Henna Helmille kuuluu ihan hyvää

Lokakuussa 2018 Seinäjoki näyttää tuuliselta mutta kauniilta. Takana on kunnon talvi, kunnon kesä ja meneillään on kunnon syksy keltaisine, oransseine, punaisine lehtineen, jäätävine tihkusateineen ja tällaisine kullansävyisine iltapäivineen kuin tänään.

Ihan kelpo aika tehdä blogipäivitys. Eikö kerran puoleen vuoteen tai vuoteen riitä ihan kivasti?

Pieni kertaus meneillään olevasta vuodesta:

Tammikuussa julkaistiin toinen aikuisten romaanini, Pala omaa taivasta. En odottanut sen saavan paljonkaan huomiota – tärkeintä oli, että se oli vuosikausien työstämisen jälkeen valmis. Silti on vuoden mittaan harmittanut, että se ei enempää päässyt esiin. Mielestäni se on todella hyvä romaani, juuri sellainen, jonka haluaisin itse lukea. (Onneksi! Ei olisi kovin hyvä lähtökohta kirjoittaa kirjoja, joita ei itse halua lukea.)

Keväällä sain ainutkertaisia uutisia, kun sain kuulla päässeeni ehdolle Lasten LukuVarkaus-palkinnon saajaksi viimevuotisella lastenromaanillani Nellyn uudet kuviot. Vieläkin nousee hymy huulille, kun sitä tunnetta muistelen. Huomasin oudon numeron soittaneen, sitten tekstiviestin, jossa luki jotenkin, että soitin mukavaa asiaa VekaraVarkaus-tapahtumasta ja soittaisitko takaisin kun ehdin. En ollut ajatellut olevani mikään palkintokirjailija – ja toisaalta vähän väliä tuskailin, että miksi en oikein ole – ja sitten olinkin, varsinkin kun kirja vielä voitti!

Kesäkuinen palkintotilaisuus Varkaudessa oli varmasti yksi parhaita kokemuksiani kirjailijana. Ihanat kuusi raatilaista perustelivat valintaansa muun muassa sanoen, että kirjassa oli hyvä juoni. Punastelin ja ihmettelin, että oikeastiko, hyvä juoni? Minusta kun siinä on niin pieni, arkinen, elämänläheinen juoni, että pelkäsin etteivät tämän päivän lapset ja nuoret siitä innostu. Mutta toisaalta olenkin kokenut, että juuri sitä nämä tämän päivän lapset ja nuoret ehkä kaipaavat: pientä, konstailematonta, arkista kerrontaa, jossa on paljon samaa kuin heidän omassa elämässään. Pientä, konstailematonta, arkista se meille kaikille on.

Sain siis vahvistusta sille, että olen oikealla tiellä, joku ainakin tykkää siitä mitä teen.

Sekin oli ihanaa, että kustannustoimittaja piti kovasti tammikuussa ilmestyvän Miisa-sarjan kuudennen osan Lähes täydellinen Miisa käsikirjoituksesta. Taistelin sen käsikirjoituksen kanssa epävarmana, kun kyse on niin tärkeästä aiheesta, nuoren naisen kasvukertomuksesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Miten osaisin sanoa nuorille sen, mitä haluan? Kustannustoimittajan mielestä olen siinä kuitenkin jotenkin onnistunut!

On vuoteen toki mahtunut paljon iskujakin. Keväällä sain eräälle nuortenkirjan käsikirjoitukselle pakit kahdesta kustantamosta. Lähetin sen kolmanteen, josta en ole kuullut yhtään mitään. Sattuu sitä siis kokeneellekin kirjailijalle – ja palkitulle, hahaa!

Välillä olen myös saanut odottaa todella pitkään vastauksia jo sovittuja projekteja ja ideoita koskien. Kaksi projektia, joiden eteen olin jo tehnyt töitä, on vuoden aikana lykätty hamaan tulevaisuuteen. Parhaillaankin odotan vastausta muutamaan ideaan, jo kolmatta tai neljättä viikkoa. Mahtaako olla vastapuolelta jo unohtunut koko asia?

No, kuuluu työhön odotella. Ja olen oppinut ajattelemaan, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä. Lopputulos on kuitenkin lopulta jotenkin oikea, ei aina hyvä, mutta oikea. Yrittää kannattaa aina, mutta väkisin ei kannata ajaa käärmettä pyssyyn. Siitä tulee vaan pahalle tuulelle!

Jonkinlainen isku on kyllä ollut sekin, etten ole päässyt puusta pitkään minkään muun aikuisten romaanin kanssa. Useampia oikein hyviä aihioita on, mutta kaikki, mitä kirjoitan, tuntuu ihan tyhmältä ja valmiiksi pureskellulta (tai sitten liian vaikealta ja tyhmän taiteelliselta). Haluaisin vain lukea ne ideani valmiina kirjoina. Mieluiten jonkun toisen kirjoittamana, koska minähän en osaa kirjoittaa mitään, ainakaan silloin, omasta mielestäni. Aika usein säälittelen, että voi tätä ideaparkaa, olisipa se tullut jollekin paremmalle kirjoittajalle.

Vaihteeksi olen taas myös pohtinut, mitä oikein olen: nuorten vai aikuisten kirjailija? Unelmani on ollut olla aikuisten kirjailija, mutta nuorille ja lapsille kirjoittaminen on totta vie paljon mukavampaa! Esiintymisiä on niukalti, kirjat ovat positiivisia, ne myös valmistuvat nopeammin eivätkä veny vuosikausiksi – ja mikä tärkeintä, näitä kirjoja todella luetaan! Sen huomasin viimeistään tällä viikolla, kun kysyin Sanastolta (kirjailijoiden tekijäoikeuksia valvova järjestö), millaisia lainauskorvauksia minulle olisi tulossa kirjojeni kirjastolainoista. Bruttosumma 7520 euroa sai lähes putoamaan tuolilta. Se tarkoittaa, että kirjojani on lainattu vuoden 2017 aikana lähes 30 000 kertaa.

Se myös tarkoittaa, että meillä ei syödäkään pettuleipää ensi vuoden tammikuusta huhtikuuhun…!

Silti olen nyt jonkinlaisessa taitekohdassa. Tänä syksynä olen tehnyt myös muita töitä, käynnistänyt pientä ihan toisen alan perheyritystä. Rakastan kirjailijan työtä, mutta sen taloudellinen epävarmuus on todella tuskastuttavaa. Olen aika säästäväinen tyyppi, mutta silti viisilapsisessa perheessä menot ovat kovat. Kesällä hajosi autostamme joku hihna (unohdin jo mikä sen nimi oli) ja ilmalämpöpumppu, syksyllä todettiin kattoremontin välttämättömyys. Rahaa, rahaa, rahaa, sitä menee enemmän kuin lainauskorvaukset tuovat!

Pitäisi kirjoittaa hitti tai keksiä jotain muuta. Mutta hittiä ei voi suunnitella enkä edes halua suunnitella. Voin vain kirjoittaa niitä kirjoja, joihin uskon, ja katsoa, mitä tapahtuu. Paljon on sattumankin varassa. Hyvin moni kirja jää nykyisin vähälle huomiolle mediassa, kilpailua on niin paljon sekä alan sisällä että alojen välillä. Viihdettä riittää, aikaa vähemmän!

Vielä on kuitenkin edessä kirjallisen vuoteni suurin jännitysmomentti. Se on vähän kuin leikkiä, en edes puolitosissani usko siihen, mutta unelmoida saa tietysti – Finlandiasta. Tietenkään en voita sitä, mutta ensimmäistä kertaa koko urallani olen tilanteessa, jossa voisin edes olla ehdolla, koska olen kirjoittanut kuitenkin varteenotettavan kaunokirjallisen romaanin ja myös onnistuneita lastenromaaneja. Miksi ei voisi siis leikkiä haaveilla, vielä noin kuukauden verran, siihen asti kunnes ehdokkaat julkistetaan?

Finlandia-palkinto on ollut minun suuri unelmani niin kauan kuin jaksan muistaa, pienestä pitäen. Joka vuosi olen suhtautunut siihen suurella kunnioituksella, silloinkin kun en varhaisina aikuisuuden vuosina ollenkaan seurannut alaa, silti aina jännitin ehdokkaita ja yritin valita voittajaa. Ehkä mielenkiintoni johtui (ja johtuu) siitä, että olen kova penkkiurheilija – pitkään jotenkin ajattelin, että Finlandia-voittaja tosiaankin olisi jotenkin vuoden paras kirja, todistetusti ja mitatusti. Vasta itse alalle tultuani tajusin, miten pieni raati Finlandia-ehdokkaat kuhunkin sarjaan valitsee (3 henkilöä!) ja miten suuri merkitys henkilökohtaisilla mieltymyksillä on minkä tahansa kirjan suhteen. Jo meidän noin 10 hengen lukupiirissämme on luettu 6,5 vuoden aikana ehkä noin 50 kirjaa, joista vain kahdelle kaikki osallistujat ovat antaneet kiitettävän arvosanan. Kun lukee Finlandia-ehdokkaita, suhtautuminen on varmasti vielä aivan toisenlainen.

Siksipä en enää haaveile Finlandiasta mitenkään tosissani, enkä mitenkään tavoittele sitä. Kilpailu taiteessa on sattuman kauppaa, ansion lisäksi myös onnea niille, jotka ehdokkuuksia tai jopa voiton saavat. Samalla voitto ja ehdokkuus kuitenkin on tunnustus kirjalliseen eliittiin kuulumisesta, ikuinen leima, jota kantaa mukanaan ja joka tuo äänenpainoille arvokkuutta. Olisi hienoa kokea se joskus.

Toisaalta aika hienoa – ehkä vielä hienompaa – on pudota tuolilta lainauskorvauslukemat nähdessään. Tai saada ensimmäisenä palautteena uudesta kirjasta että milloin tulee seuraava kun luin tämän niin nopeasti.

Ja toisaalta – Finlandia-ehdokkaat tulevat minulle joka vuosi yllätyksenä. Joka vuosi siellä on monta kirjaa, joista en ole ikinä kuullut. Miksei minun kirjani juuri tänä vuonna voisikin olla ehdolla?

Ainakin voin vielä vähän aikaa leikkiä. Ennen kuin kirjoitan vähän lisää kirjoja. Tai ehkä ensin pitäisi mennä koiran kanssa lenkille ja viedä päivän postitukset, tai siis tuo yksi Tuplapulma, Maria! –kirja, jonka joku ihana alakouluikäisen lukijan vanhempi halusi minulta ostaa. Ehkä pitäisi ottaa koira mukaan ja katsella putoavia lehtiä. Ehkä pitäisi olla onnellinen siitä, mitä on saavuttanut eikä näin kiihkeästi pohtia sitä, mitä aikoo tulevaisuudessa tehdä.

Ehkä pitäisi sanoa se, minkä jo tietää, ihan rehellisesti, ja katsoa mitä tuleman pitää.

P.S. Jos jäit miettimään, mitä ne kaksi kirjaa olivat, joista lukupiirissä ovat pitäneet ihan kaikki – ne olivat Kathryn Stockettin Piiat sekä Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Suosittelen molempia!

Kukahan huomaa, kukahan kertoo?

Lähestytään tuomiopäivää! Pala omaa taivasta -romaanini – niin sen 8 vuotta valmistellun toisen aikuisten romaanin, joka vihdoin on lopullisesti valmis, halki, poikki, pinossa, koskemattomissa, muuttamattomissa – julkaisupäivään on pari viikkoa.

Suunnilleen ainakin.

”Hei, muru! Toivottavasti oot paranemaan päin. Tuli aamuyöstä kaikkien muiden asioiden kanssa mieleen, että koska Se kirja ilmestyy? Sitten en ainakaan meinannut saada unta, kun jäin miettiin sitä. Että kohta se tulee. Oikeesti.”

Näin viestitti eilen yksi rakas ystäväni, enkä oikein osannut vastata. Olikohan se 16.1.? Ehkä? Onko normaalia, ettei tiedä?

Kirjan julkaisupäivä haipuu mielestä toki ihan inhimillisistä syistä: Mitään julkaisupippaloita en ole suunnitellut. Toisaalta Miisa-sarjan viides (!!) osa julkaistaan suunnilleen samoihin aikoihin, enkä minä oikein muista, mikä tulee milloinkin. Lisäksi kirjan julkaisupäivä on eri asia kuin päivä, jolloin saan kirjan käsiini – se on myös eri asia kuin päivä, jona ensimmäisen kerran joku puhuu siitä.

Puhuukohan siitä kukaan mitään? Sitä minä kyllä mietin. Julkaistessani Veljen vaimon melkein seitsemän vuotta sitten (on siitä tosiaan niin kauan!), kirjasta oli puhuttu jo etukäteen vaikka miten paljon. Tai enemmän kirjailijasta, mutta myös kirjasta. Nyt ei tietenkään kukaan, rakkaita ystäviä ja kustantamon väkeä lukuunottamatta, ole puhunut mitään. Tavoistani poiketen olen googlettanutkin kirjan nimeä muutaman kerran jännittäen, puhuisiko siitä joku. Olisiko joku pitänyt sitä mielenkiintoisena?

Ei huolta, ei ole!

En toki ole yllättynyt enkä mitenkään pahastunutkaan. Kirjassa ei ole selkeää, herättävää teemaa, joka tekisi sen pelkän kuvauksen perusteella mielenkiintoiseksi. Uskon sekä oman tuntuman että lähipiirin vakuuttelujen pohjalta, että vahvuus on tarinassa, ihmiskohtaloissa ja yhtymäkohdissa. Ja toivottavasti ehkä myös jossain osuvassa, joka kertoisi jotain tästä yhteiskunnasta.

Arvelen, että Pala omaa taivasta saama huomio nojautuu täysin kuulopuheisiin. Joku kokee sen hyväksi ja suosittelee kavereilleen tai verkossa. Jokunen media varmaan kirjoittaa minusta ja kirjasta artikkelin, ja ehkä se jossain arvioidaankin, mutta ei ollenkaan niin moni kuin Veljen vaimosta. Henkilökohtaisesti se ei haittaa – haastatteluja on aina vaikea saada sopimaan aikatauluun, kun asuu täällä kaukana, ja sitten pitää etsiä kuvausvaatteet ja laittaa hiukset ja uhh! – mutta kirjan saaman huomion osalta tietysti se mietityttää.

Jospa sitä ei lue kukaan!

Paitsi ystäväni Jenni ja Heidi, jotka eivät ole sitä käsikirjoitusvaiheessa lukeneet, mutta ovat kyllä ainakin pari-kolme kertaa vuodessa muistaneet kysyä, milloin oikein saavat ”lisää hyvää luettavaa”. Ja jos se on hyvä, ehkä pari heidän työkaveriaan, joille he markkinoivat kirjaa?

Olisiko se sitten paha juttu? Ei. Kirja on valmis, se on tärkeintä. Pääsen siirtymään eteenpäin, seuraavan ison tarinan pariin. Kunhan ensin tietysti työstän loppuun deadlinen alla olevat lasten- ja nuortenkirjat. Kunhan ensin paranen viikon mittaisesta flunssasta, täytän apurahaselvitykset (uusia en hae, en tarvitse, ihanaa!), lähetän monta sataa etukäteen tilattua Miisa luisteluleirillä -kirjaa, vietän kolmen maalis-huhtikuussa syntyneen lapsemme syntymäpäivät, katson taitoluistelun EM-, olympia- ja MM-kisat, tietysti muodostelmaluistelun SM- ja MM-kisoja unohtamatta, omien lasten joukkueiden kilpailut, ja hiihdon ja ampumahihdon olympialaisista! Eihän koko keväänä ehdi mitään kirjoja ajatella!

No, vitsit vitsinä, siinä tuli monta ja huonoa, mutta oikeasti tuntuu, että vaikka kirjan saama huomio kovasti mietityttää, en silti ole pahoillani, vaikkei kirjaa arvioitaisi missään eikä sitä todella löytäisi kukaan. Ilahdun tottakai jos löydetään ja arvioidaan ja luetaan, mutta tärkeintä on, että se tarina on kerrottu ja voin alkaa kertoa uutta, uusia, monia. Kirja on valmis.

Ja hyvä. Sillä minusta Pala omaa taivasta on oikein hyvä romaani. Kannattaa kokeilla vaikka hiihtokisoja odotellessa.