![[]](/uusileiska/grx/flowers.jpg)
SusuPetal ehti kysellä, enkö päivitä blogia enää. Sitä ihmettelin jo itsekin 
En ole jotenkin saanut aikaiseksi järjestellä ajatuksiani tekstiksi asti, vaikka on tapahtunutkin kaikenlaista. Tässä kokoelma kommelluksia viikon varrelta:
- Viime viikon iltapäivärauhan aikaan en tehnytkään töitä kuten tavallisesti, vaan keitin teetä ja luin Juhani Ahon Juhan. Se oli paljon parempi kuin muistin – olen joskus lukiossa lukenut sen viimeksi. Ehkä joku Veljen vaimon lukeneista hoksasikin yhtymäkohtia?
- Olipa ihanaa, kun pystyinkin lukemaan kirjaa ihan rennosti enkä etsimään tekstistä virheitä ja vertailemaan omaan! Vielä kuukausi sitten ei onnistunut, ainakaan kotimaisen kirjallisuuden kanssa. (Mistä tulikin mieleeni, että Jennifer Weinerin Fly Away Home on ihan kesken…)
- Juhasta intouduttuani etsin kirjahyllystä toista opusta (äkilliset lukemiskaudet ovat mulle tyypillisiä pitkän hiljaiselon jälkeen). Valitsin Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä, jota luin yhden aamun videohetket… enkä ihastunut ollenkaan niin paljon kuin toivoin. Minusta teemat olivat paljolti toistoa Akvaariorakkaudesta, kieli ja kuvaus ajoittain epämiellyttävän groteskia. Lisäksi päähenkilön maailma on mulle kovin vieras, en saanut häneen kunnon kontaktia. Pääsin noin sivulle 100, minä aikana tarina tuntui alkavan jo toistaa itseään. Oon nuorempana kehunut Häräntappoasetta suosikkikirjakseni, ehkä olisi pitänytkin ottaa hyllystä se?
- Nyt ärsyttää ikään kuin tuohon kirjaan hukattu aika, enkä taas ole lukenut samaan tapaan intensiivisesti. Hoksasin, että näin mulle usein lukemisen kanssa käy: jos kirja ei ole niin mukaansatempaava kuin odotin, suutun kaikelle kirjallisuudelle enkä ikään kuin uskalla yrittää uutta kirjaa. Päättelen, että minulla on liian vähän vapaa-aikaa. Kun sitä on, haluan todella viihtyä, joten valitsen takuuvarmoja suosikkeja.
- Sunnuntaina Ilkan kulttuuriosastolla ilmestyi artikkeli, jossa pohjalaisilta kirjailijoilta oli kysytty: “Millaista puhtia pohjalaiseen kirjallisuuteent arvitaan?” Minunkin vastauksia oli kysytty ja ne julkaistiin osana juttua. Oli hienoa olla yksi pohjalaiskirjailijoista!
- Vastauksien saksiminen juttua varten vähän harmitti, koska jos olisin tiennyt että pitää vastata lyhyesti, olisin tiivistänyt asioita vähän toisella tavalla.
- Kyseisessä artikkelissa vaasalainen kirjailija Marko Hautala ilmoitti, että pohjalaiseen kirjallisuuteen tarvitaan uusia nimiä ja oman tien kulkijoita. Ilahduin, koska se on totta! Mutta sitten Hautala muisti ilmoittaa, että “umpikaupalliset ja julkisuushakuiset” kirjailijat eivät ole toivottuja (= ylemmyydentuntoisella koodikielellä Henna Helmi Heinonen?). Omaa polkuaan siis saa kulkea – kunhan se on polku, jonka muut kirjailijat hyväksyvät?
- Toivottavasti Hautalankin kommentteja oli saksittu eikä hän tarkoittanut tuota.
- Maanantaina tai tiistaina Ilkassa oli päivän lainauksena Elina Hirvosen kommentti Kirjasto-lehdestä, joka meni suunnilleen näin: “En ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi olla jatkuvasti esillä mediassa, blogeissa tai Facebookissa.” (Lainaus on hieman epätarkka, pahoittelen, koska heitin lehden jo paperikeräykseen.) Eihän kenenkään tarvitse olla esillä, jos ei halua. Mutta ainakin minä haluan myydä kirjaani ja koen nämä mediat oikein passeleiksi siihen tarkoitukseen. Elina Hirvosella ei ehkä ole samanlaisia välittömiä taloudellisia intressejä, siis lasten ruokkimista ja harrastusmaksuja, kun hän sai vastikään 15 000 euron Kalevi Jäntin palkinnonkin hengenpitimikseen (kuten muuten Marko Hautalakin, onnittelut molemmille!).
- Ehkä tuo lainaus oli huono – pitäisi varmaan lukea koko juttu Kirjasto-lehdestä – mutta Ilkan irtileikkaamana se jotenkin väsytti. Miksi sitä pitää kenenkään yrittää “ymmärtää”, jos kirjailija haluaa pitää blogia tai haluaa olla Facebookissa aktiivinen?
- Miksi tuo kirjailijoiden aktivoituminen sosiaalisessa mediassa jaksaa yhä vaan kiinnostaa mediaa? Miksi media ajattelee, että se kiinnostaa lukijoita ja kuulijoita?
- Eilen sain postia Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahastolta: he myönsivät minulle 5500 euron apurahan. Päätös aiheutti ristiriitaisia tunteita. Apurahasta on oikeasti hyötyä – verovapaana se on käytännössä yhtä kuin kolmen kuukauden palkka. Se todella auttaa mua kirjoittamaan, koska voin vähäksi aikaa lakata hakemasta kirjoitustöitä ja keskittyä itse työhön (voi hiisi miten monta ideaa olenkaan kehitellyt, kirjoittanut näytejuttuja ja tarjonnut työtäni erilaisille medioille). Mutta kun en haluaisi tarvita mitään apurahoja! Haluaisin elää omalla työlläni enkä toisten armeliaisuudella.
Töitä olen tehnyt tällä viikolla aika vähän, lähinnä tilausnovellia laatinut ne vähät ajat, jotka olen ehtinyt. Meillä on meneillään tärkeät päivät, kun lapsilla on edessä kauan odotettu harrastuksen kevätnäytös. Sen alla on jännitetty kamalasti mahatautia, jota on naapurissa ja tarhassa, mutta onneksi ei vielä meillä… Varmuuden vuoksi vaihdoin työaikani terveysvarmisteluihin eli lapset olivat kotona hoitopäivätkin. Tänään ovat taas hoidossa muutaman tunnin – ja tässähän se työaika on hujahtanutkin, blogivastuita hoidellessa.
Ymmärtääköhän Elina Hirvonen? Entä Marko Hautala?
Oikeasti uskon, että he ovat molemmat kivoja tyyppejä, ovat vaan eri mieltä asioista kuin minä. Niin mä uskon noin periaatteessa kaikista ihmisistä – ja toivoisin että muutkin uskovat. Mennäänks, Marko, lauantaina Vaasan kirjamessuilla kahville ja jutellaan vähän?
Päivän loppukaneetti: Huomenta Suomessa tyylikonsultti kommentoi naispuoluejohtajien hiustyyliä. Hän kritisoi naisia kiharaisesta tukasta, joka tuo liian tyttömäistä tyyliä. Pohdin tosissani, pitäisköhän minunkin alkaa pitää hiukseni suorina, olisinko vakavammin otettavissa silloin.
Mutta… Where’s the fun in THAT? Pitääkö kaiken olla niin tolkuttoman vakavaa?
P.S. Susu, en mä sentään ole sinua lukemaan ehtinyt… rajansa vapaa-ajallakin. Mutta kuulin uusimmastasi pari riviä keskustelussa ja ihastuin sen ajatukseen!
Onnittelut apurahasta! Esikoiskirjailijahan nimenomaan tarvitsee sitä alussa, kun kirjoista ei ole voinut mitenkään vielä tuloja edes tulla. Ei kun pullakahvit oikein itsellesi tarjoat tästä hyvästä
Ajattelin maksaa visalaskun…
Olen tunnetusti samaa mieltä, että uran alussa apurahoilla on hyvä paikka.
Joo, onnittelut apurahasta! Itsekin olen yhtä hakenut nyt, mutta selviää vasta kesällä. Tietokirjaan tosin sain jo ihan mukavan summan…
Joku voisi kirjoittaa ko. lehteen lukijakirjeen (kai ne sellaisia julkaisevat?) siitä, että julkkisten määrä on aina jotakuinkin vakio. Jos kirjailijat pysyvät nöyrästi hiljaa, niin sitten ääneen pääsevät vain missit ja tuksut ja mattinykäset. Sekö sitten olisi parempi?
Onnea apurahan johdosta! Pitäisiköhän joskus hakea? Äh, ei jaksa. Saamaton.
Onnea apurahasta!
Henna: “Vastauksien saksiminen juttua varten vähän harmitti, koska jos olisin tiennyt että pitää vastata lyhyesti, olisin tiivistänyt asioita vähän toisella tavalla.”
Tilaa on yleensä tosi vähän, joten sitä paremmin saa viestinsä perille, mitä lyhyemmiksi lauseiksi sen paketoi. Pitkät henkilöhaastattelut sitten erikseen.
Moi Henna, sain vinkin kahvikutsusta
Ei ikävä kyllä onnistu tällä kertaa, kun en luultavasti pääse koko messuille kuin korkeintaan sunnuntaina, mutta varmasti nähdään muissa yhteyksissä.
En ole lukenut sitä lehtijuttua, joten en tiedä onko vastauksia editoitu vai ei, mutta se on totta, etten pidä pelkkään kaupalliseen menestykseen tähtäävän kirjallisuuden yleistymistä toivottavana. Nuoret kirjoittajat miettivät jo nykyään toisinaan “brändiään” ja markkinointihässäköitä aivan liikaa siinä vaiheessa, kun ei ole vielä edes mitään kelvollista paperilla.
Blogissani oli tästä joskus keskustelua, ja siellä yritin pitää kielen keskellä suuta siltä osin, että pysytään asiassa eikä aleta esim. sinua henkilönä julistaa mihinkään kirjalliseen kirkonkiroukseen. Sellaisesta ei yleensä tule kuin turhaa huutelua ja mielipahaa. Vaikka sinuun ehkä henkilöityy nyt joitakin kirjallisella kentällä polemiikkia herättäviä asioita, olet kirjailijana kuitenkin omalla itse valitsemallasi tiellä, vieläpä ilmeisen erikoisella ja menestyksekkäällä sellaisella. Kunnia sille.
Hyviä messuja ja tavataan toivottavasti myöhemmin!
Henna: “Haluaisin elää omalla työlläni enkä toisten armeliaisuudella.”
Minusta on todella kummallista, että pidät apurahoja armeliaisuutena.
Suomeksi julkaistaan poikkeuksellisen paljon kirjallisuutta, mikä on minusta yksinomaan hieno ja suomenkielistä kulttuuria tukeva asia. Tämä on mahdollista vain, koska meillä on instansseja, jotka tukevat kirjailijoita ja näiden työskentelyä. Jos apurahoja myöntäviä säätiöitä ei olisi, suurin osa kaunokirjallisista teoksista ja myös tietokirjoista jäisi kirjoittamatta.
Meistä kirjailijoista valtaosa tekee muutakin kuin kirjoittaa kirjoja, mutta jotta kirjan saisi joskus valmiiksi, on tärkeää, että kykenee omistautumaan kirjoitustyölle ainakin jonkun kuukauden muusta työstä vapaana. Itse olet kertonut kirjoittaneesi muista töistä säästämilläsi rahoilla. Minäkin toimin niin esikoisteoksen kohdalla, mutta sen jälkeen säästöt oli käytetty, ja jokainen apuraha on tullut tarpeeseen ja mahdollistanut kirjan valmiiksi saattamisen. En ole pitänyt apurahoja armeliaisuutena vaan mesenaattitoimintana, työskentelyn mahdollistamisena.
En varmasti mene kauas harhaan, jos sanon, että Suomessa on lähemmäs viisi kuin kymmenen kirjailijaa, jotka elättävät itsensä tekijänpalkkioilla ja kirjojen myyntituloilla. Toivottavasti olemme jonain päivänä kumpikin sellaisia, vaikka se ainakin omalla kohdallani epätodennäköiseltä vaikuttaakin. Joka tapauksessa suomenkielisellä kielialueella tarvitaan myös kulttuuria, joka ei myy valtavia määriä: lasten- ja nuortenkirjallisuutta, runoutta, selkokielistä kirjallisuutta ja erityisalojen tietokirjallisuutta. Niitä ei synny ilman apurahoja ja muuta kulttuurin tukemista.
Kiitos, raha tulee tarpeeseen! Onnittelut silti ovat vähän kiusaannuttavia – ihan kuin olisin voittanut jotain. Onko apuraha palkinto tai tunnustus?
Maija, nauroin oikein ääneen tuolle julkkiskoonnille
En mä tosin tiedä, onko kirjailijoilla mielenkiintoisempaa sanottavaa kuin misseillä tai tuksuilla. Matti Nykäsellä ainakin on huumorintajua… 
Susu, vähän sama juttu muuten mullakin, että olen ollut aika saamaton apuraha-asioissa. Monet apurahat on menneet sivu suun jo senkin takia, että hakuaika on mennyt umpeen oman huolimattomuuden takia. Sellaisten hakeminen on suunnilleen yhtä miellyttävää kuin oli tukihakemusten täyttäminen opiskeluaikana. Jäi aina tekemättä. Muutenkin kun pärjäsi.
Marko, jee, kiitos vierailusta! Olet siis ihan mukava tyyppi?
Tuo ihmetyttää mua suuresti, jos nuoret kirjoittajat miettivät brändiä jo ennen kuin ovat saaneet hommia käyntiin – etenkin siksi, että itse en oo huomannut edes kovin monen julkaisuun edenneen kirjailijan miettivän brändiään! Useimmathan karttavat koko sanaakin. Pohtivatko kirjailijat tätä asiaa jossain pimeässä aitan takana?
Mutta olen ilman muuta samaa mieltä kanssasi Marko siitä, että kannattaa tehdä työ ensin ja markkinoida vasta sitten. Huonoa tai olematonta tavaraa ei voi kenellekään myydä – ainakaan kahdesti. Sen sijaan sitä en näe, että umpikaupallinen tai julkisuushakuinen kirjailija olisi haitaksi kenellekään muulle kuin itselleen (siis jos todella on umpikaupallinen tai yrittää myydä huonoa tavaraa), enkä siksi ymmärrä rajaustasi siinä millainen kirjallisuus tai kirjailija on toivottavaa. Kyllähän laariin mahtuu monennäköistä tekijää ja erilaisuus on rikkaus.
Julkisuuden ja markkinoinnin kautta minun nähdäkseni on mahdollista kasvattaa myös kirja-alaa ylipäänsä, saada sille yleisön mielenkiintoa ja sitä kautta myös uusia tekijöitä. Tuosta ilmiöstä saadaan hyviä todisteita parin vuoden välein urheilun saralla, kun jokin laji nousee mediassa pinnalle, myös sen junioriharrastajamäärät useimmiten nousevat huomattavasti.
Päivi, olet varmasti ihan oikeassa kaikessa mitä sanot! Mutta minusta mikään tuossa sanomasi ei sulje pois sitä, että apuraha on eräänlaista armeliaisuutta.
Apurahan myöntämisestä päättää oman harkintansa varassa joku henkilö tai tietty määrä henkilöitä, melko löyhien kriteerien varassa. Apurahan hakijat ovat alemmassa asemassa eikä koskaan etukäteen voi tietää, saako apurahaa vai ei. Päätöksistä ei voi mysökään valittaa. Saatu raha ei ole palkkaa työstä, eikä sen ainakaan pitäisi olla palkinto tehdystä työstä, koska sitä ei myönnetä yksiselitteisesti kaikille tietyn työn tehneille. Jo ilmaisuna “apurahaan” mielestäni liittyy tämä vastaanottajan alempi positio ja armeliaisuuden tuntu. Käsittääkseni myöntämisperusteissa otetaan myös huomioon inhimilliset syyt, kuten työkyky, joten sekin viestittää nimenomaan myöntäjän armeliaisuudesta.
Etupäässä viittasin kuitenkin alun perin omaan kokemukseeni: henkilökohtaisesti minusta apuraha tuntuu toisen armeliaisuuden osoitukselta. Tulisin mieluummin toimeen omilla rahoillani. Hyväksyn sen, että tässä vaiheessa uraa en siihen pysty ja apuraha on ihan tavanomainen, hyvä keino auttaa aloittelevan kirjailijan uraa. Silti henkilökohtaisesti kismittää, ettei omasta työstä saatu yksiselitteinen korvaus riitä koko vuodeksi.
Enkä tarkoita tällä pelkkiä kirjan myyntituloja, vaan kaikkia saamiani kirjoitus- ja esiintymistöitä.
Täysin kirjallisuusmaailmaa tuntematon, tosin kova lukija, ihmettelee: voiko apurahaa tosiaan saada, vaikkei sitä hakisi? Onko tuo kulttuurirahaston apuraha tullut tosiaan pohjalaiseen tyyliin “pyytämättä ja yllätyksenä”? Jotenkin luulisi täältä puusta katsoen, että hyvä keino välttää “armeliaisuus” on olla hakematta apurahoja ja vaan pyörittää sitä tahkoa.
Kyllä minä ainakin hain apurahaa, mutta en tiedä voiko sitä saada pyytämättä (tuskin?).
Kulttuurirahaston hakuaika oli tammi-helmikuussa ja laskin jo silloin, että tiedossa olevista töistä ja saamistani töistä saatavat rahat eivät tule riittämään vielä tänä vuonna perheen elatukseen. Olin aika varma, etten saa minkäänlaista apurahaa, joten ristiriitaiset tunteet heräsivät vasta nyt päätöksen tultua!
Henna, tässä taitaa nyt toinen puhua aidasta ja toinen aidanseipäistä. Armo-käsitettä näkee yleisesti varsinkin kristillisessä retoriikassa, jossa se mielestäni viittaa siihen, ettei lahjalle odoteta mitään vastinetta, esim. “pelastuvat vain Herran armosta, eivät hyvien tekojensa vuoksi”.
Kielitoimiston sanakirja määrittää sanan “armeliaisuus” seutaavasti: 1. säälivyys, sääli, armahtavuus. Osoittaa armeliaisuutta kovaosaisia kohtaan. 2. vanh. hyväntekeväisyys.
Ei kai apurahoissa ole kyse säälistä ja hyväntekeväisyydestä? Taiteen keskustoimikunta voi muistaakseni poikkeustapauksessa myöntää jonkinlaista pientä toimeentuloavustusta kirjailijalle, joka ei sairaudesta johtuen voi työskennellä, mutta muissa yhteyksissä apurahan saamisen ehtona on, että raha käytetään työskentelyyn ja yleensä muusta ansiotyöstä vapaana. Apurahakauden jälkeen jätetään selvitys, kuinka raha tuli käytettyä, siis millaista tekstiä ja kuinka paljon sai aikaiseksi. Hyvien tapojen mukainen käytäntö on ilmoittaa teoksen kansilehdellä, minkä säätiöiden tuella jokin sitä on kirjoitettu.
Eli kyllä se apuraha rinnastuu minusta (etukäteis-)palkkaan enemmän kuin hyväntekeväisyyteen.
Anomyyli, yhtäkään tietämääni apurahaa ei saa hakematta. Tulee rustata fyysinen paperihakemus suositteluineen ja joissain tapauksissa kai myös tehdään sähköinen hakemuskin.
Tässä on esitetty ajatus että apurahat ovat uran alussa hyvä asia, näin on minustakin.
Runoilija X elää vuosia työskentelyapurahalla ja julkaisee sinä aikana joka toinen vuosi teoksen, jota myydään joitain satoja kappaleita per opus.
Juha Vuorisen mukaan yhteiskunta mahdollistaa tässä tapauksessa runoilijan harrastuksen maksamalla siitä. Yleisin näkemys kuitenkin lienee se että runoilija antaa arvokkaan panoksensa suomalaisen kirjallisen kulttuurin verevyydelle vuotuisella teoksellaan. Taiteilijaa tulee tukea työssään, vaikka ketään ei oikeasti kiinnosta.
Päivi, mitään kristittyä arvolatausta ei minun “armeliaisuuteen” sisältynyt
Sanavalinta oli siis joka tapauksessa huono – mutta kun kerran nyt apurahasta ja armosta keskustellaan, niin:
Mitä tapahtuu, jos virkavapaata ei otakaan? Tai jos apurahasta ei jätä selvitystä? Millaisissa tapauksissa apuraha peritään takaisin?
Omaa suhtautumistani apurahoihin (ja muun muassa edellä mainittuun Juha Vuoriseen) voi tutkiskella parin kuukauden takaisesta Iltalehden blogikolumnistani.
Polttava aihe tämä.
Enpä tiedä kuinka apuraha rinnastuu palkkaan, jos palkkaa pitää anoa tai hakea. Työsuhde on sitten asia erikseen, tosin jos apurahan rinnastaisi ikäänkuin työsuhteeksi (tai palkaksi) voisi kai kuvitella, että tällä alalla kaivattaisiin mitä pikimmiten jonkinlaista työehtosopimusta? Ei apuraha ainakaan sellaiseen palkkaan rinnastu, joka normaalisti palkaksi käsitetään. Olen kuukausipalkkalainen siviilissä, enkä ole koskaan ollut sellaisessa tilanteessa, että minun tarvitsisi anoa palkkaa vuosittain erikseen työlle, jonka tekisin muutenkin. Palkka tulee anomatta työstä, josta on molemmin puolinen ja voimassa oleva työsopimus. Lisäksi jos apuraha on palkka, kuten toivoisin, voisi ehkä pohtia onko apuraha palkalle sanana hiukan omituinen?
Olen itse juuri hakenut myös apurahaa. Olisi kiinnostavaa kuulla mitä mieltä olette täällä siitä, että olen hakenut apurahaa, vaikka saan säännöllisen tulon palkkatyöstäni. Onko kohdallani apurahan haku/saanti oikeutettua?
Minä en hae, koska olen palkkatyössä. Jos ottaisin esim. palkatonta vapaata muutamaksi kuukaudeksi, jotta voisin kirjoittaa niin sen rahoittaminen olisi minusta taas hyvinkin ok. Mutta se että tekee töitä eli saa rahaa ja hakee silti tukea, ei sovi minun käsitykseeni reilusta pelistä. Mutta eipä se ole minulta pois.
Oon jokseenkin samaa mieltä kuin Anne Tammelin: jos apuraha käytetään virkavapaalle, niin tottakai sitä saa ja voi anoa, silloinhan on ihan samalla rivillä kuin ne, joilla ei oo palkkatyötä.
Mutta kun Teemu ei maininnut ottaisiko virkavapaata, niin pitää sanoa kolikon toinenkin puoli: en ymmärrä sitä, että apurahaa hakee palkkatulon päälle (tosin kuten Päivi sanoi, ei kai sitä pääsääntöisesti sitten edes myönnetä). Se rahasumma on kuitenkin aina joltain toiselta hakijalta pois.
Mainitsin, että tuloni tulevat muualta. Tämä siis tarkoittaa sitä, etten ota virkavapaata.
Ymmärrän kantanne, mutta kuitenkin kyseenalaistan sen:
Miksi se ei ole reilua? Vastakkain asetellaan tässä tapauksessa palkkatyö kirjalliseen työhön. Kysehän on vain ajankäytöstä ja siitä, mitä saadaan aikaiseksi. Kuka sitä on mittaamassa, kun minä kirjoitan viikossa n. 40-50 tuntia oman palkkatyössä viettämäni aikani lisäksi. Oleminen palkkatyössä tarkoittaa omalta kohdaltani sitä, ettei minun tarvitse ottaa yhden ainutta kirjoitustyötä siihen sivuun, ja konkreettisesti myös sitä, että teen kahta työtä, mutta saan vain yhden palkan.
Mutta jos, kuten Päivi L. edellä mainitsi, apuraha rinnastettaisiin palkkaan, tai rinnastetaan jo, maksanko siis toisesta työstä saadulla palkalla myös kirjallisen työn palkkani?
Tarvitseeko kirjailijan, joka ei ole palkkatyössä muualla ja jolle on myönnetty apuraha/apurahoja, tilittää jonkinlainen päivärytmi jollekin taholle, esim. tuntimäärä tehdystä työstä?
Herätän tässä keskustelua siksi, että tuntuu siltä ettei apurahajärjestelmästä ja apurahoista tunnu oikein missään olen kahta samanlaista käsitystä.
Kirjoituksen lopussa “olen” po. “olevan”.
Minusta apurahan tehtävänä on auttaa ihmistä elättämään itsensä sillä aikaa kun hän tekee kirjoitustyötä, josta ei saa korvausta. Apurahassa voisi ihan hyvin olla myös tulorajat, koska vaikkei vakituista työtä olekaan niin kirjailija voi hyvin saada muista lähteistä riittävät tulot elatukseen (ainakin Anne on joskus blogissaan ehdottanut näitä, ja tuskin on ainoa).
Mun mielestä apuraha ei ole palkkaa eikä verrattavissa siihen. Kirjailija tekee työtä kuten yrittäjä, eli hän ottaa itse riskin työnsä onnistumisesta ja lukijoiden tavoittamisesta – toisin kuin palkkatyössä, jossa työntekijän vastuu rajoittuu lähinnä siihen, että työ tulee tehdyksi.
Apuraha ei myöskään ole kompensaatiota siitä, että kirjailijat saavat yleisesti liian vähän rahaa. Jos olisi, silloin sitä pitäisi maksaa kaikille kirjan julkaisseille. Kirjailijan osuus kirjan tuotosta on ilman muuta aivan liian pieni, mutta sitä pitää muuttaa toisella tavalla eikä tilkitä apurahalla.
Jos kirjoittaja ei tarvitse apurahaa elannokseen, silloin minusta hänelle ei tulisi sitä myöskään myöntää. Musta siis kyse ei pitäisi olla myöskään palkinnosta tai tunnustuksesta.
HHH: “Minusta apurahan tehtävänä on auttaa ihmistä elättämään itsensä sillä aikaa kun hän tekee kirjoitustyötä, josta ei saa korvausta.”
Näin määriteltynä apuraha on verrannollinen sossun tai kelan maksamaan toimeentulotukeen.
Teemu: “Herätän tässä keskustelua siksi, että tuntuu siltä ettei apurahajärjestelmästä ja apurahoista tunnu oikein missään olen kahta samanlaista käsitystä.”
Sekava järjestelmä, sekavat käsitykset.
Keksin muuten “loistavan” analogian. Maataloustukien tarkoitus on taata suomalainen ruoan alkutuotanto. Apurahojen tarkoitus on taata suomalainen kulttuurin alkutuotanto.
Jos vastustaa maataloustukia niin eikö oli vain loogista vastuuta myös apurahoja?
Se kenelle myönnetään ja miksi myönnetään on ehkä kaikkein harmainta aluetta. Jos minä saisin päättää, niin kys. apurahassa katsottaisiin myös tuloja. Miksi henkilölle, joka voi itse kustantaa tietokoneensa ja elantonsa, pitäisi antaa taskurahaa harrastukseen? Koska sitähän se silloin on.
Minun mielestäni apurahoissa voisi olla selkeä jako: uusille kirjailijoille uran polkaisemiseksi käyntiin sekä henkilöille, jotka kirjoittavat elääkseen, mutta eivät sillä elä. Lisäksi jokin aikamääre eli kirja vuodessa tai kahdessa, joutenolosta ei tarvitse palkita ketään.
Mutta nämä jaottelut eivät missään tapauksessa ole selkeitä ja siksi kai tilanne on sellainen kun on. Mutta kuten sanottua, minultahan nämä eivät ole pois.
Tuo erittäin perusteltu näkemys, Henna Helmi. Eli apuraha rinnastuisi tukeen?
Mutta entäpä taloutta kohti ansaitut tulot? Jos puoliso tienaa huimaa palkkaa, jolla elättäisi kaksi-kolme perhetaloutta. Olisiko silloin kirjailija oikeutettu apurahaan, koska ei tienaa mitään, vaikka elääkin kenties hyvin leveästi? Näinhän esimerkiksi yhteiskunnassa yleensä muut myönnetyt “tuet” mittaantuvat, talouskohtaisesti.
Kysyn esimerkin vuoksi: onko sinun puolisosi palkkatyössä? Kuinka olet tullut toimeen tähän mennessä, ilman myönnettyä, em. apurahaa?
On myös esitetty, että apuraha myönnettäisiin ikäänkuin starttirahana. Jos taiteen tukeminen edellyttää putkea, jonka päässä häämöttää menestyminen ja se, ettei yhteiskunta tue enää – tällainen käsitys hyvin pitkälti tappaa ne taiteenmuodot, joilla ei lähtökohtaisesti ole edes mahdollista menestyä niiden pienuuden ja marginaalisuuden vuoksi.
Entäpä sitten vaikka tuo Hautalan Markon saama tunnustus. Pitäisikö sen verottaa hänen saamistaan apurahamääristä, jos näin on/olisi? Minusta ei, vaikka 15 000 € tunnustus on aika iso, se on lähes pienipalkkaisen vuositulomäärä. Hän on ansainnut sen, ja joka sentin sen lisäksi, siihen päälle.
Entäpä eläkeläinen, joka saa esim. n. 800-1000 euroa eläkettä kuukaudessa. Eikö hänen taidetta pidä tukea apurahoin, vaikka saakin työuran jälkeistä tuloa?
Mielestäni apuraha on/pitäisi olla tuki kirjalliseen työhön, ei elämiseen. Tulorajat pitäisi olla, talouskohtaiset sellaiset. Apurahamäärät ovat niin pieniä, että voiko niillä edes elää?
Itse en vastusta maataloustukia, vain sitä, minne ne kohdentuvat ja kuinka suurina.
Kieltämättä maataloustuet ja apurahat voisivat rinnastua keskenään aika hyvin. Jos haluaa apurahan rinnastaa tukeen.
Mies huoneesta, vertaisin apurahaa mieluummin vaikka opintotukeen kuin toimeentulotukeen.
Analogia maatalouden ja kulttuurin valtiontukien välillä tuli muuten jo aiemmin täällä blogissa esiin. Silloin se esitettiin (en muista kuka!) muodossa “jos suomalaista maataloutta tuetaan alkutuotannon säilyttämiseksi, eikö pitäisi tukea suomalaista kulttuuria samoista syistä?”. En ollut silloin ihan samaa mieltä, koska kotimaisen maatalouden tukemisella on kansanterveydellistä etua toisin kuin kulttuurin tukemisella (ja tämä ei siis tarkoita, ettei kulttuuria olisi mun mielestä syytä tukea – vaan että sitä ei voi tukea samoilla perusteilla kuin maataloutta). Mutta tuohon tapaan käännettynä analogia asettuu aika mielenkiintoiseen valoon.
Joo ja siis käsittääkseni maataloustuen tarkoitus on mm. “tuotannon kannattavuuden ja jatkuvuuden turvaaminen”. Näin ainakin maa- ja metsätalousministeriön sivuilla, kun kyse on esim. viljelijätuesta.
En vertaisi opintotukeenkaan apurahaa, koska yleensä opintotuki konkreettisesti tarkoittaa myös osaa toimeentulosta.
Oho, tulikin tosi monta viestiä välissä
Annella oli hyviä ja vähän uudenlaisia ajatuksia. “Uuden” kirjailijan käsitettä on aiemminkin pohdittu – ensimmäisen kirjan jälkeen vielä ilmeisesti ei kannata paljon rahaa kirjailijaan sijoittaa, koska moni ei koskaan saa toista teosta aikaan. Ehkä kannattaisi sitten panostaa todella heihin, jotka ovat julkaisseet toisen kirjansa? Tai kolmannen? Ehkä heidän pitäisi saada eniten työskentelyapurahoja? Vastikäänhän kritisoitiin ainakin Hesarissa sitä, että nuoret kirjailijat saavat työskentelyapurahoja harvoin.
Annen ajatuksiin lisäisin sen, että musta työskentelyapurahoja (n. 20 000 eur eli koko vuoden “palkka”) ei pitäisi koskaan myöntää samoille ihmisille peräkkäisissä jaoissa.
Teemu kyseli noista talouskohtaisista tulorajoista. Itse en vastustaisi niitä. Meikäläisen puoliso on palkkatyössä, mutta pelkästään hänen tuloillaan emme tulisi toimeen, koska meillä on iso asuntolaina. Toistaiseksi mä oon rahoittanut kirjailijanelämäni pääosin säästöillä, lisäksi olen saanut jonkin verran kirjoitustöitä (en niin paljon kuin olen hakenut, mut sehän on ihan tavallista työnhaussa).
En osaa ihan suoralta kädeltä sanoa, pitäisikö rahapalkintojen ja tunnustusten vaikuttaa apurahaan. Ensituntumalta sanoisin että pitäisi vaikuttaa, koska tosiaan näen että apurahalle olisi silloin parempaakin käyttöä. Mutta varaan oikeuden muuttaa mieltäni, koska en oo koskaan aiemmin tullut pohtineeksi asiaa
Jos apuraha rinnastuisi tukeen, kuten muut tuet, kuten edellä on mainittu, se tarkoittaisi sitä, että teidän Henna Helmi pitäisi myydä talo pois ja muuttaa vuokralle.
Suomessa kun ei saa tukea, jos omistaa jotakin.
Tuo ei kyllä pidä paikkaansa. Opintotuki ei ole sidottu omistuksiin (eikä talouskohtaisiinkaan ansioihin). Yleistä asumistukea myönnetään myös omistusasuntoihin.
En tiedä, miten on työmarkkinatuen osalta, koska en oo koskaan sitä saanut – vaikea kuitenkin on uskoa, että se olisi sidottu omistuksiin.
Toimeentulotuen osalta olet varmaankin oikeassa, mutta tosiaan siihen en apurahaa rinnastaisi muutenkaan.
Joo, asumistukea saa myös omistusasuntoon, riippuen tuloista ja asunnosta. Anteeksi erheeni. Käytäntö lienee kai se, että yleensä asumistukea myönnetään, jos tulot ovat pienet (eli tietynlaiset: tähän vaikuttaa neliömäärät ym.), yleensä vuodeksi kerrallaan. Kuitenkin asumistukea saatetaan tarkistaa, jos tuloihin tulee muutoksia.
Toimeentulotuen lisäksi ei saa mitään. Itse jouduin opintotuen saadakseni ottamaan opintolainaa, lainan ottaminen (ja sen nostaminen) oli ehto opintotuelle, ja sen lisäksi myönnettävälle opintotuen asumislisälle. Pääsääntöhän kuitenkin on, että tuet ovat viimeisin keino rahoittaa. Ei niiden rinnalla saa juurikaan tienata.
TYömarkkinatukea saa, jos on työtön työnhakija ja täyttää sen myöntämiselle annetut ehdot. Siihenkin vaikuttaa myös omat ja puolison tulot.
Siinä tapauksessa käytännöt ovat muuttuneet. Silloin kun itse opiskelin 2000-luvun puolenvälin molemmin puolin, opintolainatakaus tuli kyllä automaattisesti opintotuen myötä, mutta ei lainaa ollut pakko hakea opintotuen saamiseksi. En muista sen liittyneen myöskään opintotuen asumislisään.
Sepä se, Teemu, kun musta apurahan tehtävä on nimenomaan se
Ehkä tässä pitää tehdä vielä se selkeä ero, että yksityiset säätiöt saavat tietysti jakaa apurahojaan ihan kenelle haluttaa. Ne miellän enemmän tunnustuksen omaisiksi. Mutta valtion ja kunnan kassasta tulevissa apurahoissa pitäisi olla taustalla tuo ajatus, että se on yksi konkreettinen tulonlähde.
Anne T: eikö ole aika perinteinen käsitys se, että suomalaista kirjallisuutta on parhaiten tukenut kirjailijan puoliso, joka on ansiotyössä ja kykenee elättämään perheen?
Pitäisikö tuota nyt muuttaa, koska kirjoittavalla ja apurahoja saavalla ihmisellä ei ole oikeutta ansaita, ei ole oikeutta olla apurahoja? Entä jos talouden tulot ovat pienet – ei silloin “taskurahoilla” osteta sen enempää tietokoneita.
Tähän muuten rinnastuu hyvin se, miksi suomalainen opiskelija venyttää opintojaan: jos saa tukea, ei saa tienata. Kuitenkaan tuki ei ole tarpeeksi, että eläisi. Joten pitää tehdä töitä, jolloin ei jää aikaa opiskelulle.
Ehkä näiden kaikkien viestien jälkeen voi todeta että en kadehdi niitä ihmisiä, joilta odotetaan hyviä päätöksiä mitä mitä tulee apurahajärjestelmään. Vaikea kokonaisuus kyseessä.
Jos meillä olisi perustulo-tyyppinen tuki kaikille, voitaisiin apurahat ehkä ajatella palkkiomaisina kannustumina, eikä varsinaisina perustulonlähteinä. Tämä ei ole kuitenkaan vahva jaa perustulolle, sillä siihenkin järjestemään liittyy omat haasteensa.
Luultavasti se on aina yhtä hankalaa, kun pitäisi jakaa yhteiskunnan varoja jotenkin reilusti ja yksiselitteisin ehdoin joukolle ihmisiä.
No mulla on ratkaisu tähän kaikkeen – jokainen kirjailijaksi haikaileva naikoon itsensä rikkaaseen sukuun.
Mainitsin myös tulorajat? Onhan meillä pienituloisia luonnollisesti, jotka saavat palkkatulon lisäksi tukiaisia. Kirjoitustyö itsessäänhän ei ole erityisen kallista, mutta mainostaminen ja sen sellainen kylläkin.
Öö, en sanonut mitään puolison tuloista. Niiden vaikutusta en edes pohtinut, mutta miksipä ei. Jos toisella on miljoonatulot, niin mihinkäpäs sitä enää apurahoja tarvittaisiin?
Mies huoneesta, niinpä, kiharainen kokonaisuus on! Mutta se, että homma on vaikeaa ei tarkoita sitä, ettei sitä pidä tehdä. Tiedän, että apurahajärjestelmää kritisoidaan aina (ja se on ihan luonnollista, koska aina joku jää ilman). Mutta sitä en tiedä, onko siihen oikeasti tehty muutoksia ja milloin viimeksi?
Teemun opiskelija-analogia sen sijaan ei nyt aukene mulle… Seuraa ääneen ajattelua asian vierestä:
Opiskelijan työnteko on musta opiskelijalle hyväksi, koska hän saa arvokasta työkokemusta ja kosketusta tosielämään. Opiskelujen venyminen ei sinällään minusta ole ongelma opiskelijalle, koska myös eläkeikä nousee koko ajan korkeammaksi: työuran ehtii kyllä saada aikaiseksi.
Opiskelijan työnteko on hyväksi myös yhteiskunnalle, koska saadaan lisää kouluttamattomia ihmisiä tekemään matalapalkka-alojen töitä (en käsitä, miksei tätä oteta esiin kun puhutaan työurien pidentämisestä “äkkiä koulun penkiltä toiselle” -tyylillä). Epäedullista opiskeluaikainen työnteko on lähinnä oppilaitokselle, joka pullistelee puolipäiväopiskelijoista eikä saa valmistuneista opiskelijoista ollenkaan riittävästi bonareita. Ja yhteiskuntakin pitää sitä ongelmana, koska opiskelija on muka poissa työvoimareservistä (mikä ei siis oikeastaan ole totta, paitsi niiden osalta, jotka saavat lisätuloja vanhemmiltaan tai muualta eivätkä käy työssä).
Mutta mihin kirjailija tässä sokkelossa sijoittuu? Hänen työnsä kun on se asia, mitä tässä verrataan opiskeluun. Opiskelusta ei ole mahdollista saada tuloja, kirjailijan työstä puolestaan on. Työtä ei ole “pakko” tehdä kirjailijan työn lisäksi vaan voi kirjoittaa niin hyviä kirjoja ja markkinoida niitä niin hyvin, että siitä saa hyvän korvauksen.
En siis vaan näe tuota analogiaa. Ehkä Teemu selventää
Mutta äsken jo heräsi juniori päiväunilta eli äidin erittäin mielenkiintoinen politiikka-kirjallisuus -keskustelu on tältä erää ohi
Palataan asiaan myöhemmin.
“Jos meillä olisi perustulo-tyyppinen tuki kaikille, voitaisiin apurahat ehkä ajatella palkkiomaisina kannustumina, eikä varsinaisina perustulonlähteinä”
Totta! Perustoimeentulolle vaan löytyy paljon vastustajia ja suuret puolueet eivät sitä edes aja. Tosin… silloinkin varmaan nuristaisiin, että kukas on “palkkion” arvoinen. Ja siitä päästään viihde – taide kädenvääntöön, joka ei ikinä johda mihinkään muuhun kuin pahaan mieleen.
Pienituloisia, jotka saavat tukiaisia? Kuinkahan tuohon kuvioon soveltuisi esim. tuommonen viiden tonnin apuraha? Veikkaanpa, että aikamoinen poliittinen savotta pitäisi käydä ennen kuin tuollaista apurahaa ei huomioitaisi myönnettävien tukieurojen määrässä.
Sinänsä tuossa tuloraja-ajatellussa on kyllä mielestäni perää. Jos siihen sidottaisiin talouskohtaiset tulorajat, kenties portaittainen.
Tarkoitin puolison tuloilla juuri sitä, että miten talous kykenee ostamaan tietokoneen, jos toinen yrittää ammatikseen kirjoittaa ja toinen siivoaa työkseen. Tulot ovat silloin erittäin pienet talouden sisällä, vaikka täällä on ehdotettu että jos on muutenkin taskurahaa, ei kirjoitustyötä tarvitse tukea. Ja vastaavasti taas miljoonatuloilla saatetaan elellä herroiksi.
Henna Helmelle vielä: koetko itse ristiriitaiseksi sen, että haet apurahaa, koska sinulla ei ole rahaa kokopäiväisen kirjoitustyön vuoksi, kun samalla perhe asuttaa kuitenkin omistusasuntoa? MIelestäni asia ei ole ristiriidassa. Koska ajattelen niin, että apurahalla tuetaan työtäsi ja työntekoasi. Samalla tuetaan suomalaista kulttuuria, kirjallisuutta. Sen sijaan opintotuen vertaaminen siihen, että haluaa rahoittaa isoa asuntolainaa: se ei ole balanssissa, ja ehkä jopa moraalitonta?
Mutta kuten sanottu: itse kannatan sitä, että kulttuuria tuetaan ja elätetään. Ja ettei apurahoja rinnasteta köyhälistölle jaettaviin satunnaisiin almuihin tai yhteiskunnan myöntämään tukeen. Se tarkoittaisi sitä, ettei tässä maassa yksikään kirjailija omistaisi asuntoa.
Ehkä voisi tosiaan luoda järjestelmän, joka sekä avustaisi elämisessä, että voisi myös kannustaa kirjalliseen työhön. Siis valtion taholta.
Opiskelusta saatu tulo tunnetaan nimellä opintotuki. Vaikkei sitä ääneen sanotakaan. Siksi opiskelija ei saa tienata liikaa ansiotuloa. Sama koskee kaikkia tukiasioita. Tukia myönnetään, jotta ihminen selviytyy ns. “minimitoimeentuloon”, mikä ainakin jokunen vuosi sitten vielä tarkoitti konkreettisesti sitä, että vuokran (huom.vuokran!) ja välttämättömien laskujen jälkeen rahaa jää käteen n. 400 euroa. Sitä mukaa kun tienasi, sitä mukaa hävisi tuet.
Mä en ymmärrä, mitä hyvää on matala-palkkaisissa töissä. Mielummin mä kannustaisin siihen, että osa-aikaisia töitä kannattaisi tehdä, ja vielä niin, ettei opiskelijan tarvitsisi riekkua viittä iltaa viikosta huonolla liksalla kaupan kassalla. Ei kai matala palkka kannusta muuhun kuin ottamaan lisää työvuoroja, jotta pärjää?
On kiinnostavaa, ja erikoista, kuulla, että vain mainosarvoinen kirjallisuus saa luvan elää. Mutta näin runoilijana; minkälainen mahdollisuus täällä runoudella on elää?
Vai onko ehdotuksesi se, että ryhdymme kaikki kirjoittamaan populaarikirjallisuutta ja jätetään muut oman onnensa nojaan, jos sinnekään? Ei kai liene kenellekään salaisuus, ettei runoudella kilpailla lukijamäärissä samassa sarjassa proosan kanssa. Runous on marginaalinen, mutta tärkeä osa kirjallista kulttuuria.
“Työtä ei ole “pakko” tehdä kirjailijan työn lisäksi vaan voi kirjoittaa niin hyviä kirjoja ja markkinoida niitä niin hyvin, että siitä saa hyvän korvauksen.”
Tuossahan vesittyy samantien koko apurahajärjestelmä. Myös se apuraha, joka sinulle Henna Helmi myönnettiin.
Alunperin meikä vastasi siis tähän:
“mitä mieltä olette täällä siitä, että olen hakenut apurahaa, vaikka saan säännöllisen tulon palkkatyöstäni. Onko kohdallani apurahan haku/saanti oikeutettua?”
Mutta lähti leviämään osaltani kuin pannukakku. Olen edelleen siis sitä mieltä, että ei ole reilua. Se on vähän kuin söisi koko kakun. Mutta koska en itse hae, niin en koe mitään menettävänikään. Joku joka ei ole vuosiin apurahaa saanut (tai koskaan) ja kitkuttelee pennosillaan, voisi olla eri mieltä. Mutta kukin tyylillään. Apurahajärjestelmähän on juuri niin oikeudenmukainen kuin viimeisin myönteinen/kielteinen päätös
On totta että runoista saatavalla toimeentulolla ei voi elää kuin poikkeustapauksissa, koska runoteokset eivät kertakaikkiaan myy. Näin on totuttu ajattelemaan.
Tuorein Mitä suomi lukee -lista sisältää kuitenkin poikkeuksen tähän sääntöön. Peippo vei -teos on röyhkeästi myyntilistan kärjessä.
Ehkä runo myy sittenkin kun muu paketti on kunnossa, vai miten tuon selittäisi toinen runoilija?
No, poikkeuksiakin toki on. Myös suomalainen sarjakuva myy, jos otetaan huomioon Fingerpori ja Viivi ja Wagner. Ja elokuvalla menee hemmetin hienosti maailmalla, koska meillä on Kaurismäet? Montakos muuta runoilijaa siellä myydyimpien kirjojen top sadassa on?
Mun huomioni on, että Laaksonen myy koska murrerunous myy. Ja se murre tekee siitä populaarin, samalla tavoin kuin savon murteella ilmestynyt Asterix, vai mikä se oli. Ja niinkuin sanoin, en kaipaa suurta myyntiä marginaalissakirjoittamiselleni, vain pientä tukea.
Tai Värttinä. Tai Lordin menestyminen euroviisuissa.
Laaksonen on brändäytynyt hyvin murrerunoilijaksi, huumorin voimalla ja iskemällä oikeaan aikaan vielä markkinarakoon. Runo ei myy, brändi myy. Runo ja brändäytyminen harvoin kohtaavat, ei ole kysyntää markkinoilla. Eikä tarvitsekaan olla – niinkuin sanoin, on olemassa kirjallisuutta laajalla skaalalla: suurelle yleisölle ja pienelle yleisölle. Niin pitääkin olla. Pitäisikö pienelle yleisölle suunnatusta kirjallisuudesta luopua vain suurelle yleisölle suunnatun taiteen vuoksi? Se tarkoittaisi kulttuurin tuhoa.
Mulla oli nyt suuria vaikeuksia ymmärtää Teemun viime viesteissä monia ajatuksenjuoksuja. Menee ajatukset ristiin vissiin puolin ja toisin. Tässä kuitenkin muutama oikaisu ja vielä yksi kysymyskin
“Opiskelusta saatu tulo tunnetaan nimellä opintotuki. Vaikkei sitä ääneen sanotakaan.”
Opintotukea ei porrasteta suoritusten mukaan eikä sitä peritä takaisin, jos opintoviikkoja ei suoritetakaan. Se ei minusta ole siis tuloa opiskelusta vaan se on kohtuullisen pyyteetön taloudellinen tuki opiskelijalle.
“Mä en ymmärrä, mitä hyvää on matala-palkkaisissa töissä. Mielummin mä kannustaisin siihen, että osa-aikaisia töitä kannattaisi tehdä, ja vielä niin, ettei opiskelijan tarvitsisi riekkua viittä iltaa viikosta huonolla liksalla kaupan kassalla. Ei kai matala palkka kannusta muuhun kuin ottamaan lisää työvuoroja, jotta pärjää?”
Minä taas en ymmärrä mistä keksit, että mielestäni matala palkka jollain aloilla on hyvä asia
Viittasin sanalla “matalapalkka-alat” mm. palvelu- ja hoiva-aloihin, joilla aloituspalkat ovat matalia ja siksi näille aloille ei saada koulutettua tarpeeksi ihmisiä. Opiskelijat ovat juuri tuossa osa-aikatyössä hyvää työvoimaa näille aloille. En vähättele millään lailla näitä aloja tai niillä työtä tekeviä ihmisiä, mutta tilanne vaan on tuo, että ne alat eivät vedä ihmisiä riittävästi. Tällä hetkellä ne ovat matalapalkka-aloja, mutta työvoiman puutteessa niiden palkkataso tulee ehkä nousemaan, jotta työntekijöiden mielenkiinto lisääntyisi.
“. . . koetko itse ristiriitaiseksi sen, että haet apurahaa, koska sinulla ei ole rahaa kokopäiväisen kirjoitustyön vuoksi, kun samalla perhe asuttaa kuitenkin omistusasuntoa?”
Ei siinä musta ole mitään ristiriitaista… Kun uutta uraa käynnistää, rahat ovat usein tiukilla.
“Sen sijaan opintotuen vertaaminen siihen, että haluaa rahoittaa isoa asuntolainaa: se ei ole balanssissa, ja ehkä jopa moraalitonta?”
Siis – onko mielestäsi opintotuella moraalitonta maksaa asuntolainaa…? Kuten yllä todettua, opintotukeahan ei ole sidottu vuokralla asumiseen vaan ainoastaan opintoviikkojen suoritustahtiin.
Ei meillä ole isoa asuntolainaa siksi, että meillä olisi jättiläismäinen hieno talo
Vaan siksi, että ostaessamme talon olin vastavalmistunut, mieheni yhä opiskelija, eikä meillä ollut rahaa säästössä.
“Ja ettei apurahoja rinnasteta köyhälistölle jaettaviin satunnaisiin almuihin tai yhteiskunnan myöntämään tukeen. Se tarkoittaisi sitä, ettei tässä maassa yksikään kirjailija omistaisi asuntoa.”
Rinnastuksia on joskus ihan aiheellista käyttää keskustelun helpottamiseksi. Opintotuki ei ole sidottu siihen, etteikö asuntoa omistaisi, joten tätä kommenttia en nyt ymmärrä. Toimeentulotuki voi ollakin, mutta se taas ei mun mielestä ole hyvä rinnastus apurahalle.
“On kiinnostavaa, ja erikoista, kuulla, että vain mainosarvoinen kirjallisuus saa luvan elää.”
Minä en ainakaan ole sellasta sanonut. Kyse oli siitä, voiko
opintotukeaopintotukiloukkua verrataapurahaanapurahan ja työnteon suhteeseen. Siinä yhteydessä perustelin, että ei voi mm. siksi, että opintosuorituksista ei voi saada rahaa – sen sijaan kirjan kirjoittamisesta sitä voi saada. Sehän ei liity mitenkään erilaisten kirjojen arvostukseen tai elinlupiin.Henna Helmi kirjoitti: “Työtä ei ole ‘pakko’ tehdä kirjailijan työn lisäksi vaan voi kirjoittaa niin hyviä kirjoja ja markkinoida niitä niin hyvin, että siitä saa hyvän korvauksen.”
Teemu: “Tuossahan vesittyy samantien koko apurahajärjestelmä.”
Apuraha on hyvä kannustin uran alussa, jolloin ei ole vielä riittävästi välineitä koko elannon hankkimiseen. Pienet apurahat ovat myös varmaan hyödyllisiä pitkin uraa kattamaan tulonvajausta. Mutta kaikkien järjestelmien, myös apurahajärjestelmän, pitäisi pääasiassa kannustaa ihmisiä ansaitsemaan tulonsa järjestelmän ulkopuolelta. Joka vuosi apurahaa hakee uusia halukkaita – eikö ole parasta, että järjestelmän piiristä lähtee tekijöitä ansaitsemaan oman tulonsa, jolloin rahaa on jaossa muille uraansa aloitteleville? Ei se ole kulttuurin tuhoa vaan kulttuuriyrittämisen kannustamista.
Mitä tulee marginaalien menestymiseen, niin aina joskus marginaalista nousee joku – ja joskus se nostaa koko marginaalin mukanaan. Suomi-leffan nousu on ihan hyvä esimerkki. Vielä 10-15 vuotta sitten suomalaiselle elokuvalle naurettiin, huippua oli Veturimiehet heiluttaa. Nyt meillä todella tehdään vuosittain mainioita suomalaisia elokuvia, joiden näkemisestä ihmiset haluavat maksaa.
Jospa jätetään runoilijat sikseen ja ajatellaan lastenkirjallisuutta. Se on ehdottoman tärkeää, jotta tämä kansa oppisi lukemaan ja ajattelemaan sekä jäsentämään ja ymmärtämään tunteitaan. Ja siinä sivussa ylipäätään nauttimaan kirjallisuudesta ja kulttuurista. Joka väittää, ettei lastenkirjallisuus ole tärkeää ei tajua mitä ihmisyys on.
Silti vain äärimmäisen harvat lastenkirjailijat koskaan pystyvät elättämään itseään kirjojen myymisellä, vaikka kuinka brändäisivät itseään ja mainostaisivat kirjojaan. Tämä siksi, että lapsiperheillä ei vain ole varaa ostaa niitä kirjoja läjäpäin. Mietinkin sitä, että millä Hennan mielestä näiden lastenkirjailijoiden sitten tulisi elää?
Tuntuu, ettei täällä arvosteta lainkaan kirjallisuutta sen itsensä vuoksi eikä nähdä, että sekin mikä ei myy voi olla silti äärimmäisen arvokasta.
Spot on, Reeta Karoliina. Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi. Lastenkirjallisuus on ehdottoman tärkeää, kuten edellä mainitsit. Jokainen aloittaa matkansa lastenkirjallisuuden ääreltä. Marginaalisuudessaan se rinnastuu hyvin runouden asemaan.
“ettei [...] arvosteta lainkaan kirjallisuutta sen itsensä vuoksi eikä nähdä, että sekin mikä ei myy voi olla silti äärimmäisen arvokasta.”
Juuri näin. Tällaisista lähtökohdista minäkin kirjoitan runoutta. Tunnen ja koen sen tärkeäksi, ja jos olisi mahdollisuus todella elää myös sillä, eläisin. Kirjoitan sitä, vaikka en elä sillä.
Hajanaisia vastineita:
Siis seurasin vain sitä logiikkaa, jota viesteissä esiintyi, kuten sitä, kun sanoit vertaavasi apurahaa mielummin opintotukeen kuin toimeentulotukeen. Kuitenkin olet hakenut apurahaa toimeentulemiseen, eli asuntolainan maksuun? Paradoksaalista, koska opiskelijalle opintotuki on yksi ja sama asia kuin esim. työttömälle toimeentulotuki. Osa siitä tietystä määrästä rahaa, joka jokaisella suomalaisella on oikeus saada, ettei valu minimitoimeentulon alle.
Nimenomaan utelin, mikä “oikeuttaa” apurahan hakuun/saamiseen, ja kohdistin vielä kaukoputken itseäni kohti. Esitin, että minusta teen yhtä lailla työtä tekstin eteen kuin moni muu, joka saa apurahaa (ehkä mullekin myönnetään sitä, kuka tietää). Mutta mikä ero on minun ja Henna Helmen elämäntilanteissa? Minuakin apuraha helpottaisi asuntolainan maksamisessa; taloudessani tuskin on enempää rahaa käytössä kuin Henna Helmen taloudessa. Mutta sekö, että minä käyn töissä erottaa minut oikeudestani saada apurahaa, Henna Helmi, vaikka elintasomme lienee melko samalla tasolla?
“Opiskelijan työnteko on hyväksi myös yhteiskunnalle, koska saadaan lisää kouluttamattomia ihmisiä tekemään matalapalkka-alojen töitä.”
Mielestäni tuossa ajatuksessa on alusta lähtien kaikki pielessä. Matala-palkka aloja ei pitäisi edes olla. Jos hoiva-alalle (ym. matalapalkkaisille aloille) saataisiin edes jollakin tavoin kilpailukykyinen palkka työn rankkuuteen nähden, helpottaisi alan työvoimapula myös. Matala palkka opiskelijalle tarkoittaa samalla enemmän työtä myös työtuntien määrässä. Mielummin tarjoaisin opiskelijoille osa-aikatöitä kohtuullisemmalla palkalla, jotta näiden ei tarvitsisi uhrata niin paljon aikaa työlle, vaan aikaa jäisi myös muuhun, vaikka enemmän opiskelulle. Suomalaista yhteiskuntaa hyödyttää kaikista eniten ne veroeurot, joita työntekijä ansiotulostaan maksaa. Opiskelu, varsinkin ilmainen sellainen, on yhteiskunnalle kallista ja edukkaintakin silloin kun opiskellaan ja työllistytään nopeasti maksamaan niitä veroeuroja. Ja tämä lienee fakta.
Mistä marginaalista suomalainen elokuva on noussut? Siis suomalaisen elokuva-alan sisällä on marginaaleja. Samalla tavoin kuin kirjallisuudessa. Ne suomalaiset elokuvat, joita käydään katsomassa elokuvateattereissa ja vuokrataan Ärrältä edustavat juuri marginaalin vastakohtaa. Ehkä siksi suomalaisen valtavirran elokuvissa ja taustajoukoissa pyörivät jatkuvasti samat nimet. Tuskin koko elokuva-ala sentään kukoistaa …
Ja kyllä, minusta opintotuki on nimenomaan tukea opiskelua varten eikä asuntolainan maksuun. Samalla tavalla kuin opintolaina, jota JOUDUIN hakemaan, että saisin opintotukea sekä rahaa ruokaan sossun luukulta, laina jonka jouduin maksamaan myös takaisin. Ei puhettakaan, että näiden tukien ohella olisi pidetty omistusasuntoa, ainakaan Helsingissä. Jos landella on muutoin, se on jo aika rankkaa eriarvoistumista. Tasan ei näköjään mene onnen lahjat… Asumista varten sain itse opintotuen asumislisää ja sitäkin nihkeästi koska vaikka asuin kaupungin vuokra-asunnossa käytiin jo keskustelua siitä, onko se vuokraltaan liian iso jotta sille voitaisiin myöntää tukea (kaupungin vuokra-asunnoissa on aina alueen halvimmat vuokrat, ainakin Helsingissä).
Milloin uran alku loppuu? Pitäisikö kolmen teoksen jälkeen lopettaa apurahat kokonaan? Tai kahden teoksen; jos kahden teoksen kirjoittaminen vie esim. kuusi vuotta aikaa? Oletko valmis lupaamaan, ettet hae apurahoja enää, kun ura taittuu alusta eteenpäin? Entäpä jos epäonnistutkin markkinoinnissa, eikä teos myy; miten rahoitat jatkossa kirjoittamisen?
Tuo lastenkirjallisuus on oikein hyvä huomio, jota ei tullut aiemmin tässä pohdittua. Sen tukemista voisi jollain lailla verratakin noihin aiemmin puhuttuihin maataloustukiin, koska lastenkirjallisuudella tosiaan on kansallisesti suuri merkitys. Käännöskirjallisuudella ei voida pitää huolta suomalaisten kielitaidosta eikä sitä kautta myöskään voida antaa lapsille välineitä käsitellä omaa kulttuuria – ja tarkoitan tällä siis suomalaista elämänkulttuuria, en kulttuuria taiteellisessa mielessä.
Lastenkirjallisuuteen tukemiseen eivät siis mielestäni päde samat säännöt kuin aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Mutta kun en tunne sitä genreä oikeastaan yhtään, en osaa sen kummemmin sanoa, millä perusteilla rahoja pitäisi siellä jakaa.
Mutta Reeta Karoliina, älä sotke arvostusta ja rahoitusta. Tässä on puhuttu rahoituksesta. Vaikka arvostan esimerkiksi runoutta – se on musta melkoisen vaikea taiteenlaji – en silti näe järkevänä, että valtio rahoittaa runoutta kovin paljon, koska se kiinnostaa vain pientä osaa kansasta. Sitähän myyntiluvut mittaavat: kiinnostusta (yhä paremmin, jos myyntilukuihin lisätään vaikka kirjastolainat). Se raha, joka ohjataan yhdelle, on aina pois toiselta. Jos tuetaan vaikka miljoonalla yhtä marginaalia, se on poissa sekä enemmistöltä että muilta marginaaleilta.
Teemu, en nyt kerta kaikkiaan ymmärrä tuota apuraha/toimeentulo/opintotuki-ristiriitaa, tai siis en ymmärrä minkä ristiriidan siinä näet. Annan sen asian siis olla
Apurahan tarkoituksestakin mä puhuin ylempänä jo niin paljon, ettei siitä taida olla enää mitään uutta sanottavaa.
Matalapalkka-aloja on tosielämässä aina, koska yhteiskunta muuttuu, arvot muuttuvat ja syntyy uusia aloja, kuolee vanhoja. Samalla palkkakriteeristö muuttuu.
Ja suomalainen elokuva on noussut viihdemaailman marginaalista. Miksei myös runous voisi sieltä nousta, jos kortit pelattaisiin oikein. Se on eri asia, haluavatko runoilijat sitä tai miten kortit pitäisi pelata sen saavuttamiseksi.
Tähän vielä vastaan ennen kuin panen koneen päiväksi kiinni (huomenna Vaasan kirjamessuille):
“Oletko valmis lupaamaan, ettet hae apurahoja enää, kun ura taittuu alusta eteenpäin? Entäpä jos epäonnistutkin markkinoinnissa, eikä teos myy; miten rahoitat jatkossa kirjoittamisen?”
En tule hakemaan apurahoja uran alun jälkeen vaan jätän ne haettavaksi muille tarvitseville. En oo ihan varmaksi päättänyt, tarkoittaako tuo uran alku yhtä, kahta vai kolmea vuotta – ei kuitenkaan sen enempää.
Mähän en ole koskaan olettanut eläväni pelkästään kirjamyynnillä, vaan pidän tärkeinä tulonlähteinä myös lehtikolumneja, blogikirjoituksia, tilausnovelleja ja muita tämäntyyppisiä kirjoitustöitä. Jos ei niitä tule riittävästi, palaan tekemään psykologin työtä joko osa- tai kokopäiväisesti. Tällä hetkellä ajattelen, että luultavasti en psykologin työn ja perhevelvollisuuksien lisäksi enää jaksaisi revetä kirjoittamaan, joten kirjoittaminen jäisi sitten siksi aikaa, kunnes taas sille löytyy energiaa. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä ettei kirjoittaminen ole mulle merkityksellinen asia, vaan sitä että oma jaksaminen, perheen hyvinvointi ja koko porukan ruokkiminen on tärkeämpää kuin unelmaduunini.
“Mutta Reeta Karoliina, älä sotke arvostusta ja rahoitusta.”
Haluaisin kyllä silti sotkea
Kauniissa puheissa arvostetaan aina milloin mitäkin (lastenkulttuuria, nuorison mielenterveyttä tai vanhuksia) mutta kyllä se lopullisen arvostuksen määrän näkee siitä, että mille tahoille annetaan rahaa.
Ymmärrän ajatuksesi, että kirjailijan tulisi elää työllään ja jos ei elä niin voi siirtyä muihin hommiin. Lastenkirjallisuuden kohdalla tämä ajatus ei vaan toimi.
Tämäkin kommenttisi pisti silmään:
“…kotimaisen maatalouden tukemisella on kansanterveydellistä etua toisin kuin kulttuurin tukemisella.”
Itse taas uskon, että kulttuurin tukeminen edistää voimakkaasti myös kansanterveyttä, erityisesti mielenterveyttä. Ja valitettavasti juuri mielenterveysongelmat näyttävät olevan kansantautimme. Itseäni eri taidemuodot ovat auttaneet hyvinkin konkreettisesti. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun hyvä kirja, elokuva tai konsertti on tuonut elämään sen verran iloa ja lohtua, että on jaksanut vielä vähän aikaa töissä eikä ole tarvinnut jäädä sairaslomalle.
Kyllä taiteen tukemisella on suurta kansanterveydellistä merkitystä. Ei ihminen elä vain leivästä.
Mutta eihän elokuva ole pelkästään viihdettä, vaan oma taiteenlajinsa! Onko siis kaikki taiteenlajit pelkästään viihteen pieniä osia? Logiikallasi, kyllä. Mielestäni hyvin kummallinen käsitys, kertakaikkiaan. Käsitykseni on täysin toisenlainen.
Myyntiluvut eivät mittaa pelkästään kiinnostusta, ei vaikka siihen lisätään kirjastolainojen määrät. Ne mittaavat myös taiteenlajin yhteiskunnallista asemaa, markkinaeurojen käytön suuruutta ja panostusta. Jos asialla sivutaan brändäytymistä – on kai ilmiselvää, että brändäytymisessäkin toimivat markkinavoimien lait: mitä kiinnostavin tuote, sitä vähemmän tarvitaan rahaa. Ja päinvastoin. Kiinnostusta on hankala mitata, jos kohteesta ei edes tiedetä mitään, kenties olla koskaan kuultukaan. Kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan rahaa ja ihmissuhteita. Tyhjästä on paha nyhjästä. Muutenhan olisi aivan sama mitä julkaistaisiin ja kuinkakin paljon, jos asia olisi niin helppoa ja yksinkertaista.
Tuntuisi kummalliselta, että yhteiskunnassa muukin tuki jaettaisiin vain kiinnostuksen mukaan. Tuollaisilla perusteilla voitaisiin samantien lopettaa pienet teatterit, kirjallisuus- ja muut lehdet joiden levikki ei riitä 7Päivää -lehden tasolle. Lopetetaan myös pienet taidegalleriat, eihän ne suurta yleisöä kiinnosta. Valokuvataide, who cares?
Henna Helmi, kirjoitit: “Onko mielestäsi opintotuella moraalitonta maksaa asuntolainaa …?”
Ei, ei moraalitonta. Omalla kohdallani se oli mahdotonta. Asuin yksin kun hain opintotukea (sisältää opintorahan, asumislisän ja opintolainan). En saanut asumistukea, vaan asumislisää, koska asuin yksin vuokralla päätoimisena opiskelijana. Eli opintotuki on sidoksissa vuokralla asumiseen, riippuen mm. hakijan asumismuodosta ja perhesuhteista. Löytyy Kelan sivuilta.
Vastaukseni siis kokonaisuudessaan Henna Helmelle.
Reeta Karoliina, minusta rahaa pitää jakaa järjellä eikä tunteella. Mä en siksi koe, että rahoitus kertoisi arvostuksesta.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kulttuurilla on yhteys mielenterveyteen ja se on edullinen keino hoitaa kansanterveyttä. En tosin tiedä onko tätä yhteyttä todennettu vai puhutaanko ihan mututuntumasta. Mutta tässä en vertaisi kuitenkaan koko kulttuurin kenttää maatalouteen, siksi että puhe oli nimenomaan maatalouden alkutuotannon kansanterveydellisistä merkityksistä (siitä puhuttiin toisaalla täällä blogissa joitain päiviä sitten). Kulttuurin mielenterveydelliset vaikutukset eivät mun nähdäkseni vaadi sitä, että alkutuotanto olisi Suomessa. (Tämä ei siis ole kannanotto – kulttuurin säilyttäminen Suomessa on tottakai merkittävää muista syistä, tämä oli vaan selvennystä omille sanoilleni ja käyttämälleni vertaukselle.)
Teemu: “Mutta eihän elokuva ole pelkästään viihdettä, vaan oma taiteenlajinsa! Onko siis kaikki taiteenlajit pelkästään viihteen pieniä osia? Logiikallasi, kyllä. Mielestäni hyvin kummallinen käsitys, kertakaikkiaan.”
Elokuva on luonnollisesti osa sekä viihteen että taiteen kenttää. Myös työn, ajanvietteen, intohimojen ja inhojen kenttiä.
Teemu, viime viesteissäsi oot muissakin kohdissa ylitulkinnut sanojani ja lukenut niistä sellaista, mitä siellä ei ole. On väsyttävää ja aikaaviepää oikoa sanojaan, eikä sellainen keskustelu ole kovin hedelmällistä. Tuntuu, ettei juttu enää oikein etene, joten jääköön se osaltani odottamaan mahdollisia uusia näkökulmia.
Tähän vielä:
“Eli opintotuki on sidoksissa vuokralla asumiseen, riippuen mm. hakijan asumismuodosta ja perhesuhteista.”
Käytin väärää ilmaisua: tarkoitin “opintotuesta” puhuessani nimenomaan opintorahan osuutta. Opintoraha tahi opintolaina ei ole sidottu vuokralla asumiseen, asumislisä sen sijaan on. Mutta ellei opiskelija ole oikeutettu asumislisään, hän voi hakea yleistä asumistukea, jota myönnetään myös omistusasuntoon.
R K: “Itse taas uskon, että kulttuurin tukeminen edistää voimakkaasti myös kansanterveyttä, erityisesti mielenterveyttä.”
Epäilemättä – onhan merkittävä osa kirjoitusprosesseista terapiaa – kirjoittajalleen.
D
Mutta vakavasti ottaen, kyllä kulttiirituotannoilla on epäilemättä merkitystä myös muiden (mielen)terveydelle kuin tekijänsä. Olisi mielenkiintoista tietää onko asiaa oikein tutkittukin mutta teen googlettamisen joskus toiste.
Henna Helmi:
Hyvinkin olen voinut ylitulkita, se on aina mahdollista tällaisessa ympäristössä.
Mun nähdäkseni ylitulkinnat syntynevät silloin, kun esitetään jokin vahva näkemys, jota perustellaan suurimmalta osin subjektiivisin perustein. Kuten edellä kommentoi Päivi L., joka kirjoitti että toinen taitaa puhua aidasta ja toinen aidanseipäistä.
Puolustuksekseni: vahvat mielipiteet kohtaavat, ja myös: ylitulkinta (ilmeisesti tarkoitat tässä opintotukiasiaa?), ja sen seurauksena ylireagointi, on vähän hömelö syytös jos on faktat pielessä ja/tai kun puhutaan väärillä käsitteillä (opintoraha-opintotuki), joka jälkikäteen myönnetään. Tai jos kyse on vahvoista mielipiteistä. Hedelmällinen keskustelu vaatii myös nuo palaset kohdalleen.
“Ja suomalainen elokuva on noussut viihdemaailman marginaalista. Miksei myös runous voisi sieltä nousta, jos kortit pelattaisiin oikein.”
Tuota ei oikeasti voi kovin monella eri tavalla ymmärtää, noin kirjoitettuna. Pikemminkin, se on mielestäni selkeä ihmisen julkinen ja vahva kannanotto ja asenteen julkikirjoittaminen esim. runouden tai elokuvan yhteiskunnallisesta asemasta ja sitä kautta subjektiivinen käsitys niiden funktiosta yleisesti.
Mutta. Uusia ja vanhoja näkökulmia toivon kommenteiksi omaan blogientryyni, joka koskee jo edellä mainitsemaani utelua siitä, olenko oikeutettu hakemaan/saamaan apurahaa. Eli täällä: teemuhelle.wordpress.com
Teemu, runous on yhtä lailla osa viihteen kenttää kuin elokuvakin.
Koen eritavalla asian. Ajattelen, että viihde on jokaisessa taiteenlajissa sisällä, kovin näkyvällä tavalla kylläkin.
Mulle kultturin kenttä on paljon laajempi. Viihde on vain osa sitä.
No samoin minäkin ajattelen
Viihde on osa kulttuuria ja kulttuuri osa viihdettä (viihteeseen kuuluu myös esim. politiikka ja urheilu, jotka taas eivät ole osa kulttuuria sen suppeassa tarkoituksessa). Viihde on sisällä taiteenlajissa, mutta toisaalta asiat voidaan myös viihdesisältönsä perusteella kerätä yhteen viihteen kentäksi…
No, menee tosi sivuun aiheesta. Monimutkaisia asioita, kuten pitää ollakin noin ideologisella tasolla.
On tuossa perää, ja se heijastelee sinun subjektiivisesta kokemuspinnasta.
Mä en koe politiikka osaksi viihdettä, mikä tietysti on taas minun subjektiivinen kokemukseni. Ehkä se johtuu siitä, että kaikkien yhteiskunnallisten tukihelvettien ja sossun luukkujen ja pakotettujen opintolainojen jälkeen koen, että se on iso osa raadollista elämää ja siksi aika epäviihdettä.
Tietysti politiikka on myös osa elämää ja päätöksentekoa ja monia muita asioita
Mutta hyvin tunnut sinäkin viihtyneen sen parissa viime viikot 
Olennaista siis on se, että mä tapaan nähdä asioita vain harvoin mustavalkoisina. Ja takuulla vielä harvemmin ne sellaisia ovat.
Nimimerkin Mies huoneesta letkautus oli mennyt ohi, mutta nauroin nyt korvaukseksi ääneen
Mut eiks pelkkä viihde joka asiassa ole aika mustavalkoista? No, ei skai entään, vaikka siltä se kuulostaakin.
En mä politiikan parissa viihdy. Se kiinnostaa mua, mutta sehän onkin ihan eri asia. Plus että viihtyminen ja viihdekin ovat jo täysin eri asioita.
Vaalituloksen jäljiltä mä viihdyn entistä huonommin politiikan parissa (jonka parissa en edes ole, enempikin yhteiskunnallisuus on mun juttuni), mutta se onkin jo toinen juttu.
Riippuu varmaan siitä mitä leffoja kattoo… että onko viihde mustavalkoista
Mut meillä on kyllä väritelkkari!