Tämän taivaan alla

No niin, missä mennään tänään? On toukokuun alku, Suomessa kevään lämpimin päivä ja minä elän kirjailijaelämää.

Tosin aika arkista, erakoitunutta kirjailijaelämää – mutta just sellaisesta tykkään!

Tärkeä päivitys on, että toinen aikuisten romaanini julkaistaan keväällä 2018. Kustantaja on Tammi. Kirjan nimi on vielä auki, mutta sivuja tulee noin miljoona (kässärissä on 568 liuskaa).

Voiko olla yhtä aikaa sanaton ja silti täynnä sanoja?

Esikoisen julkaisusta tulee olemaan tuolloin aikaa jo seitsemän vuotta. Ja kappas vaan, “toinen romaanini” tuleekin olemaan yhdestoista julkaisuni. Eipä tosiaan ollut polku kahden käsikirjoituksen välillä kovin mutkaton! Väliin tulee mahtumaan viisi Miisa-sarjan nuortenromaania (neljä on jo julkaistu, viides julkaistaan tammikuussa 2018), kaksi Lukupalat-sarjan lastenkirjaa (Bellan pentupoppoo tulee julki tänä kesänä), yksi lastenromaani Nellyn uudet kuviot, joka muuten saa jatkoa syksyllä 2018, ja vielä tärkeä, tärkeä omaelämäkerrallinen Sairauden voittamat vanhempieni sairaudesta ja kuolemasta.

Kyllä, kyllä, minusta on tullut kirjailija! Ja miten onnellinen olenkaan, että tämä nyt meni sitten juuri näin.

Sain tämän työnimillä Juuret, Irti, Kaikki minusta, Kokonaiset ja Kuplia kulkeneen käsikirjoituksen valmiiksi loppiaisena. Koko syksyn ja talven ajan mietin, mitä sen valmistuminen tarkoittaa. Koin, että olin tienhaarassa. Kässärin aiemmat versiot olivat vuosien varrella käyneet kahdella eri kustantamolla (ensin Arktisella Banaanilla, sitten Tammella) eivätkä olleet oikein ihastuttanut kummassakaan. Versioitakin oli varmasti jo 20 ja muutoksia lukemattomia: alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli yksi kertoja, jossain vaiheessa nostin kertojiksi kaksi muutakin kirjan henkilöä, myöhemmin vein yhden mielenterveyspotilaaksi ja sitten toin laitoksesta ulos, lahjoin kaunaiseksi ja katkeraksi vainoojaksi, sitten poistin hänet kokonaan tekstistä ja vaihdoin tilalle vielä yhden aivan uuden henkilön ja miljöön…

Välillä teksti tuntui oikealta, välillä väärältä. Tulin ihan sokeaksi omalle työlleni. Onko tässä ideaa vai ei? Osaanko minä vai en?

Tiesin osaavani kirjoittaa tarinoita, koska olin niitä julkaissut. Oliko sittenkin vika tarinassa itsessään, oliko se vain huono tai lattea – vai yritinkö liian vaikeaa? Pitäisikö tyytyä tekemään sellaista, mikä sujuu?

Erästä kysymystä pohdin koko talven: Jospa minusta kuuluisikin tulla lastenkirjailija? Aloin olla aivan tyytyväinen siihen kohtalooni. Lapsille kirjoittaminen on ihanaa, suoraviivaista, rehellistä. Lastenkirjailijoista ei media juuri välitä, vaan saa tehdä omaa hommaansa risoissa verkkareissa ja villapaidoissa, ilman painetta haastatteluista ja siitä että tukka ei nyt oo hyvin. Ja toisaalta lastenkirjailijan vaikutus maailmaan on ehkä paljon suurempikin kuin aikuisille kirjoittavien. Ainakin minä kasvaessa muodostin maailmankuvani ensin Merja Jalon Ponitalli-sarjan ja sittemmin Tuija Lehtisen romaanien kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat pilareita, joiden varaan kehittyvä maailma rakentuu – ne antavat uskon maailmaan, sen hyvyyteen tai sen pahuuteen, tarjoavat käyttäytymisen malleja kiperiin tilanteisiin ja tukea vaikeisiin hetkiin. Sehän on yksi maailman tärkeimpiä tehtäviä!

Ja sitten tulikin eräänä perjantaina soitto kustannuspäälliköltä: “Olen lukenut tällä viikolla hemmetin hyvän kässärin, ja se on sinun kirjoittamasi.”

Siivouspäivä jäi sanattoman häkeltyneenä puolitiehen, iltaruoaksi haimme McAteriat. Minusta ei tulisikaan lastenkirjailija – ei pelkästään. Tulisi molempia.

Tavatessamme kustannustoimittaja kysyi: ”Ethän aio lopettaa nyt lastenkirjoja? Eihän aikuisille kirjoittamalla Suomessa elä.” Ei elä – enkä lopettaisi, vaikka eläisi. Olen projekti-ihminen ja on ihanaa tehdä projekteja, joiden pää on näkyvissä. Ihan seitsemän vuoden päähän en näe.

Teen siis molempia.

Miisa-sarjan viides osa on loppusuoralla, Bella-sarjan toinen osa kuvittajalla (ilmestyy kesällä) ja uuden, ihanasta muodostelmaluisteluharrastuksesta kertovan IceLove-sarjan toisesta osasta on sopimus allekirjoitettu. Työsuunnitelmassa sen aika on loppusyksystä. Miisa-kässärin valmistuttua on siis noin puoli vuotta tyhjää tehdä ”jotain muuta”.

Mitähän se olisi? No, sanotaan että jospa seuraavaan aikuisten julkaisuun ei menisi ihan seitsemää vuotta!

Juuri nyt

Otetaan tilannekatsaus. Mitä tapahtuu juuri nyt:

Oikeastaan istun olohuoneen sohvalla ja kuuntelen seinän takaa Paavo Pesusientä, jota sairas lapsi katsoo – mutta en tarkoita sitä, vaan isompia linjoja. Sitä, mitä on nyt meneillään ja mitä on tulossa.

Tammikuussa minulta ilmestyy kaksi kirjaa: Miisa-sarjan kolmas osa Miisa ja jääprinsessa sekä minun ja perheeni vuosista 2010-2013 kertova asiaproosateos Sairauden voittamat. Kirjat ilmestyvät oikeastaan aivan yhtä aikaa, mikä jollain lailla sopii hyvin minun elämääni ylipäänsä. Tässä tapahtuu muutenkin kaikki yhtä aikaa ja yhdessä rysäyksessä.

Aloitan Miisasta.

Miisa ja jääprinsessa on siis kolmas osa sarjassa, joka kertoo ihanasta 13-vuotiaasta taitoluistelijatyttö Miisasta. Miisa on välillä hyvin fokusoitunut, tavoitteellinen harrastaja vaikeassa lajissa – välillä taas oikutteleva, kovapäinen tytär ihan tavallisessa perheessä – välillä sydämellinen mutta epävarma ystävä – ja toisinaan myös ihan pikkuisen ihastunut ja jopa vähän r****tunut teini-ikäinen.

Miisasta on ihana kirjoittaa. Hän on vahvin hahmo, josta olen koskaan kirjoittanut, ja Miisa todella ohjaa tiensä tekstin läpi. Hän tekee välillä oikein ja välillä väärin, ja aina hän toimii ennen kuin ajattelee, jolloin kirjailija lähinnä yrittää pysyä kärryillä siitä, mitä hänen toimensa aiheuttavat. Miisa on ihana, vahvasti oikeudentuntoinen teini! Tässä kolmannessa osassa hän joutuu pohtimaan omaa rooliaan kaveripiirissä ja perheessä, ja jopa taistelemaan paikastaan. Toivon, että Miisan ystävät tykkäävät tästäkin osasta.

9789513187132_frontcover_draft_medium

Sitten se toinen.

9789513184735_frontcover_draft_medium

Sairauden voittamat on kirja, jota en tietenkään olisi koskaan halunnut kirjoittaa. Se kertoo kaikista niistä tunteista ja vaiheista, joita kävimme läpi vuosina 2010-2013, kun äitini ja isäni vuorotellen sairastuivat ja kuolivat syöpäsairauksiin. Äiti sairastui keväällä 2010 ja kuoli helmikuussa 2012. Vain kaksi viikkoa äidin hautajaisten jälkeen sairastui isä, joka menehtyi kesäkuussa 2013.

Tuo ajanjakso olisi voinut olla toisenlainen. Helmikuussa 2011 julkaisin esikoisromaanini Veljen vaimo, jonka piti olla hieno lähtölaukaus unelmieni uralle kirjailijana. Kävi kuitenkin niin, että toinen romaani ei mennyt heti kustantamossa läpi, sitten kustantamon oma liiketoiminta alkoi sakata ja sen jälkeen äiti äkkiarvaamatta kuolikin. Kaikki meni ihan toisin kuin piti ja kirjailijanura tuntui välillä hyvin kaukaiselta. Mutta isän sairastuttua minun piti tehdä päässäni tilaa: piti käsitellä äidin monivaiheinen sairaus ja yllättävä kuolema, että voisin ymmärtää mitä oli tapahtumassa isälle. Silloin asiat alkoivat järjestyä tekstiksi kuin luonnostaan.

Nyt niistä on tullut kirja, joka kertoo nimensä mukaisesti sairauden voittamista äidistä ja isästä. Toivon sen kertovan samalla myös kymmenistä ja sadoista tuhansista muista ihmisistä, jotka ovat kuolleet syöpään hiljaisuudessa. Äideistä, isistä, tyttäristä, pojista, puolisoista, veljistä, siskoista, enoista, tädeistä, sedistä, mummoista, vaareista, ystävistä, rakastetuista, naapureista. Äidin ja isän sairastaessa kaipasin valtavasti tukea syöpäsairauden käsittelyyn ja lähestyvään kuolemaan läheisen näkökulmasta. Etsin tarinoita, joita ei ollut. Syöpäkuolemasta ei puhuttu, puhuttiin vain selviytyjistä. Heidän tarinansa kerrottiin, kuolleiden ei. Minusta alkoi tuntua siltä, että minun on kerrottava oma tarinani.

Sitä kirja todella on: minun tarinani. Haluan alleviivata sitä. Siinä ei kerrota sitä, miltä tuntuu kuolla syöpään tai edes sairastaa sitä, sillä en – ainakaan vielä – tiedä millaista se on. Kirja kertoo siitä, millaista on seurata läheistensä sairautta ja kuolemaa, vieläpä etäältä, 300 kilometrin päästä vanhemmistani, voimatta juuri vaikuttaa mihinkään. Se kertoo sairaudesta ja yhtaikaa siitä, miten arki jatkuu eikä elämä lakkaa, vaikka kuolema tulee.

Kuolema on osa elämää, ja siitä puhutaan ja koetaan aivan liian vähän. Kuolema on meillä sairaalassa ja kirkossa, ei arjessa eikä kodeissa. Pelkäämme sairaalaa, kirkkoa ja kuolemaa. Jos puhuisimme kuolemasta enemmän, ehkä emme pelkäisi sitä vaan hyväksyisimme sen – ja samalla näkisimme elämämme toisin sen, mitä haluamme ja mitä yritämme elämämme aikana tehdä.

Siksi onkin sopivaa puhua myös muusta.

Kyllä, käsikirjoituksia on tekeillä yhä vain monta (ei ehkä kuitenkaan aiempaa enempää). Kaikkien niiden joukosta ehkä kuitenkin tärkein on toinen aikuisten romaanini, joka on ollut kesken vuodesta 2009 alkaen, tai itse asiassa se on jo valmistunutkin muka monta kertaa, ja olen luullut sen olevan hyvä, muttei se ole ollut. Tekoniminä sillä on ollut muun muassa Juuret ja Irti, ja nyt olen taas nimennyt sen uudelleen (työnimi on niin lattea, etten taida uskaltaa kirjoittaa sitä tähän).

Mikä parasta tai pahinta, olen saanut taas kerran yhden valaistumisen sen suhteen! Mutta tällä kertaa se ei koske tekstin rakennetta tai kertojamuotoa – vaan minua. Yhtäkkiä tunnen löytäneeni kirjoitustyylin, joka on luonteva ja pakoton. En käsitä, en siis todellakaan käsitä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä kirjoittaminen sujuu.

Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että sitä edelsi ”oivallus” kertojamuodosta – ja seurasi oivallus tekstin rakenteesta…

Nyt tuntuu siltä, että minusta voi vielä tulla kirjailija.

En sano, että minusta tulee kirjailija. Olen jo kirjailija, pian viisi kirjaa julkaissut. Mutta jotain puuttuu – ehkä varmuus siitä, että olen kirjailija jatkossakin. Siinä on vielä tekemistä ja tavoittelemista.