Mietin tuossa pihaa kolatessani tällaista.

Meillä Suomessa ei ole kiitospäivää. Tapaamme muistaa läheisiä jouluisin ja kiitämme heitä lahjoilla, emme sanoilla. Tuppisuita kun olemme, sanattomia.

Tapaamme jouluisin myös vetää yhteen vuoden tapahtumia, ehkä kiitollisuudesta tai ehkä siksi, että uusi vuosi on niin lähellä. Mietimme, mikä tuli tehtyä oikein ja mikä väärin, ja mitä teemme ensi vuonna. Lupaamme, että ensi vuonna sitten…

Vuosi sitten en luvannut mitään. Ei minulla edes oikein ollut käsitystä siitä, millainen vuosi 2012 olisi. Tiesin saavani neljännen lapsen ja voivani äitiyslomakorvauksen turvin olla kotona joulukuuhun asti. Arvelin jossain välissä voivani kirjoittaa kolmannen romaanin käsikirjoitusta ja editoida toista Irti-romaaniani, jonka arvelin tulevan julkaisuun vuoden 2013 aikana. Muuta en juuri tiennyt. Paljon oli ilmassa niin työn kuin kotielämän puolella. Se ahdisti: halusin varmuutta, hyvää tai huonoa. Kunhan saisin jostain kiinni.

Nyt vuosi on takana ja siitä tuli aivan toisenlainen kuin luulin. Poika syntyi, mutta ei ihan niin kuin piti. Kirjailijan töitä en ole pystynyt juurikaan tekemään – niinpä vuonna 2013 ei ilmesty Irti eikä tietääkseni mikään muukaan romaani.

Olen koko vuoden kokenut olevani tilivelvollinen lukijoille, koska olette viitsineet välittää. Silloin tällöin on varovasti udeltu, milloin se toinen romaani olisi tulossa. Olen välillä kertonut tapahtumista, välillä en ole jaksanut.

Nyt tuntuu siltä, että kerron teille ja itsellenikin, miten se oikein meni. Näin.

Tammikuu: Lähetin Irti-käsikirjoituksen kustannusharkintaan erääseen isoon kustantamoon, joka oli osoittanut orastavaa mielenkiintoa. Äiti joutui sairaalaan pian loppiaisen jälkeen. Kunto vaihteli eikä ennusteita ollut. Vanha koiramme vietiin eläinlääkäriin kuivuneena pari päivää myöhemmin. Koiran korvassa huomattiin kasvain. Minä yritin paneutua MeNaisten jatkokertomukseen, jonka olin aikonut tehdä tammikuun aikana. Minulle myönnettiin yksivuotinen taiteilija-apuraha. Raskauden viimeinen kolmannes alkoi. Irti-kässäristä ei kuulunut mitään.

Helmikuu: Äiti oli yhä sairaalassa. Kävimme tapaamassa äitiä Helsingissä. Hän ei ollut niin huonona, että olisin tiennyt tapaamisen jäävän viimeiseksi. Jatkokertomus eteni hitaasti, koska suurin osa ajasta meni äidin asioiden selvittämiseen. Halusin tietää, miten hän voi. Kukaan ei sanonut suoraan. Jossain vaiheessa kuuta aloitimme MLL:n paikallisyhdistyksessaä Naisten lukupiirin nro 1. Näin Facebookissa ilmoituksen kotia vailla olevasta lapinkoiran pennusta. Mies kieltäytyi ottamasta sitä, koska se oli Kolarissa asti. Sitten saimme tietää, että vanhalla koirallamme oli levinnyt syöpä. Sen korvassa oli vuotava patti. Eläinlääkäri epäili, ettei se selviäisi kesään asti. Mies taipui uuteen koiranpentuun. Haimme koiran eräänä lauantaina. Vanha koirakin innostui leikkimään sen kanssa. Seuraavana perjantaina äiti kuoli.

Maaliskuu: Vietimme esikoisen 7-vuotispäiviä viikko äidin kuoleman jälkeen. Saimme valkeita kukkia. Olin viimeisilläni raskaana. Hautajaisten suunnittelu oli vaikeaa, koska vauva ei ollut syntyäkseen emmekä tienneet, milloin ne voitaisiin järjestää. Seuraavana maanantaina, reilu viikko äidin kuoleman jälkeen, vanha koira ei suostunut tulemaan sängyn alta. Ulkona se oksensi kahdesti ja vikisi. Päätös oli helppo: puoliltapäivin se nukutettiin ikiuneen eläinlääkärin luona. Seuraavana lauantaina synnytys alkoi ja menimme sairaalaan. Sunnuntaiaamuna jouduin hätäsektioon. Herättyäni kuulin, että vauvalla oli kaikki hyvin. Se oli poika. Puhuin sairaalassa Vappu-papin kanssa äidistä. Hoitajat lupasivat, ettei minulle tarvitse laittaa huonekaveria. Pelkäsin, että vauva kuolee. Näin painajaisia. Kotona en saanut tehdä mitään. Mahassa oli pitkä punainen arpi ja niitit. Tuli kohtutulehdus. Äidin hautajaisia siirrettiin. Mies oli isyyslomalla, lapset hoidosta lomalla. Emme tavanneet ketään… Tarvitsimme aikaa olla yhdessä ja toipua.

Huhtikuu: Äidin hautajaiset lopulta järjestettiin Helsingissä. Kirjoitin loppuun MeNaisten jatkiksen. Sen jälkeen päätin pitää pitkän loman toipuakseni keväästä. Pääsin vihdoin lenkille koiranpennun kanssa. Vauva voi hyvin. Puhuimme joka päivä isän kanssa ja muistelimme äitiä.

Toukokuu: Isälle tuli oireita, jotka viittasivat vakavaan sairauteen. Pyysin häntä menemään hoitoon. Isä sanoi, ettei ehtinyt, kun oli niin paljon töitä äidin kuoleman jäljiltä. Hän oli vihainen kaikesta ja puhelut harvenivat. Yritin ajatella muuta. Kuulin Anja Snellmanin kirjasta, jossa päähenkilö oli minun irvikuvani. Ihmettelin, miten Snellman voi esiintyä älykkäänä ihmisenä. Vauva kastettiin. Vietettiin kolmosemme 3-vuotispäiviä. Isä ei tullut ristiäisiin eikä syntymäpäiville. MeNaisten jatkokertomus alkoi ilmestyä ja sitä kehuttiin. Sain työtarjouksen toisesta lehdestä. En voinut ottaa sitä vastaan, koska en tiennyt, voisinko hoitaa sitä.

Kesäkuu: Isän oireet pahenivat. Puhuin niistä lääkäriystäväni kanssa usein ja olin varma, että isä on vakavasti sairas. Haimasyöpä. Isä ei kuunnellut minua. Välit isään olivat käytännössä poikki. Huolestuneet sukulaiset soittelivat päivittäin minulle. Minä valvoin yöt miettien, mitä tapahtuu kun isä kuolee. Joutuisin vastuuseen kaikista isän töistä. Yritin uppoutua Irti-käsikirjoitukseen. Esikoinen kävi taitoluisteluleirillä. Miehen työpaikalla päättyivät yt-neuvottelut. Häneltä ei loppunut työt, mutta ne siirtyisivät 1.2.2013 Helsinkiin. Koiranpentu ei oppinut sisäsiistiksi. Kävin kolmosen kanssa keliakiatesteissä kasvunhidastuman vuoksi. Vauva nukkui huonosti päivät ja yöt, itki sylissä. Minä pyysin miestä aloittamaan kesäloman etuajassa, koska en lopulta päivisin tehnyt muuta kuin kannoin vauvaa ja itkin itse. Kesäloma alkoi.

Heinäkuu: Kävimme Ikeassa Tampereella ja koko kotimatkan vauva itki. Aloitin maidottoman ja viikkoa myöhemmin viljattoman ruokavalion. Puolivälissä kuuta isä vihdoin hakeutui hoitoon huonokuntoisena. Minusta tuli toimitusjohtaja isän yritykseen. Sanoimme kaikki asiakkaat irti, mutta töitä oli paljon. Tein niitä. Hain lisäaikaa äidin perunkirjoitukselle. Kävin tapaamassa isää. Hän oli yhtä sairas kuin äiti helmikuussa. Arvelin, ettemme tapaa enää. Kiitin häntä kaikesta hyvästä ja huonosta. Itkimme molemmat. Esikoisen käsi murtui trampoliinilla käsiseisonnassa. Hän oli kaksi päivää sairaalassa ja käsi leikattiin. Meitä pyydettiin ystäviemme Aapo-vauvan kummeiksi. Päätimme aloittaa rippikoulun voidaksemme ryhtyä kummeiksi. Koiranpentu ei oppinut sisäsiistiksi.

Elokuu: Tein isän töitä kaikki päivät. Pyysin kaikille laskuille maksuaikaa 30.11. asti. Kaikki muut suostuivat, paitsi se yritys, jossa mieheni on töissä. Huusin heille puhelimessa. Lähettivät sähköpostin, että maksuaika 30.11. asti onnistuu sittenkin. Lähetin kiitosviestin. Kävimme tapaamassa isää toisen kerran. Isä voi vähän paremmin. Diagnoosiksi varmistui haimasyöpä. Steve Jobs oli kuollut siihen vajaa vuosi aiemmin. Pääsin ripille ja minut kastettiin. Esikoinen aloitti koulun, kakkonen eskarin, kolmonen palasi tarhaan. Vauva ei itkenyt enää niin paljon. Mies palasi töihin. Vauva itki taas. Koiranpentu ei vieläkään oppinut sisäsiistiksi. Taitoluisteluharjoitukset alkoivat, niitä oli melkein joka päivä. Erään lehden toimittaja soitti. Hän halusi tehdä minusta pienen jutun, aiheenaan se, millaiseksi se kirjailijan elämä sitten oli osoittautunut, oliko sellaista kuin luulin. Kerroin hänelle, millaista elämä nyt on. Hän mykistyi. Ehdotti, että jospa soittaisi vaikka lokakuussa uudelleen.

Syyskuu: Kolmonen aloitti taitoluistelukoulun. Isän yrityksen työt vähenivät hiljalleen. Koiranpentu oppi sisäsiistiksi. Vauva täytti puoli vuotta. Isä pääsi sairaalasta kotiin.

Lokakuu: Isän töitä ei ollut enää joka päivälle. Availin pitkästä aikaa käsikirjoitustiedostoja. Täytin 31 vuotta. Päivää ennen sitä vauva oppi kävelemään tukea vasten. Seuraavana päivänä kaaduin jäisillä portailla ja mursin käteni. Kaupunki ilmoitti, ettei sillä ole antaa kodinhoitajaa avuksi. Mies jäi välittömästi lomalle, käytti säästössä olevia lomarahavapaitaan. Kakkosen 6-vuotisjuhlia vietettiin kahdessa otteessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Yritin muistella, esiinnyinkö kirjamessuilla viime vuonna vai edellisenä. Muistin, että toimittaja ei sittenkään soittanut.

Marraskuu: Esikoinen osallistui ensimmäisiin taitoluistelukilpailuihinsa. Minulla oli kipsi kädessä kuukauden loppuun asti. Kun käsi alkoi olla puolikuntoinen, jatkoin puolivalmiin nuortenkirjan käsikirjoitusta. Halusin saada edes jotain valmiiksi ja taitoluistelukisat olivat inspiroineet. Kävin esikoisen mukana päiväkirurgisessa leikkauksessa murtuneen käden vuoksi. Esikoiselta otettiin keliakiakokeet mutta todettiin mahakipuihin selitykseksi maitoallergia. Kipsi otettiin pois. Tilalle tuli tukilasta, koska murtumat eivät olleet luutunut riittävästi. Olimme joka päivä jäähallilla. Lapset osallistuivat seuran upeaan 20-vuotisnäytökseen.

Joulukuu: Sain Kaksoisaxel-käsikirjoituksen valmiiksi. Minua pyydettiin maakuntalehden kulttuuriosaston kolumnistiksi. Linnan juhlien aikaan soitin äidin sijaan tädille ja kysyin, mitä mieltä hän on Jenni Haukion puvusta. Olemme edelleen joka päivä jäähallilla. Kävimme toisissa taitoluistelukilpailuissa. Selvisi, että miehen työpaikka ei jousta siirron suhteen, joten hän päätti jäädä 1.2.2013 hoitovapaalle. Meillä on kaksi kuukautta aikaa keksiä, miten maksamme asuntolainan helmikuussa ja sen jälkeen. Isä on elossa ja kotihoidossa, voi tilanteeseen nähden kohtuullisesti. Puhumme melkein joka päivä. Vauva herää noin viisi kertaa yössä joka yö, mutta nukkuu päiväunet hyvin ja on hereillä ollessaan pirteä. Koira on sisäsiisti ja kiltti. Kolme lasta on mahakipujen vuoksi maidottomalla ruokavaliolla, minä tietysti myös. Mies on isäkuukaudella koko joulukuun. Huomenna minä otan esiin Irti-käsikirjoituksen…

Tällainen tämä vuosi oli. Pian alkaa uusi. Siitä tulee toisenlainen. Parempi? Mistä sitä tietää.

Kirjoitanko? Sanoisin, että kirjoitan, mutta en minä tiedä. Haluan kirjoittaa ja teen sitä aivan varmasti, jos elämä sallii. Ainakin heitän taas kaikki verkot vesille saadakseni kirjoitustöitä.

Tässä vaiheessa vuotta olen aika onnellinen. Useimmat asiat ovat aivan hyvin. Ensi kerralla kirjoitan blogiin työaiheista!