Kukahan huomaa, kukahan kertoo?

Lähestytään tuomiopäivää! Pala omaa taivasta -romaanini – niin sen 8 vuotta valmistellun toisen aikuisten romaanin, joka vihdoin on lopullisesti valmis, halki, poikki, pinossa, koskemattomissa, muuttamattomissa – julkaisupäivään on pari viikkoa.

Suunnilleen ainakin.

”Hei, muru! Toivottavasti oot paranemaan päin. Tuli aamuyöstä kaikkien muiden asioiden kanssa mieleen, että koska Se kirja ilmestyy? Sitten en ainakaan meinannut saada unta, kun jäin miettiin sitä. Että kohta se tulee. Oikeesti.”

Näin viestitti eilen yksi rakas ystäväni, enkä oikein osannut vastata. Olikohan se 16.1.? Ehkä? Onko normaalia, ettei tiedä?

Kirjan julkaisupäivä haipuu mielestä toki ihan inhimillisistä syistä: Mitään julkaisupippaloita en ole suunnitellut. Toisaalta Miisa-sarjan viides (!!) osa julkaistaan suunnilleen samoihin aikoihin, enkä minä oikein muista, mikä tulee milloinkin. Lisäksi kirjan julkaisupäivä on eri asia kuin päivä, jolloin saan kirjan käsiini – se on myös eri asia kuin päivä, jona ensimmäisen kerran joku puhuu siitä.

Puhuukohan siitä kukaan mitään? Sitä minä kyllä mietin. Julkaistessani Veljen vaimon melkein seitsemän vuotta sitten (on siitä tosiaan niin kauan!), kirjasta oli puhuttu jo etukäteen vaikka miten paljon. Tai enemmän kirjailijasta, mutta myös kirjasta. Nyt ei tietenkään kukaan, rakkaita ystäviä ja kustantamon väkeä lukuunottamatta, ole puhunut mitään. Tavoistani poiketen olen googlettanutkin kirjan nimeä muutaman kerran jännittäen, puhuisiko siitä joku. Olisiko joku pitänyt sitä mielenkiintoisena?

Ei huolta, ei ole!

En toki ole yllättynyt enkä mitenkään pahastunutkaan. Kirjassa ei ole selkeää, herättävää teemaa, joka tekisi sen pelkän kuvauksen perusteella mielenkiintoiseksi. Uskon sekä oman tuntuman että lähipiirin vakuuttelujen pohjalta, että vahvuus on tarinassa, ihmiskohtaloissa ja yhtymäkohdissa. Ja toivottavasti ehkä myös jossain osuvassa, joka kertoisi jotain tästä yhteiskunnasta.

Arvelen, että Pala omaa taivasta saama huomio nojautuu täysin kuulopuheisiin. Joku kokee sen hyväksi ja suosittelee kavereilleen tai verkossa. Jokunen media varmaan kirjoittaa minusta ja kirjasta artikkelin, ja ehkä se jossain arvioidaankin, mutta ei ollenkaan niin moni kuin Veljen vaimosta. Henkilökohtaisesti se ei haittaa – haastatteluja on aina vaikea saada sopimaan aikatauluun, kun asuu täällä kaukana, ja sitten pitää etsiä kuvausvaatteet ja laittaa hiukset ja uhh! – mutta kirjan saaman huomion osalta tietysti se mietityttää.

Jospa sitä ei lue kukaan!

Paitsi ystäväni Jenni ja Heidi, jotka eivät ole sitä käsikirjoitusvaiheessa lukeneet, mutta ovat kyllä ainakin pari-kolme kertaa vuodessa muistaneet kysyä, milloin oikein saavat ”lisää hyvää luettavaa”. Ja jos se on hyvä, ehkä pari heidän työkaveriaan, joille he markkinoivat kirjaa?

Olisiko se sitten paha juttu? Ei. Kirja on valmis, se on tärkeintä. Pääsen siirtymään eteenpäin, seuraavan ison tarinan pariin. Kunhan ensin tietysti työstän loppuun deadlinen alla olevat lasten- ja nuortenkirjat. Kunhan ensin paranen viikon mittaisesta flunssasta, täytän apurahaselvitykset (uusia en hae, en tarvitse, ihanaa!), lähetän monta sataa etukäteen tilattua Miisa luisteluleirillä -kirjaa, vietän kolmen maalis-huhtikuussa syntyneen lapsemme syntymäpäivät, katson taitoluistelun EM-, olympia- ja MM-kisat, tietysti muodostelmaluistelun SM- ja MM-kisoja unohtamatta, omien lasten joukkueiden kilpailut, ja hiihdon ja ampumahihdon olympialaisista! Eihän koko keväänä ehdi mitään kirjoja ajatella!

No, vitsit vitsinä, siinä tuli monta ja huonoa, mutta oikeasti tuntuu, että vaikka kirjan saama huomio kovasti mietityttää, en silti ole pahoillani, vaikkei kirjaa arvioitaisi missään eikä sitä todella löytäisi kukaan. Ilahdun tottakai jos löydetään ja arvioidaan ja luetaan, mutta tärkeintä on, että se tarina on kerrottu ja voin alkaa kertoa uutta, uusia, monia. Kirja on valmis.

Ja hyvä. Sillä minusta Pala omaa taivasta on oikein hyvä romaani. Kannattaa kokeilla vaikka hiihtokisoja odotellessa.

Tämän taivaan alla

No niin, missä mennään tänään? On toukokuun alku, Suomessa kevään lämpimin päivä ja minä elän kirjailijaelämää.

Tosin aika arkista, erakoitunutta kirjailijaelämää – mutta just sellaisesta tykkään!

Tärkeä päivitys on, että toinen aikuisten romaanini julkaistaan keväällä 2018. Kustantaja on Tammi. Kirjan nimi on vielä auki, mutta sivuja tulee noin miljoona (kässärissä on 568 liuskaa).

Voiko olla yhtä aikaa sanaton ja silti täynnä sanoja?

Esikoisen julkaisusta tulee olemaan tuolloin aikaa jo seitsemän vuotta. Ja kappas vaan, “toinen romaanini” tuleekin olemaan yhdestoista julkaisuni. Eipä tosiaan ollut polku kahden käsikirjoituksen välillä kovin mutkaton! Väliin tulee mahtumaan viisi Miisa-sarjan nuortenromaania (neljä on jo julkaistu, viides julkaistaan tammikuussa 2018), kaksi Lukupalat-sarjan lastenkirjaa (Bellan pentupoppoo tulee julki tänä kesänä), yksi lastenromaani Nellyn uudet kuviot, joka muuten saa jatkoa syksyllä 2018, ja vielä tärkeä, tärkeä omaelämäkerrallinen Sairauden voittamat vanhempieni sairaudesta ja kuolemasta.

Kyllä, kyllä, minusta on tullut kirjailija! Ja miten onnellinen olenkaan, että tämä nyt meni sitten juuri näin.

Sain tämän työnimillä Juuret, Irti, Kaikki minusta, Kokonaiset ja Kuplia kulkeneen käsikirjoituksen valmiiksi loppiaisena. Koko syksyn ja talven ajan mietin, mitä sen valmistuminen tarkoittaa. Koin, että olin tienhaarassa. Kässärin aiemmat versiot olivat vuosien varrella käyneet kahdella eri kustantamolla (ensin Arktisella Banaanilla, sitten Tammella) eivätkä olleet oikein ihastuttanut kummassakaan. Versioitakin oli varmasti jo 20 ja muutoksia lukemattomia: alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli yksi kertoja, jossain vaiheessa nostin kertojiksi kaksi muutakin kirjan henkilöä, myöhemmin vein yhden mielenterveyspotilaaksi ja sitten toin laitoksesta ulos, lahjoin kaunaiseksi ja katkeraksi vainoojaksi, sitten poistin hänet kokonaan tekstistä ja vaihdoin tilalle vielä yhden aivan uuden henkilön ja miljöön…

Välillä teksti tuntui oikealta, välillä väärältä. Tulin ihan sokeaksi omalle työlleni. Onko tässä ideaa vai ei? Osaanko minä vai en?

Tiesin osaavani kirjoittaa tarinoita, koska olin niitä julkaissut. Oliko sittenkin vika tarinassa itsessään, oliko se vain huono tai lattea – vai yritinkö liian vaikeaa? Pitäisikö tyytyä tekemään sellaista, mikä sujuu?

Erästä kysymystä pohdin koko talven: Jospa minusta kuuluisikin tulla lastenkirjailija? Aloin olla aivan tyytyväinen siihen kohtalooni. Lapsille kirjoittaminen on ihanaa, suoraviivaista, rehellistä. Lastenkirjailijoista ei media juuri välitä, vaan saa tehdä omaa hommaansa risoissa verkkareissa ja villapaidoissa, ilman painetta haastatteluista ja siitä että tukka ei nyt oo hyvin. Ja toisaalta lastenkirjailijan vaikutus maailmaan on ehkä paljon suurempikin kuin aikuisille kirjoittavien. Ainakin minä kasvaessa muodostin maailmankuvani ensin Merja Jalon Ponitalli-sarjan ja sittemmin Tuija Lehtisen romaanien kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat pilareita, joiden varaan kehittyvä maailma rakentuu – ne antavat uskon maailmaan, sen hyvyyteen tai sen pahuuteen, tarjoavat käyttäytymisen malleja kiperiin tilanteisiin ja tukea vaikeisiin hetkiin. Sehän on yksi maailman tärkeimpiä tehtäviä!

Ja sitten tulikin eräänä perjantaina soitto kustannuspäälliköltä: “Olen lukenut tällä viikolla hemmetin hyvän kässärin, ja se on sinun kirjoittamasi.”

Siivouspäivä jäi sanattoman häkeltyneenä puolitiehen, iltaruoaksi haimme McAteriat. Minusta ei tulisikaan lastenkirjailija – ei pelkästään. Tulisi molempia.

Tavatessamme kustannustoimittaja kysyi: ”Ethän aio lopettaa nyt lastenkirjoja? Eihän aikuisille kirjoittamalla Suomessa elä.” Ei elä – enkä lopettaisi, vaikka eläisi. Olen projekti-ihminen ja on ihanaa tehdä projekteja, joiden pää on näkyvissä. Ihan seitsemän vuoden päähän en näe.

Teen siis molempia.

Miisa-sarjan viides osa on loppusuoralla, Bella-sarjan toinen osa kuvittajalla (ilmestyy kesällä) ja uuden, ihanasta muodostelmaluisteluharrastuksesta kertovan IceLove-sarjan toisesta osasta on sopimus allekirjoitettu. Työsuunnitelmassa sen aika on loppusyksystä. Miisa-kässärin valmistuttua on siis noin puoli vuotta tyhjää tehdä ”jotain muuta”.

Mitähän se olisi? No, sanotaan että jospa seuraavaan aikuisten julkaisuun ei menisi ihan seitsemää vuotta!