![[]](/uusileiska/grx/flowers.jpg)
Up in the air on George Clooneyn leffa parin vuoden takaa, jolle ei ollut suomenkielistä nimeä. Leffa tuli mieleen ehkä siksi, että toinen – julkaisematon, keskeneräinen, julkaisupäätöstäkin odottava – romaanini Irti käsittelee paljolti samoja teemoja, vaikkakin toisenlaisesta näkökulmasta.
Toisaalta otsikoin tämän tekstin Up in the air siksi, että kaikki on ilmassa. On vaikea pysytellä itse tasapainossa, kun ympäristö leijuu.
Kirjoitin jo syksympänä siitä, että epävarmuus on haastava olotila: se vie itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden varautua tulevaan. Epävarmuutta on helppoa sietää lyhyitä aikoja, mutta pitkissä leijailujaksoissa tulee helposti sellainen olo, että menisi sitten edes mönkään, kunhan vaan ratkeaisi. Ylämäkeä voi sentään kiivetä omin jaloin, ei ole tuulenpuuskien heiteltävänä!
Kun tuolloin edellisen kerran kirjoitin epävarmuudesta, tunne kosketti lähinnä työasioita. Oli monia lupaavia lankoja, muttei mitään varmaa. Irti-kässärin tilanne oli epävarma, se makasi kustantamossa odottamassa. Yhä tilanne on työasioiden kohdalta jokseenkin samanlainen (toisenlainen, mutta samanlainen…) mutta lisäksi myös henkilökohtaisen elämän puolella joutuu odottelemaan tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Kaksi läheistäni on varsin huonossa kunnossa, vakavasti sairaita, ja heidän kohtalonsa on mielessä useita kertoja päivässä. Haluaisi tehdä jotain, muttei pysty – mitä sitä toinen ihminen voisi tehdä? Ei voi edes kirjoittaa blogiinsa tai puhua juuri ystävilleen heidän tilanteistaan, koska nehän ovat heidän yksityisasioitaan.
Siitä sentään voin puhua, että viikonloppuna sairastui myös perheemme 11-vuotias koirarouva. Tuosta vaan alkoi oksennella, kunnes ei mikään pysynyt sisällä ja yleiskunto oli aivan onneton: normaalisti hyvin terhakka ja vahtivainen otus makasi vaan lattiannurkassa eikä jaksanut edes lähteä pissalle. Takajalat vispasivat jäykkinä, jos pystyyn oli pakko nousta. Mies vei koiran eilen eläinlääkärille (jo toistamiseen) ja minä puhuin lapsillekin, että ehkä koira joudutaan nukkuttamaan ikiuneen, kun arvelin kyse olevan väkisinkin jostain vakavasta eikä ohimenevästä mahataudista.
Vaan ei. Tuli sama arvio kuin muissakin asioissa: katsotaan. Tiukkasin mieheltä, että eikö ne nyt sanoneet, mikä sillä on? Ei sanottu, kun ei tiedetty. Veriarvoissa paljon häikkää, mutta varmaa diagnoosia ei voitu tehdä. Tehtäväksi tuli saattaa koiran yleiskuntoa paremmaksi, jotta voidaan ottaa kontrollikokeita.
Eli ilmaan jäi leijumaan sekin asia, vanha partasuinen koirarouva.
Tänään koira voi jo hieman paremmin. On jaksanut syödä ja kun viimeisintä ruokaa panin kuppiin, köpötteli jopa keittiöön katsomaan. Lääkkeenottoakin jaksoi sitkeästi vastustella, kunnes noin 25 yrityksen jälkeen luovutin ja käärin lääkkeen makkaranpalaan. Se hulahti alas samantien, vaikka koira näki että laitoin lääkkeen sen sisään…
Toisaalta eläinlääkäristä varoiteltiin, että kunto saattaa taas alkaa hiipua.
Up in the air. Tuntuu, etten saa itsekään aikaan mitään ennen kuin tiedän jotain tulevasta. Ja siis mikä tahansa kelpaisi! Katson sähköpostit vartin välein siltä varalta, että siellä ilmoitettaisiin missä ryhmissä lapset jatkavat taitoluisteluharrastusta. Postilaatikolle kipitän heti postiauton käytyä hakemassa Suomen Kulttuurirahastolta kielteistä päätöstä apurahasta. Tiedän sen olevan tulossa, mutta tulisi nyt, niin olisi sekin asia selvä!
Aina pitäisi ajatella tietysti vain seuraavaa päivää, keskittyä olennaiseen, nykyhetkeen. Minä olen tosi tekevä ihminen, tottunut luottamaan itseeni ja seisomaan omilla jaloillani. Ehkä se onkin tässä vaikeaa, että mikään ei riipu minusta?
Mitä jos se kaikki oli tässä? Tai mitä jos tulossa onkin jotain tosi hienoa ja suurta? Onko ensi viikolla vielä samanlaista ja jos on, miten minä saan edes silloin jotain aikaiseksi?
No, jokin on ainakin ensi viikolla toisin: ei tarvitse enää kuunnella vaalitenteissä muita kuin Niinistöä ja Väyrystä. Muistakaa äänestää. Minä päätin äänestää Niinistöä, koska ei muilta löytynyt mitään parempaa.
Väittävät, että ihmiselle psykologisesti kaikkein raskainta on, paitsi epätietoisuus tulevasta, myös se, ettei pysty vaikuttamaan tulevaisuuteensa. Ettei ole hallinnassa.
Toivottavasti koira ja läheiset tulisivat parempaan kuntoon, jos se on ylipäänsä mahdollista (kuulostaa hölmöltä toivottaa “pikaista paranemista” kun ei tiedä, onko kyseessä keuhkokuume vai parantumaton syöpä…)
Minua karmii ajatus Niinistön Suomesta. Ei että Suomi olisi muutenkaan ollut asuinkelpoinen paikka, mutta ei siitä ainakaan parempi tule. Onneksi minun ei tarvitse siellä asua, mutta surettaa silti.
Miksi oletat apurahapäätöksen olevan kielteinen? Vai onko se vain psyykkausta?
Heeei Maija, luinkin sun blogista joitain viikkoja sitten, että olit vähän samoissa tunnelmissa kässärin suhteen… Muistanko oikein?
Oletan tuon keskusrahaston apurahapäätöksen olevan kielteinen ihan oikeasti. Katselin aiempien vuosien myöntölistoja jo ennen hakemista ja totesin, että sieltä myönnetään apurahoja kokeneemmille ja jotenkin toisen tyyppisille kirjailijoille kuin minä. Panin silti hakemuksen sisään, koska mitään ei saa, jos ei pyydä. Sen sijaan maakuntarahastosta tai paikalliselta taidetoimikunnalta voisin apurahan saadakin, mutta keskusrahaston päätösten ilmeisesti pitäisi tulla ensin.
Mitä Niinistöön tulee, niin minusta hän puhuu paljon hyvää. Toisaalta presidentin valta on nykyisin niin vähäistä, ettei varmaan voi puhua “Niinistön Suomesta” – mutta Kokoomuksen Suomessa toki eläisimme sitten vielä vahvemmin. Musta tosin tuntuu vähän siltä, että mikään puolue ei pysty parantamaan elämäntilanteita Suomessa. Ihan ensimmäisenä pitäisi lopettaa velkarahan varassa eläminen ja sitten rakentaa mielekäs yhteiskuntamalli, jossa panostettaisiin tulevaisuuteen eli nuorimpiin ikäpolviin meidän vähän vanhempien kustannuksella. Tämä vaan ei tule koskaan toteutumaan, koska poliitikot kuuluvat pääosin aina niihin, joille eläke on lähempänä kuin lastentarha.
Hiukan samanlaisissa fiiliksissä itsekin leijun tällä hetkellä – vaikkakinj eri asioissa. Odotan tiettyjen asioiden “suuntaa”, mietin tulevaa jne… Silti arki lasten kanssa rullaa samalla painolla, mutta huomaan ajatusteni häiritsevän välillä sitäkin, kun ei saa niitä jätettyä mihinkään. Ehkäpä toteutan vihdoinkin sen, että laitan taas pystyyn purkin, johon odottavat asiat viskaan…
Nyt onkin mentävä selvittämään yhtä suuntaa – viekö jonnekin vai ei, mitä edes halua siltä
Joo, kässärin suhteen on kysymysmerkkiä, mutta viittasin lähinnä noihin läheistesi terveysongelmiin. Kässäreille voi sentään aina yrittää jotain tehdä (esim. parannella tai yrittää vielä uusia kustantamoita). Läheisten vaikealle sairaudelle ei yleensä voi itse mitään. Oma terveytenikin on kyllä vähän kysymysmerkki tällä hetkellä, mutta ehkä nyt vihdoin taas kohentumassa (tässä suhteessa aivan kamalan viime viikon jälkeen).
Oletko hakemassa siis myös kirjastoapurahaa, en muista? Yritän itse saada omaa hakemustani valmiiksi, kun se pitäisi aika pian saada postiin (kun ulkomailta posti menee tietysti kauemmin). Minä olin aika varma, etten saisi Alfred Kordelinin apurahaa, mutta sain silti. Tietysti pitäisi aina ajatella, että ei saa, ettei pety niin paljoa.
Se on ihan totta, että presidentillä on olemattoman vähän valtaa – mutta hän kuitenkin symboloi tavallaan koko Suomea.
Katja, kuulostaapa todella tutulta. Normaalisti meikäläisen aivot askartelevat työasioiden parissa tasan siihen asti, kun pääsen päiväkodin ovelle: sitten alkaa lasten höpinät ja arki ottaa valtaansa. Kotimatka ja iltapäivä meneekin sitten reippaissa kotihommissa. Nyt on aivan toisenlaista… kotimatkalla huomaan olevani aika hiljainen ja mietin kaikenlaista. Iltapäivällä jää yhä useammin tiskikone täyttämättä ja ruoaksi laitankin jotain muuta kuin olin ajatellut, kun tulee nopeammin. No, tänään on sitten pakko ruveta kuorimaan perunoita muusia varten, kun olen jo käyttänyt viikon einekset…
Maija, en ole muistanut koko hiivatin kirjastoapurahaa
Tammikuunko aikana se oli? Myös paikallinen Alfred Kordelinin erityisrahasto on jaossa tammikuussa ja maakuntarahastot sitten helmikuussa…
Täytyy kyllä ihmetellä, miten muka “suurin osa kirjailijoista jää ilman apurahaa” kuten mantra kuulu, kun noita apurahajakoja on niin älyttömän monta! Hakeeko ja saako sieltä sitten samat tyypit joka paikasta? Minultakin meni taas vaihteeksi ihan ohi tuossa Kansan sivistysrahaston apurahat, ja niin on mennyt Otavan ja WSOY:n säätiöidenkin apurahat viime vuoden ajalta, samoin jäi hakematta kirjastoapuraha viime talvena, niin ja Seinäjoen kaupungin taiteilija-avustukset… Huoh.
Maija, sulle myös terveyden kanssa taisteluun tsemppiä :/ Minun läheisten kohdalla on kyse parantumattomasta sairaudesta, se alkaa nyt olla selvää. Sen kun vaan tietäisi, kauanko on aikaa jäljellä.
Koira sen sijaan on pirtsakampi
Tuli vastaan ovelle kun palattiin päiväkodilta eikä nyt enää millään haluaisi levätä tässä takkahuoneen nurkassa, vaan vaeltelisi mieluummin tuolla metsästämässä muruja, nytkin lähti kun silmä vältti. Sillä vaan on tässä huonovointisuuden lisänä yksi paha vuotava haava (joko liittyvät toisiinsa tai sitten ei) joten pitäisi malttaa pysytellä aloillaan, ettei vuoda joka puolelle kämppää…
No mutta sitä perunamuusia!
Mulla on niin paskaa nyt elämä, etten osaa ajatella, että huonot uutiset parantaisivat olotilaa. Kaikki menee ihan pieleen. Se, että pahaa tietoa/tietoja saisi edes hetken odottaa, helpottaa. Mikä on ihmisen jaksamisen viimeinen piste?
Mäkin toivon kaikille läheisillesi jaksamista. Toivoa. Voimia. Sinulle erityisesti. Olet tärkeä.
Lämmöllä mie
Minä pelkään kauhuun asti Niinistöä ja Niinistön maailmaa. Joskus muistan semmoisen vaalilauseen kuin työväen presidentti/edustaja…Kuinka kauas totuudesta voidaan mennä kun etsitään kansaan uppoavaa vaalilausetta?
Ja hei, kuka mainostaa itseään äitiyspakkauksella? Häh?
mie, onpa kurja kuulla että asiat menee pieleen
Luulen, että jaksamisen viimeistä pistettä on vaikea löytää tai ainakaan määrittää… Viime aikoina olen lukenut tosi monista tapauksista, etenkin vaikeasti sairastuneista ihmisistä, jotka ovat puhuneet jaksamisesta. Joku heistä sanoi ärsyyntyneensä muiden ihmisten ihmettelyistä, että miten hän oikein jaksaa. Hän kysyi, mitä muutakaan vaihtoehtoa on kuin jaksaa. Tuon tunteen jotenkin tunnistan ajalta, jolloin meidän esikoinen oli pieni. Hän heräili öisin todella kovasti ja eräs ystäväni, jolla oli samanikäinen vauva, kysyi että miten ihmeessä sinä jaksat. Mietin ja sanoinkin, että ei tässä muutakaan voi…
Sanotaan, että ihminen huomaa vahvuutensa vasta kun sitä tarvitaan. En ehkä itse puhuisi vahvuudesta, ainakaan omalla kohdalla, koska vaikeissa tilanteissa arki muuttuu selviytymiseksi: syödään niitä eineksiä ja tilausruokia, katsotaan lastenohjelmia, siivotaan pinnallisesti ja pyydetään lastenhoitoapua. Tehdään siis ihan mitä tahansa, että aamulla päästään sängystä ja selvitään iltaan asti, eikä siinä ole minusta mitään vikaa. Onko se sitten sitä vahvuutta – vai pelkästään ihmisyyttä?
Vielä mie, luin tuon viestisi vielä eilen illalla ja jäin miettimään koko aamuksi, miksi muka tämä välitilassa oleminen olisi pahempaa kuin huonojen uutisten kestäminen. Totesin, että kyse täytyy olla omien voimavarojen laskemisesta ja tuosta venymisestä. Kun huonot uutiset ovat tulleet, voi jotenkin alkaa rakentaa taas arkea ja maailmankäsitystään uudelleen sen pohjalta – mutta niitä odottaessa ei vielä pysty panemaan tikkua ristiin.
Toisaalta ymmärrän tottakai hyvin myös sen, että on tilanteita joissa huonoja uutisia ei jaksaisi yhtään enempää
Silloin sitä vaan miettii, että montako seinää tässä talossa vielä on pystyssä, että mikä niistä voi vielä romahtaa. Ehkä omanlaista epävarmuutta sekin…?
Joka tapauksessa voimia niihin tilanteisiin, jotka käsillä ovat! Minä muuten latasin tänään akkuja ihan törkeästi: en tehnyt yhtään mitään koko työpäivän aikana. En avannut sähköposteja enkä edes koko tietokonetta. Nukuin kahdet päikkärit ja makasin koko työpäivän sohvalla. Yrittäjän etuoikeus, tai ansa ehkä – tiedä häntä. Aamulla tuntui vaan siltä, että en jaksa tehdä mitään muuta.
Nyt on vähän voimistuneet fiilikset ja voin hyvillä mielin toivottaa kaikille muillekin arjen “sankarittarille” rauhallisia lepohetkiä sitten, kun ei sohvalta jaksa nousta!
Ja sitten vähän pirtsakammin siitä Niinistöstä! Munkin mielestä hänen mainontansa on ollut kieltämättä aika imelää, mutta yritän nähdä sen läpi ja kuunnella itse miestä. Minusta hän puhuu kanssaihmisistä lämpimästi ja todella yrittää kuunnella ja ratkaista asioita. Hän on kokenut elämässään vastoinkäymisiä henkilökohtaisessa elämässä ja työuralla, ja on ratkaissut myös vaikeita ongelmia. Niinistö ei mielestäni ole mikään tyyppikokoomuslainen, jotka nähdään usein elitistisinä tyhjänpuhujina ja jotenkin kaksinaamaisinakin. Sellaista vaikutelmaa en Niinistöstä saa.
Mutta kertokaa silti mikä hänen maailmassaan kammottaa
Vai onko se nimenomaan enemmänkin se kokoomuslainen maailma?
Äitiyspakkausmainosta pahempana pidän muuten sitä vaalijulistetta, jossa ilmoitetaan: “Presidentti on työ.” Siis mitä… sanonkomitä? Presidenttiys on työpaikka tai presidenttiys on työ, mutta presidentti on IHMINEN!