Multa kysyttiin eilen hieman yllättävässä tilanteessa, missä vaiheessa toinen kirjani on.

Koska en ollut varautunut kysymykseen eikä siis takataskussa ollut hyvää valmiiksi pohdittua vastausta, vastasin totuudella: “Se on uudelleenkirjoitusvaiheessa.”

Ei pitänyt kirjoittaa sitä uudelleen, mutta oho, niin vain kävi. Olen lukenut ja kirjoittanut ensimmäistä lukua uudelleen. Sitten välillä ihaillen lukenut sitä ja miettinyt, kirjoitinko tuon tosiaan, kun sehän on oikein hyvä. Niiiiin ja sitten olen taas miettinyt, että onkohan se nyt sittenkään kovin kummoinen, olenko vain sokeutunut…

Että tällaisessa keinussa sitä ollaan taas!

Kysymys (mahdollisesti retorinen): Miksi haluttaa aina kirjoittaa silloin kun ei voi? Juonikuviot pyörivät päässä, dialoginpätkiä putkahtelee mieleen ties mistä.

Ja vielä tärkeämpi kysymys (niin ikään mahdollisesti retorinen): Miksi ei yhtään haluta kirjoittaa silloin kun voisi? Mies on vapaapäivällä ja hoitaa lapsia, jotka ovat sitä paitsi leikkineet keskenään aika kivasti. Juniorikin meni taas nukkumaan. Mutta sormet pyörivät näppäinten yläpuolella eivätkä saa aikaan yhtään mitään.

Tätäkö se taas oli? Voi pyhä…

Liittäisin tähän inspiroivaksi linkiksi Smak-yhtyeen kappaleen Hallanvaara – josta olen aina tykännyt valtavasti ja harmitellut sen alkeelliseen sovitukseensa menettämiään mahdollisuuksia – mutta Youtube-versiossa on embedding disabled by request. Pitää sitten tyytyä linkkiin.

Onko hallanvaaraa vai voiko sieltä saada minkä haluaa.