  • Tulevan vuoden aikana aloitan uudenkin mysteeriprojektin, joka suuntautuu samalle 9+ ryhmälle kuin Miisa-sarja. Siitä ei ole kustannussopimusta, mutta olisikohan oikein sanoa, että siitä on kustannusyhteisymmärrys?
  • Jotain punaista -romaani on pudonnut tärkeysjärjestyksessä näin alas! Mutta jollain lailla se on silti ”kakkosprojektini”, sillä joku aikuisten fiktiivinen romaani minulla on oltava koko ajan rakenneltavana. Joten, kunhan saan entisen Irtin pois käsistäni, Jotain punaista nousee taas humahtaen tärkeysjärjestyksessä.

    Eikä siinä vielä kaikki, sillä työvuoroon ovat tulossa myös:

  • Nuorille sekä nuorille aikuisille suuntautuva novellikokoelma, jonka ideasta tykkään aivan valtavasti. Teema liittyy tyttöihin ja… ei, enpä sanokaan enempää.
  • ”Kansainväliseksi läpimurtoromaaniksi” leimaamani työnimetön kässäri, jota olen jo takavuosina kirjoittanut noin 100 liuskan verran – mutta jota en silloisessa elämäntilanteessa vaan pystynyt jatkamaan. Se oli liian iso enkä minä ollut liian hyvä. Tämä tulee kirjoitusvuoroon sitten, kun Irti ja Jotain punaista ovat lepovuorossa (tai julkaistu!). Oikeastaan on sillä työnimi, mutta nimi itsessään paljastaa koko idean, jonka vielä haluan pitää salassa.
  • ”Finlandia-ehdokkaaksi” kutsumani työnimetön kässäri, johon olen joskus blogissani viitannut nimellä Vierivä kivi. Viime viikolla sain tätä koskevan vision, joka teki epämääräisestä ideasta kokonaisuuden.

    Pöytälaatikosta löytyy lisäksi:

  • Romaaniluonnostelma kolmen sukupolven oikeudesta elämään ja kuolemaan.
  • Luonnostelma surua käsittelevästä lastenkirjasta.
  • Luonnostelma sisarusten erilaisuutta käsittelevästä lastenkirjasta.
  • Idea poika-aiheisesta lastenkirjasarjasta (joista yksi on pään sisällä luonnosteltu).

Riittäisipä aikaa ja elinvuosia. Joku kirjailija varmaan pyörtyy listan lukiessaan ja useampikin nauraa…

No, nuorimmainenkin aloittaa päivähoidon syksyllä. Apurahoituksen, royaltien ja ennakoiden turvin olen varmistanut itselleni työtulon noin vuodeksi. Katsotaan sitten vuoden päästä, missä mennään tällä listalla (ja millaiseksi se on paisunut).

Hups!