Tämän taivaan alla

No niin, missä mennään tänään? On toukokuun alku, Suomessa kevään lämpimin päivä ja minä elän kirjailijaelämää.

Tosin aika arkista, erakoitunutta kirjailijaelämää – mutta just sellaisesta tykkään!

Tärkeä päivitys on, että toinen aikuisten romaanini julkaistaan keväällä 2018. Kustantaja on Tammi. Kirjan nimi on vielä auki, mutta sivuja tulee noin miljoona (kässärissä on 568 liuskaa).

Voiko olla yhtä aikaa sanaton ja silti täynnä sanoja?

Esikoisen julkaisusta tulee olemaan tuolloin aikaa jo seitsemän vuotta. Ja kappas vaan, “toinen romaanini” tuleekin olemaan yhdestoista julkaisuni. Eipä tosiaan ollut polku kahden käsikirjoituksen välillä kovin mutkaton! Väliin tulee mahtumaan viisi Miisa-sarjan nuortenromaania (neljä on jo julkaistu, viides julkaistaan tammikuussa 2018), kaksi Lukupalat-sarjan lastenkirjaa (Bellan pentupoppoo tulee julki tänä kesänä), yksi lastenromaani Nellyn uudet kuviot, joka muuten saa jatkoa syksyllä 2018, ja vielä tärkeä, tärkeä omaelämäkerrallinen Sairauden voittamat vanhempieni sairaudesta ja kuolemasta.

Kyllä, kyllä, minusta on tullut kirjailija! Ja miten onnellinen olenkaan, että tämä nyt meni sitten juuri näin.

Sain tämän työnimillä Juuret, Irti, Kaikki minusta, Kokonaiset ja Kuplia kulkeneen käsikirjoituksen valmiiksi loppiaisena. Koko syksyn ja talven ajan mietin, mitä sen valmistuminen tarkoittaa. Koin, että olin tienhaarassa. Kässärin aiemmat versiot olivat vuosien varrella käyneet kahdella eri kustantamolla (ensin Arktisella Banaanilla, sitten Tammella) eivätkä olleet oikein ihastuttanut kummassakaan. Versioitakin oli varmasti jo 20 ja muutoksia lukemattomia: alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli yksi kertoja, jossain vaiheessa nostin kertojiksi kaksi muutakin kirjan henkilöä, myöhemmin vein yhden mielenterveyspotilaaksi ja sitten toin laitoksesta ulos, lahjoin kaunaiseksi ja katkeraksi vainoojaksi, sitten poistin hänet kokonaan tekstistä ja vaihdoin tilalle vielä yhden aivan uuden henkilön ja miljöön…

Välillä teksti tuntui oikealta, välillä väärältä. Tulin ihan sokeaksi omalle työlleni. Onko tässä ideaa vai ei? Osaanko minä vai en?

Tiesin osaavani kirjoittaa tarinoita, koska olin niitä julkaissut. Oliko sittenkin vika tarinassa itsessään, oliko se vain huono tai lattea – vai yritinkö liian vaikeaa? Pitäisikö tyytyä tekemään sellaista, mikä sujuu?

Erästä kysymystä pohdin koko talven: Jospa minusta kuuluisikin tulla lastenkirjailija? Aloin olla aivan tyytyväinen siihen kohtalooni. Lapsille kirjoittaminen on ihanaa, suoraviivaista, rehellistä. Lastenkirjailijoista ei media juuri välitä, vaan saa tehdä omaa hommaansa risoissa verkkareissa ja villapaidoissa, ilman painetta haastatteluista ja siitä että tukka ei nyt oo hyvin. Ja toisaalta lastenkirjailijan vaikutus maailmaan on ehkä paljon suurempikin kuin aikuisille kirjoittavien. Ainakin minä kasvaessa muodostin maailmankuvani ensin Merja Jalon Ponitalli-sarjan ja sittemmin Tuija Lehtisen romaanien kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat pilareita, joiden varaan kehittyvä maailma rakentuu – ne antavat uskon maailmaan, sen hyvyyteen tai sen pahuuteen, tarjoavat käyttäytymisen malleja kiperiin tilanteisiin ja tukea vaikeisiin hetkiin. Sehän on yksi maailman tärkeimpiä tehtäviä!

Ja sitten tulikin eräänä perjantaina soitto kustannuspäälliköltä: “Olen lukenut tällä viikolla hemmetin hyvän kässärin, ja se on sinun kirjoittamasi.”

Siivouspäivä jäi sanattoman häkeltyneenä puolitiehen, iltaruoaksi haimme McAteriat. Minusta ei tulisikaan lastenkirjailija – ei pelkästään. Tulisi molempia.

Tavatessamme kustannustoimittaja kysyi: ”Ethän aio lopettaa nyt lastenkirjoja? Eihän aikuisille kirjoittamalla Suomessa elä.” Ei elä – enkä lopettaisi, vaikka eläisi. Olen projekti-ihminen ja on ihanaa tehdä projekteja, joiden pää on näkyvissä. Ihan seitsemän vuoden päähän en näe.

Teen siis molempia.

Miisa-sarjan viides osa on loppusuoralla, Bella-sarjan toinen osa kuvittajalla (ilmestyy kesällä) ja uuden, ihanasta muodostelmaluisteluharrastuksesta kertovan IceLove-sarjan toisesta osasta on sopimus allekirjoitettu. Työsuunnitelmassa sen aika on loppusyksystä. Miisa-kässärin valmistuttua on siis noin puoli vuotta tyhjää tehdä ”jotain muuta”.

Mitähän se olisi? No, sanotaan että jospa seuraavaan aikuisten julkaisuun ei menisi ihan seitsemää vuotta!

Minusta tulee taas kirjailija

Pitkä tilitys. Ei kannata lukea, jos ei tunnu siltä.

Aloitin Minusta tulee kirjailija -blogin suunnilleen seitsemän vuotta sitten. Olen tainnut jo poistaa sen vanhat versiot netistä, tai ainakaan en niitä viitsi nyt etsiä, joten en ole varma kuinka tarkka tuo seitsemän vuotta on – mutta vuonna 2009 se kuitenkin alkoi. Meidän neiti numero 3 oli silloin vauva ja isosiskot (2v ja 4v) kävivät pari päivää viikossa ryhmäperhepäivähoidossa, ja minä kirjoitin. Vauva oli allerginen ja itki paljon, mutta kuitenkin. En muista, miksi juuri silloin varasin aikaa kirjoittamiselle. Sille oli joku kohtalokas syy.

Olin silloin 27-vuotias. Tavoitteena oli saada valmiiksi yksi romaanikäsikirjoitus ennen 30 ikävuotta. Se tavoite täyttyi: Veljen vaimo tuli valmiiksi keväällä 2010 ja se julkaistiin keväällä 2011. Julkaisu ja julkisuus sen tiimoilta oli paljon yli tavoitteen. Halusin vain kirjan julki, mutta yhtäkkiä sitä luettiinkin paljon, minusta puhuttiin ja ihmiset olivat kiinnostuneita mielipiteistäni. Näytti siltä, että elämä voisi lähteä kulkemaan siihen suuntaan, mistä olin aina haaveillut – minulla oli tosissaan mahdollisuus tavoitella ammattikirjailijan uraa.

Ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin?

Olen 34-vuotias, pian 35. Olen julkaissut kuusi kirjaa (uusinta en ole edes nähnyt vielä!), en käy ulkopuolisessa työssä ja suuri osa tuloistani tulee kirjoista: ennakkokorvauksista, rojalteista, lainauskorvauksista ja omien kirjojen myynnistä. Kyllä tämä ammattimaiselta kovasti haiskahtaa. Yrittäjähenkiseltä ammattimaisuudelta!

Elämä ei kuitenkaan kulkenut siihen suuntaan kuin piti. Kun äiti kuoli helmikuussa 2012, kaikki palikat olivat vielä melko hyvin paikoillaan. Toisen romaanin käsikirjoitus oli kesken, uusia ideoita oli, itseluottamus oli kohdallaan. Olin lopettanut Minusta tulee kirjailija -blogin pitämisen jo vuotta aiemmin, koska sen keräämät kommentit alkoivat viedä ihan tolkuttomasti aikaa. Äidin kuolema oli surullinen ja raskas asia, niin oli hätäsektiokin, johon jouduin pian, mutta sellaista sattuu ihmisille. Se menisi ohi ja minusta tulisi vaan entistä vahvempi.

Sitten isä sairastui ja palikat putosivat paikoiltaan. Heinä-elokuun vaihteessa 2012 – neljä vuotta sitten – minut nimettiin ihan äkkiarvaamatta perheyritysten toimitusjohtajaksi, joita isä ja äiti olivat hallinnoineet siihen asti. Kahdella oli toiminta käynnissä, joskin oli ollut erittäin huonossa hoidossa, ja kaksi olivat velkaantuneet isän osakekaupoilla. Sairauden voittamat -kirja kertoo äidin ja isän sairaudesta, mutta näitä yritysasioita en siellä juuri kuvaa. Ne ovat tylsiä ja osin salassapidettäviä. On hyvin vaikeaa kuvata sitä valtavaa vuorta, jonka juurella yhtäkkiä seisoimme, tehtävänä hakata se palasiksi ja arkistoida siististi pois. Neljä yritystä, joista ei tiedä oikeastaan mitään!

Sinne meni kirjailijanura…

Yritysten asiat oli viime vuosina hoidettu todella huonosti ja ne olivat sekavia. Kirjanpitoa ja tilinpäätöksiä oli hoitamatta, vuosikymmenien kaikki paperit ja tositteet hävittämättä, sekaisin helsinkiläisissä varastoissa, yritysten ja asiakkaiden ja omat, minun koulukirjani, isän marjapurkit, 80-luvun neonkeltaiset vaatteet, kaikki yhdessä sekamelskassa, joka piti käydä läpi. Yrityksillä oli velkoja sekä perheelle että muille – minäkin lainasin sinne apurahojani tietämättä, millainen tilanne todellisuus oli. Verotoimisto halusi ilmoituksia, joista en tiennyt mitään, ja kerran poliisikin soitti, koska joku isän ja äidin tilitoimiston asiakkaista oli joutunut poliisitutkintaan, ja minun olisi pitänyt toimittaa materiaalia heille. Onneksi ei tarvinnut. Samalla tyhjensimme ja hoisimme kaksi kuolinpesää, minä lähinnä. Surin vanhempiani, niin ja oli meillä lapsetkin, joita piti hoitaa. Välillä kävin ulkopuolisessa työssäkin, koska puoliso joutui yt-neuvotteluihin ja rahaa piti hankkia.

Jostain syystä kuvaukset noista vuosista ovat aina tällaisia katkeria tilityksiä, vaikka kuinka yrittäisin pitää ne asiakeskeisinä! Se oli vaan niin kamalaa.

No.

Elokuusta 2012 tulee nyt neljä vuotta, ja nyt vihdoin edessäni on kahden yrityksen purkamispaperit. Yksi on purettu jo aiemmin, viimeinen jää pöytälaatikkoyritykseksi, jolle ehkä joskus vielä keksitään jotain käyttöä. Viimeinenkin varasto, jossa isän ja äidin tavaroita on säilytetty, on tyhjennetty ja irtisanottu. Kuolinpesien velat on vihdoin maksettu ja saatavat jaettu. Yritysten purkaminen vie vielä puoli vuotta, mutta siitä puolesta vuodesta paljon on odottelua.

Minusta voisi taas tulla kirjailija. Voisiko?

En siis ole ollut olematta kirjailija noina vuosinakaan. Veljen vaimo ilmestyi vuonna 2011 ja sen jälkeen kirjoja on siis tullut viisi – vuonna 2014 Miisan kaksoisaxel, 2015 Miisa voittaa kultaa ja nyt tänä vuonna 2016 kolme kirjaa: Miisa ja jääprinsessa, Sairauden voittamat sekä uusin, lastenkirja Bella saa pentuja. Kahdesta seuraavasta on jo sopimus, kolmas on kustantamolle luettavana, joten jatkoakin seuraa.

Tosin tuotanto näyttää aika erilaiselta kuin piti. Minun piti kirjoittaa romaaneja aikuisille, ei nuorille ja lapsille. Pelkäsin itse asiassa nuorille ja lapsille kirjoittamista, koska ajattelin olevani niin jumissa omassa maailmassani. Mutta nuorten- ja lastenkirjallisuus onkin ollut oikeasti ihanaa: nuoret ja lapset ensisijaisesti lukevat ja nauttivat, eivät kritisoi! Olen sanonut tämän ennenkin, ainakin sata kertaa! Sanon vieläkin!

Ei harmittaisi ollenkaan olla lasten- ja nuortenkirjailija!

… Paitsi että vähän harmittaa, koska se ei ollut minun unelmani. Se on oikein hyvä kohtalo, mutta ei unelma. Tuntuu ehkä vähän samalta kuin jalkapalloilijasta, joka halusi pelata Liverpoolin laiturina, mutta loukkaantumisten vuoksi hänestä tulikin valmentaja.

Elämä vain vei tälle tielle.

Lasten- ja nuortenkirjailijana oleminen on kyllä erilaista kuin eturivin aikuisromanistina (olipa tyhmä sana, mutta en keksi parempaakaan). Noita eturivin kirjailijoita kysellään kaiken maailman lehtijuttuihin ja kaiken maailman ihmiset ovat heistä kaiken maailman mieltä. Pitää jaksaa myös itse olla aktiivinen, osallistua somessa ja käydä kutsuilla. Jari Tervo (kai) on joskus sanonut, että julkisuus on paha paikka, mutta se on ainoa paikka, jossa voi myydä kirjoja.

Toisin kuin ehkä joskus Minusta tulee kirjailija -blogin aikana luultiin, minä en todellakaan ole mikään julkisuushakuinen ihminen. En nauti julkisuudesta – mutta uskon vahvasti edellämainittuun. Jos haluaa kirjoittaa aikuisille romaaneja ja myydä niitä, pitää olla valmis olemaan esillä kirjailijapersoonana. Minusta kyllä parasta olisi, jos voisin ansaita elantoni kirjoittamalla täällä kotona tämä harmaa reikäinen villapaitani ja nuhjaantuneet leggarit ylläni, muina aikoina katsella televisiosta taitoluistelua ja jalkapalloa, viettää aikaa lasten kanssa, käydä koiran kanssa lenkillä.

Ja olen sen saanutkin tehdä: lasten- ja nuortenkirjailijana. Haastatteluja on niiden tiimoilta kysytty kerran vuodessa, jos sitäkään. Messuedustuksia tai markkinointitilaisuuksia on toinen mokoma, joten villapaita on kovassa käytössä (siksi se onkin reikäinen!). Kylmää ja elintärkeää rahaakin lasten- ja nuortenkirjailija ansaitsee minusta helpommin, koska teokset ovat lyhyempiä ja niitä on mahdollista kirjoittaa vuodessa useampia. Sitä paitsi minusta tuntuu, että osaan kirjoittaa lapsille ja nuorille paremmin kuin aikuisille – olenhan tuolla arkityössäkin (psykologina) suuntautunut lapsiin ja nuoriin enkä aikuisiin.

Miksi tavoittelisin unelmaani? Kaikki on hyvin. Tässä elämänvaiheessa, kun työaika on kortilla ja päässä paljon, sen pitäisi riittää. (Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että tätäkin hengentuotosta väsätessä olen taistellut vessanpöntöllä istuvan, avonaista hupparin vetoketjua itkevän 4-vuotiaan kanssa, vienyt 4-5 kertaa 2-vuotiaan takaisin pihalle muiden sisarusten luo, selvitellyt 11- ja 9-vuotiaiden riitaa sekä huutanut lukemattomia kertoja LAITTAKAA SE OVI KIINNI ETTEI TULE KÄRPÄSIÄ SISÄÄN. Ne ovat siis kaikki ulkona, jotta minä saisin ”rauhassa” tehdä töitä.)

Miksi siis pitäisi? En tiedä. Jostain syystä se toinen romaani on edelleen kesken ja paljon mielessä. Jostain syystä mielessä ja tietokoneella on lukuisia luonnostelmia muista aikuisten romaaneista.

Se taika. Se kokemus, jonka itse saa, kun lukee oikein hyvän kirjan. Se, että sitä ei halua laskea käsistään vaan imeytyy osaksi sitä maailmaa, joka kertoo samalla tästä todellista maailmasta jotain sellaista, mihin mikään kolumni tai blogikirjoitus ei pysty. Se, että antaa ihmisille jotain, mitä ei itsekään tiedä voivansa. Se, että ylittää omat rajansa, voittaa itsensä.

Luo unelmansa. Jotain sellaista, mihin ei uskonut pystyvänsä.